Koko maailman ystävä

Vaikka en siitä täällä jatkuvasti kuulutakaan, luen melkein koko ajan kaiken muun ohessa Mary Russell -dekkareita. Sellaisen The Game -nimisenkin luin. Siinä Russell ja Holmes lähtevät Intiaan etsimään siirtomaavallan kadonnutta vakoojaa Kimball O’Haraa. Jos nimi kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että saman herran nuoruusvuosista kertoo Rudyard Kiplingin Kim. Kyseinen klassikko on mennyt minulta ihan ohi, mutta huomasin, että se löytyy meidänkin taloudesta lasten- ja nuortenkirjojen hyllystä. Oli tullut aika paikata aukko sivistyksessä.

Kim on irlantilaista syntyperää oleva nuorukainen, joka on viettänyt lapsuutensa ”sekarotuisen” naisen hoivissa Pohjois-Intiassa. Kimiä kutsutaan myös nimellä Koko maailman ystävä, koska hän sulautuu kaikenlaisiin ympäristöihin, tekee helposti tuttavuutta uusien ihmisten kanssa ja suhtautuu avoimesti koko maailmaan. Näiden ominaisuuksien ansiosta hevoskauppias Mahmud Ali ottaa hänet juoksupojakseen, näistä syistä hän lähtee vaeltamaan erään laman kanssa ja näistä syistä siirtomaavallan vakoilukoneisto haluaa hänet palkkalistoilleen.

Kim on kotonaan kaikkien ihmisten luona ja kaikenlaisissa paikoissa, ja tämä onkin tärkein syy lukea kirja. Kimin kautta pääsee kurkistamaan 1800-luvun lopun Intian kaikkiin kolkkiin: tiibetiläiseen kylään, muslimikauppiaaseen, ”alkuasukassotilaisiin”, englannistuneisiin intialaisherrasmiehiin, silmänkääntäjiin, pappeihin, lamoihin ja fakiireihin sekä jopa perienglantilaiseen sisäoppilaitokseen. Kiplingin kirja on täynnä värejä, makuja, hajuja ja ääniä.

Ja rasismia ja ennakkoluuloja. Mutta eivät ne kirjaa pilaa! On helppo nähdä, että sanavalinnat kuten alkuasukas tai sekarotuinen heijastavat tiettyä aikakautta. Kirjan henkilöt ovat varsin ennakkoluuloisia toisiaan kohtaan. Katolisella ja anglikaanisella papilla on vaikeuksia sietää toisiaan, mutta onneksi he voivat yhdessä kummastella alkuasukaspappeja. Muslimi ja hindu eivät aina ymmärrä toisiaan. Vaeltava lama herättää kummastusta kaukana kotiseuduistaan. Kirjan kertoja kuvaa kuitenkin kaikki keskenään ulkoisesti niin erilaiset ihmiset sisäisesti samanlaisina. Kaikista hahmoista löytyy niin koomisia kuin arvostettavia piirteitä. Kertojalle – ja Kimille – kaikki ovat vain ihmisiä.

Tanttaseksiä

Minä kun olen tällainen tekniikan etujoukoissa rynnistävä kokeilija – tai ainakin koulumaailmassa näyttäydyn ihan normaalin teknisen kiinnostukseni vuoksi sellaisena – niin pitäähän minunkin kokea kaikki merkittävät teknologiset trendit. Siis lukea iPadilta samaa roskaa kuin koko muu maailma. Tai keski-ikäiset naiset työmatkoillaan. Paitsi että minä luin sen huomattavasti myöhemmin. Puhelimeni näytöltä. Koska iPadin näytöltä vieruskaverinikin bussissa olisi nähnyt lukea, ja sitten minua olisi hävettänyt. (Ja niin aallonharjalla tässä ratsastetaan, että nämä olivat itse asiassa ensimmäiset ostamani ja lukemani e-kirjat, vaikka muutamaa ilmaista kirjaa olenkin tähän mennessä puhelimellani selaillut.)

Alun perin ostin Fifty Shades of Greyn ensimmäisen osan puoliksi vitsinä – lukemiseksi purjehdusmatkalle. Kirjan alku oli kuitenkin niin tylsä, etten päässyt siinä kesällä paria lukua pidemmälle. (Jonkin verran selittää myös se, ettei purjehtiessa kannata lukea puhelimesta: akkua ei pääse lataamaan joka ilta.) Ilmeisen moni muu oli kuitenkin lukenut kirjasarjaa kesälomallaan, koska elo-syyskuussa moni lehti teki siitä jutun, Hesarikin useamman laajan kolumnin. Näiden juttujen innoittamana minäkin sitten tartuin puhelimeeni.

