Ei pitäisi tehdä heräteostoksia. Kirjoissakaan. Cittarissa oli tosi halvalla pokkari, jossa oli Anna Janssonin kaksi ensimmäistä Maria Wern -romaania. Lankesin, lukaisin, lässytykseen tukehduin.
Joskus olen tännekin kirjoittanut yhdestä Maria Wern -dekkarista, johon en ollut erityisen ihastunut. Myös nämä kaksi tarinaa ärsyttivät enemmän kuin ihastuttivat. Sinänsä tarinat molemmissa dekkareissa ovat ihan vetäviä, mielenkiintoisia ja jännittäviä. Mutta kirjojen kerronta saa minut repimään hiuksiani! Pitkään selostetaan asiaankuulumattomia ja pieniä yksityiskohtia (joiden tarkoitus on kai tehdä henkilöitä, miljöitä ja tapahtumia todenmakuisemmiksi) ja sitten juoni hyppää yhtäkkiä hirveällä harppauksella eteenpäin ilman järkevää syytä. Eniten ärsyttää ehkä juuri se, että henkilöistä kerrotaan asioita (tai henkilöt tekevät asioita) joilla ei ole juurikaan tekemistä tarinan kanssa. Toinen raivostuttava juttu on se, että tapahtumat eskaloituvat aina äärimmäisyyksiin.
Ensimmäisessä, Vaitelias jumala -nimisessä romaanissa mielenvikainen murhaaja sieppaa Maria Wernin tyttären, joka löydetään ja pelastetaan juuri ennen paleltumiskuolemaa. Kalpeat ja kuolleet -romaanissa Maria Wern riutuu itse melkein hengiltä toisen murhaajan vankina. Ihan peruskamaa varmaan jokaikiselle ruotsalaispoliisille, että tällaista tapahtuu puolen vuoden sisällä.
Kirjojen puolustukseksi sanottakoon, että ne lukee nopeasti ja tarinoissa on sen verran vahva imu, ettei niitä keskenkään halua jättää. Palasin kuitenkin näiden jälkeen riemulla Cunninghamin kimppuun - siitä myöhemmin.
Jossain biitsillä voi lukea, kun on löytänyt kirjat ensin resortista tai napannut mukaan divarista, mutta ei jää mitenkään erityisesti mieleen. Ei tule myöskään sellainen olo, että olis pakko lukea ne kaikki.
VastaaPoista