Juoksijan lukemistoa

Elämä heittää usein käsiin kirjan, joka jostain syystä sopii juuri siihen elämäntilanteeseen. (Ja aika monet kirjat sopivat aika moniin elämäntilanteisiin, mutta miksei hakisi mielettömästä mielekkyyttä? Kohtaloon on hyvä uskoa!) Olen menettänyt tänä keväänä läheisen ja hurahtanut juoksemiseen. Olen siis aivan kuin Martti Miika Nousiaisen Maaninkavaara-romaanissa. Tosin yhtäläisyydet kirjan päähenkilön ja lukijan välillä jäävät melko pintapuolisiksi. Minä en ole esimerkiksi menettänyt todellisuudentajuani, vaikka olenkin menettänyt rakkaan ihmisen. (En muuten voi tajuta, miten hamaan maailman tappiin asti suomalainen mies kuvataan kirjallisuudessa juntiksi, jolla ei ole mitään kosketusta omiin tunteisiinsa…) Silti kirjassa on jotain koskettavaa. Suru on kai kuitenkin aina jossain määrin samanlaista, riippumatta siitä kuka suree ja ketä. Vaikka päähenkilön tapa surra tuntuu välillä kirjalliselta liioittelulta, välillä surun kuvauksessa on jotakin hyvin todentuntuista. Ja kirja tarjoaa tällaiselle sunnuntaijuoksijalle, jollainen minä olen, paljon kiinnostavaa tietoa suomalaisen juoksun historiasta, käytännön vinkkejä ja myös vihjeen pitää harrastus säällisissä rajoissa.