Kaikki varmaan ovat lukeneet niitä lehtijuttuja, mutta muistutettakoon vielä, että kyseessä on rakkaustarina, jonka osapuolina ovat nuori ja kokematon nainen ja hieman vanhempi mutta paljon kokeneempi mies, jolla on sadomasokistisia taipumuksia. Kun vaan jaksoin kahlata alun kioskiromantiikan läpi, alkoi se, mikä kirjasta teki menestyksen. Seksi. Ja sitä riitti. Olen kyllä lukenut monenlaisia vähäsen eroottisia ja enemmän pornahtavia teoksia, mutta Fifty Shades on kyllä ihan omaa luokkaansa seksin määrässä. Varsinkin ensimmäisessä osassa sitä on koko ajan. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Ei kirjasarja ihan toivoton muutenkaan ole. Kyllä minä mieluummin sitä luen kuin harlekiiniromantiikkaa, ja ihan kirjallisista syistä, en pelkästään seksin takia. E.L. James on lukenut klassikkonsa ja viittaa niihin sujuvasti, mikä tekee lukemisesta välillä suorastaan palkitsevaa. Ensimmäinen kirja asettaa myös kysymyksiä, joihin ainakin minä halusin saada vastauksen, ja siksi ostin toisenkin kirjan. Valitettavasti kysymyksiin vastataan jo toisen kirjan esipuheessa, siinä ei ole seksiä lainkaan niin paljon kuin ensimmäisessä eikä se pysty luomaan sellaista jännitettä, jonka takia haluaisin lukea kolmannen.

Se on vähän sääli, koska ensimmäinen osa lupaa vähän enemmän, mitä toinen sitten antaa. En puhu pelkästään jännitteen ylläpitämisestä, vaan mielestäni ensimmäinen osa ei ole hullumpi kirja. E.L. James tuntee selvästi sekä kioskikirjallisuuden että kaunokirjallisuutta. Ensimmäisessä osassa päähenkilön Anan tarina vertautuu Thomas Hardyn Tessin tarinaan (Tess of the d’Urbervilles, 1891). Mielestäni vertailu on niin toimivaa, että joku kirjallisuustieteen opiskelija saa siitä kyllä esseen jos toisenkin aikaiseksi. Ana asettuu romanttisen kirjallisuuden naishahmojen ketjun jatkoksi ja on ehdottomasti pari mainintaa esseissäkin ansainnut. Jos olette lukeneet feministisiä analyyseja siitä, kuinka Ana on ällöttävän alistuva naishahmo, voin sanoa, etten täysin allekirjoita tällaisia väitteitä. Toisaalta en ole lukenut sitä viimeistä osaa, jolla voi olla aiheen kannalta jonkinlaista merkitystä. Kun ei tarvitse vääntää niitä esseitä, niin ei tarvitse hankkia materiaaliakaan väkisin. Ainakin ensimmäisessä osassa Ana näyttäytyy varsin itsenäisenä ja itsepäisenä nuorena naisena. (Kuuluu lajityyppiin!) Toisessa osassa Ana pehmenee, ja hänen ja Christian Shaden suhteen kuvailu on välillä varsinaista lässytystä. Kertokaa toki, jos kolmas osa on taas vähän terävämpi, niin saatan itsekin lukaista vielä senkin! Siihen asti tyydyn toteamaan, että tarina (ja Anan hahmo) lässähtää pahasti toisessa osassa.

Liisa Mayow kirjoitti Hesarissa siitä, kuinka roskakirjallisuus (lue: Fifty Shades) koukuttaa. (http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Roska+koukuttaa+kuin+heroiini/a1346386498601) Tottahan se on. On helpompaa lukea kioskikirjallisuutta kuin Herman Hesseä. Tämä roska tarjoaa vielä säännöllisin väliajoin kiinnostavia ärsykkeitä. Silti luulen, että minä(kin) sain nyt tarpeekseni. Jos en vielä(kään) saa Hessejäni kahlattua läpi, niin seuraavaksi voisin tarttua edes Sofi Oksaseen.

