Bussimatkustus on osoittautunut lukuharrastuksen kannalta todella virvoittavaksi valinnaksi. Olen taas lukenut yhden hyllyssä vuosia maanneen lahjaksi saadun kirjan. Tätä menoa luen kohta ne Hessetkin (jotka siis olen jo kymmenen vuotta sitten kerännyt matkaani vaihtohyllystä).
Tällä kertaa kahlasin läpi paksun historiallisen romaanin. Kahlaaminen kuulostaa kyllä tosi työläältä. Ihan oikeasti ahmin Ildefonso Falconesin Meren katedraalin. Romaani kertoo Arnau Estanyolin tarinan. Arnau syntyy 1300-luvulla maaorjan pojaksi, muuttaa isänsä kanssa Barcelonaan ja tulee vapaaksi barcelonalaiseksi, löytää menetetyn äitinsä tilalle Neitsyt Marian ja tämän kodin, Santa Maria del Mar -kirkon. Neitsyt Marian kappelista huolehtiva bastaixien, satamakantajien, kilta hyväksyy Arnaun joukkoonsa, mutta vähitellen Arnausta tulee myös ylistetty sotilas, rahanvaihtaja ja kaupungin oikeusistuimen tuomari.
Romaani näyttää, kuinka toimimalla omantuntonsa mukaan voi menestyä. Ainakin romaaneissa, historiallinen tosiseikkahan tämä ei koskaan ole ollut. Toisaalta Arnaullakin on synkkä puolensa, joka on suorastaan ristiriidassa sen kanssa, minkälaiseksi hänet muuten kuvataan. Vaikka moderniin kerrontaan kuuluukin henkilöhahmon monikerroksellisuus, ei Arnaun hahmosta sellaista oikein tule, vaan hänen käyttäytymisensä näyttäytyy välillä kovin ristiriitaisena.
Henkilöt jäävät ajoittain turhan ohuiksi. Heidän toimintansa syyt jäävät kovin hepposiksi ja epäselviksi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijalle on tärkeää saada tarinaan tietyt historialliset tapahtumat, joten henkilöt saavat toimia niin, että näistä tapahtumista on luonteva kertoa. Välillä jotkin henkilöhahmot astuvat näyttämölle vain sitä varten, että tarina kääntyisi oikeaan suuntaan. Noina hetkinä lukijasta tuntuu, että hän on katselemassa teatteriesitystä, jossa kertoja opastaa katsojaa oikeaan tulkintaan.
Lopussa kerronta tiivistyy ja tarinan monet sivujuonet punoutuvat yhteen. Arnaun ja Arnaun läheisten elämä on vaakalaudalla, ja lukija saa jännittyneenä seurata, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu. Romaanin loppu on kerronnallisesti ohuehko, mutta kyllä se lukijan odotukset täyttää ja palkitsee monen sadan sivun läpikäymisen jälkeen.
Romaani on helppolukuinen paksuudestaan huolimatta. Se on myös oppitunti keskiaikaiseen Espanjaan: lukemisen jälkeen päässä vilisevät Katalonian ja Mallorcan Pedrot ja Jaakot. Näistä ei koulun historian tunneilla juuri puhuttukaan, ja täytyy myöntää, että 1300-luvun hallitsijat ovat vieläkin varsin hatarassa muistissa. Ajankuvauksena Meren katedraali on luultavasti varsin todenmukainen ja nimenomaan sellaisena lukemisen arvoinen.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Poltetut varjot
Hyllyssäni on jo pitkään (siis muutamia vuosia!) odottanut vuoroaan joululahjaksi saatu Kamila Shamsien Poltetut varjot. En muista kuulleeni tai lukeneeni kirjasta mitään muuta kuin lahjan antajan positiivisen arvion. Se on kummallista, koska romaani on hengästyttävän hyvä kuvaus ihmisyydestä kriisitilanteissa, ihmisten välisistä siteistä ja globalisoituvan maailman ihmisyydelle asettamista haasteista.
Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.
Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.
Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.
Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.
Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.
Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Hyvät ja huonot dekkarit
En edes kirjoita jokaisesta lukemastani dekkarista tänne, ja silti dekkari on ehdottomasti suosituin tunniste ja bloggauksen aihe. Dekkari on kuitenkin moniulotteinen kirjallisuuden laji, joka kätkee nimellisen yhtenäisyyden alle paljon monenlaisia yksilöitä. Dekkari on myös aika vaikea kirjallisuuden laji, ja nimenomaan kirjailijalle. Lukijalle on paljastettava sopivasti, mutta ei liikaa. Hyvässä dekkarissa on muutakin kuin arvoitus tai rikos. Hyvä dekkari ei päästä lukijaa liian helpolla. Taas kerran haluaisin vertailla hyviä ja huonoja esimerkkejä dekkareista.
Olen viimeisen vuoden sisällä lukenut kaksi Anna Janssonin Maria Wern -dekkaria. Viime talvena luin Haudankaivajan ja kesällä Outoja lintuja. Ensimmäinen oli ihan kohtuullinen dekkari, vaikkakin vähän tylsähkösti kirjoitettu. Jälkimmäinen oli niin huonosti kirjoitettu, että valitin siitä lukiessani monta kertaa ääneen (eikä lukuprosessi kuitenkaan kestänyt kuin hieman reilun vuorokauden). Periaatteessa tarinat olivat kiinnostavia, ja tapahtumapaikkana Gotlanti on ihan paras (ja yksi haaveiden matkakohteista). Mutta en kestä Janssonin henkilökuvausta! Kaikki hahmot ovat kliseisiä karikatyyreja, ja tuntuu, että kirjoittamisen sääntönä on se, että dekkarissakin henkilöhahmojen on oltava ristiriitaisia ihmisiä. Niinpä kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokin henkilöelämän ongelma, jota vatvotaan kirjassa yhtä paljon kuin itse rikosta. Varsinkin Outoja lintuja -romaanissa minua suorastaan v*tutti myös henkiöiden replikointi. Repliikit ovat kuin päänsisäistä puhetta: jokainen ajatus kirjoitetaan lauseeksi, jotka töksähtelevät peräjälkeen paperilla. Jokin kuukausi sitten taisin valittaa siitä, kuinka epäluonnollisen pitkiä lauseita eräätkin ranskalaiset romaanihenkilöt puhuivat. Janssonin lyhyet lauseet ovat ehkä todenmukaisempia, mutta eivät juuri sen parempia lukijan kannalta.
Hyvä dekkari ei aina edes näytä dekkarilta. Karin Alvtegenin Skugga (suom. Varjo) on romaani perheestä, sen salaisuuksista ja siitä, kuinka kannamme menneisyyttämme painolastinamme. Axel Ragnerfeldt on ihailtu Nobel-kirjailija, joka makaa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä hoitokodissa. Hänen vaimonsa Alice kokee uhrautuneensa miehensä uran puolesta ja lääkitsee katkeruuttaan alkoholilla. Vanhempiensa perintöä niin hyvässä kuin pahassa kantaa Jan-Erik, joka ei saa rakennettua toimivaa suhdetta vaimoonsa ja tyttäreensä. Kun perheen vanha taloudenhoitajatar kuolee, alkaa synkkien salaisuuksien vyyhti keriytyä auki. Useimmat Alvtegenin kirjat, Skuggakin, luokitellaan dekkareiksi, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole perinteinen murhamysteeri eikä varmasti miellytä sellaisten ystävää. Skugga on romaani ihmisyydestä ja menneisyyden varjoista. Alusta asti mukana on kuitenkin mysteeri, salaisuus, joka paljastuu vähitellen niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Rikokset tulevat mukaan kuvaan vasta kirjan loppupuolella, ja silloin kerronnan tahti muutenkin kiihtyy. Loppu tarjoaa kyllä vastauksen kirjan salaisuuksiin, mutta vastaus siihen, miksi ihmisessä on niin paljon varjoa, jää saamatta. Ihmiskuvansa puolesta romaani siis hyvinkin kuuluu pohjoismaisen rikolliskirjallisuuden genreen. Lukijaa kirjan teemat, perheen salaisuudet, niiden vaikutus meihin ja omien valintojen merkitys, jäävät kaivelemaan pitkäksi aikaa.