Tai Hunger Gamesiin; ensimmäinen osa odottaa jo yöpöydällä…

Elämäntavat remonttiin!

Koin herätyksen. Lähikaupan kyljessä olevassa halpiskirjakaupassa oli loppuunmyynti. Kun halvalla sain, napsin mukaani vähän kaikenlaista. Pääasiassa joululahjoja muksuille, mutta myös halpoja pokkareita itselleni. Hetken mielijohteesta ostin myös Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. (Oli muuten vielä puolet halvempi kuin Hulluilla päivillä!) Luin sen melkein saman tien yhden illan ja seuraavan aamun aikana. Ja näin valon. Shingler antaa vinkkejä terveellisempään ruokavalioon ja ekologisempaan kosmetiikkaan. Jälkimmäisessäkään ei ole mitään vikaa, mutta varsinkin edellinen kolahti ja kovaa. Ei Shinglerin ohjeissa mitään sinänsä uutta ollut: kyllä minä tiesin jo ennestään, ettei minulle oikein sovi sokeri tai vehnä tai hiiva tai suuret määrät maitotuotteita. Mutta mitä ilmeisimmin elin taas etsikkoaikaa, eli koko alkusyksyn olen aika tuloksettomasti koettanut muuttaa elintapojani terveellisemmiksi. Shinglerin ohjeet olivat viimeinen oljenkorteni. Ja arvatkaapa mitä! Nyt kun olen noudattanut niitä melko säännöllisesti puolentoista viikon ajan (Nyt ei lasketa viikonloppuja, jolloin olen langennut suuriin määriin maitosuklaata ja aamupalasämpylöihin!) makeanhimoni on vähentynyt, vatsani voi paremmin ja pahin pömpötyskin on kadonnut. Jippii!

PS. Shinglerin ajatuksiin voi tutustua myös hänen blogissaan: kemikaalicocktail.fi

Takuuvarma syysdekkari

Katselin vierestä, kun mies luki Håkan Nesserin De ensamma -dekkaria. Teksti oli miellyttävän suurta ja tulin lukeneeksi monta kappaletta ihan ohimennen – joten arvelin kirjan olevan kaikin puolin helppolukuinen. Kiinnostavakin se vaikutti olevan, koska lähes joka kerran, kun vilkaisin sitä, aukeamalla esiintyi ainakin kerran knulla-verbi. Niin että pitihän minun sitten tarkistaa, mitä nussimiskirjoja se mies lukee.

Jotenkin tämä kirja oli minusta erityisen kiinnostava. Ehkä se johtui kirjan uskonnollisesta pohdinnasta, ehkä siitä, että siinä myös nussittiin ja ryypättiin paljon. Kirja alkaa siitä, että metsästä löytyy keski-ikäisen miehen ruumis. Mies on pudonnut, hypännyt tai tönäisty alas kalliojyrkänteeltä. Sitten paljastuu, että 35 vuotta aiemmin miehen puoliso on pudonnut alas samalta jyrkänteeltä. Tuntuu epätodennäköiseltä, että molemmat olisivat vain pudonneet, joten Gunnar Barbarotti ja Eva Backman alkavat selvittää tapausta.

Romaanin rakenne on kiinnostava; tarina täydentyy vähitellen. Vuorotellen eletään nykypäivässä ja sen poliisitutkinnassa, vuorotellen 70-luvun alkuvuosissa, jolloin se, kenen näkökulmasta tapahtumista kerrotaan, vaihtelee. Lukija tietää enemmän kuin kukaan romaanin henkilöistä, mutta silti lopullista ratkaisua voi vain arvailla ja aavistella ihan loppuun asti.

Nesserin kieli ja kerronta ovat herkullisia, hän keksii uusia sanoja ja käyttää välillä mainioita kielikuvia ja sanaleikkejä. Välillä kerrontaa keventää huumori. Ainakin minä aion palata Barbarottin pariin mahdollisimman pian, tai viimeistään sitten, kun seuraavan kerran kaipaan helppolukuista mutta laadukasta dekkariviihdettä.

Malttakaa vielä hetki!

Kyllä minä luen! En vain ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani. Mutta nyt lomailen, joten oletettavasti saan myös tekstin tai pari julkaistua. Ehkä jo huomenna. Joka tapauksessa pian.