Olen viimeisen vuoden sisällä lukenut kaksi Anna Janssonin Maria Wern -dekkaria. Viime talvena luin Haudankaivajan ja kesällä Outoja lintuja. Ensimmäinen oli ihan kohtuullinen dekkari, vaikkakin vähän tylsähkösti kirjoitettu. Jälkimmäinen oli niin huonosti kirjoitettu, että valitin siitä lukiessani monta kertaa ääneen (eikä lukuprosessi kuitenkaan kestänyt kuin hieman reilun vuorokauden). Periaatteessa tarinat olivat kiinnostavia, ja tapahtumapaikkana Gotlanti on ihan paras (ja yksi haaveiden matkakohteista). Mutta en kestä Janssonin henkilökuvausta! Kaikki hahmot ovat kliseisiä karikatyyreja, ja tuntuu, että kirjoittamisen sääntönä on se, että dekkarissakin henkilöhahmojen on oltava ristiriitaisia ihmisiä. Niinpä kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokin henkilöelämän ongelma, jota vatvotaan kirjassa yhtä paljon kuin itse rikosta. Varsinkin Outoja lintuja -romaanissa minua suorastaan v*tutti myös henkiöiden replikointi. Repliikit ovat kuin päänsisäistä puhetta: jokainen ajatus kirjoitetaan lauseeksi, jotka töksähtelevät peräjälkeen paperilla. Jokin kuukausi sitten taisin valittaa siitä, kuinka epäluonnollisen pitkiä lauseita eräätkin ranskalaiset romaanihenkilöt puhuivat. Janssonin lyhyet lauseet ovat ehkä todenmukaisempia, mutta eivät juuri sen parempia lukijan kannalta.
Hyvä dekkari ei aina edes näytä dekkarilta. Karin Alvtegenin Skugga (suom. Varjo) on romaani perheestä, sen salaisuuksista ja siitä, kuinka kannamme menneisyyttämme painolastinamme. Axel Ragnerfeldt on ihailtu Nobel-kirjailija, joka makaa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä hoitokodissa. Hänen vaimonsa Alice kokee uhrautuneensa miehensä uran puolesta ja lääkitsee katkeruuttaan alkoholilla. Vanhempiensa perintöä niin hyvässä kuin pahassa kantaa Jan-Erik, joka ei saa rakennettua toimivaa suhdetta vaimoonsa ja tyttäreensä. Kun perheen vanha taloudenhoitajatar kuolee, alkaa synkkien salaisuuksien vyyhti keriytyä auki. Useimmat Alvtegenin kirjat, Skuggakin, luokitellaan dekkareiksi, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole perinteinen murhamysteeri eikä varmasti miellytä sellaisten ystävää. Skugga on romaani ihmisyydestä ja menneisyyden varjoista. Alusta asti mukana on kuitenkin mysteeri, salaisuus, joka paljastuu vähitellen niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Rikokset tulevat mukaan kuvaan vasta kirjan loppupuolella, ja silloin kerronnan tahti muutenkin kiihtyy. Loppu tarjoaa kyllä vastauksen kirjan salaisuuksiin, mutta vastaus siihen, miksi ihmisessä on niin paljon varjoa, jää saamatta. Ihmiskuvansa puolesta romaani siis hyvinkin kuuluu pohjoismaisen rikolliskirjallisuuden genreen. Lukijaa kirjan teemat, perheen salaisuudet, niiden vaikutus meihin ja omien valintojen merkitys, jäävät kaivelemaan pitkäksi aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)