torstai 28. tammikuuta 2016

Kun en tykkää, niin en tykkää

Ei pitäisi tehdä heräteostoksia. Kirjoissakaan. Cittarissa oli tosi halvalla pokkari, jossa oli Anna Janssonin kaksi ensimmäistä Maria Wern -romaania. Lankesin, lukaisin, lässytykseen tukehduin.

Joskus olen tännekin kirjoittanut yhdestä Maria Wern -dekkarista, johon en ollut erityisen ihastunut. Myös nämä kaksi tarinaa ärsyttivät enemmän kuin ihastuttivat. Sinänsä tarinat molemmissa dekkareissa ovat ihan vetäviä, mielenkiintoisia ja jännittäviä. Mutta kirjojen kerronta saa minut repimään hiuksiani! Pitkään selostetaan asiaankuulumattomia ja pieniä yksityiskohtia (joiden tarkoitus on kai tehdä henkilöitä, miljöitä ja tapahtumia todenmakuisemmiksi) ja sitten juoni hyppää yhtäkkiä hirveällä harppauksella eteenpäin ilman järkevää syytä. Eniten ärsyttää ehkä juuri se, että henkilöistä kerrotaan asioita (tai henkilöt tekevät asioita) joilla ei ole juurikaan tekemistä tarinan kanssa. Toinen raivostuttava juttu on se, että tapahtumat eskaloituvat aina äärimmäisyyksiin.

Ensimmäisessä, Vaitelias jumala -nimisessä romaanissa mielenvikainen murhaaja sieppaa Maria Wernin tyttären, joka löydetään ja pelastetaan juuri ennen paleltumiskuolemaa. Kalpeat ja kuolleet -romaanissa Maria Wern riutuu itse melkein hengiltä toisen murhaajan vankina. Ihan peruskamaa varmaan jokaikiselle ruotsalaispoliisille, että tällaista tapahtuu puolen vuoden sisällä.

Kirjojen puolustukseksi sanottakoon, että ne lukee nopeasti ja tarinoissa on sen verran vahva imu, ettei niitä keskenkään halua jättää. Palasin kuitenkin näiden jälkeen riemulla Cunninghamin kimppuun - siitä myöhemmin.

torstai 21. tammikuuta 2016

Så här ska det låta

Jos joku ei ole huomannut, niin kerrottakoon, että minussa on hieman pilkunviilaajan vikaa. Olisi mahtavaa olla yhtä hyvä siinä myös jollain muulla kielellä kuin olen suomeksi. Ruotsi on tällä hetkellä seuraavaksi vahvin kieleni, mutta siinä on kyllä vielä kovasti opeteltavaa.

Joulupukki oli laittanut tontut vakoilemaan minua ja ruotsin puhumistani - ja varsinkin kirjoittamista. Sain niin parhaan kirjan. Ihan oikeasti, olen äärimmäisen innostunut tästä.


Mikael Reuter: Så här ska det låta. Om finlandssvenska språkriktighet.

Tiedostan olevani vähemmistössä, mutta mielestäni tätä on aivan ihana lukea. Siitäkin huolimatta, että genetiivi- tai prepositioluvuissa koen syvää masennusta ja tuntuu siltä, etten koskaan voi muistaa tällaisia. Mutta kyllä minä vielä jonain päivänä muistan, kun luen näitä ja niitä dekkareita ja keskustelen innokkaasti kielestä miehen kanssa. (Siis huomatkaa, minä keskustelen innokkaasti. Mies vastaa, kun intän.)

tiistai 5. tammikuuta 2016

Joulun dekkaritaivas

Joulunajan luin pelkästään dekkareita. Olipas virkistävää! Suurin osa oli miehen kirjahyllystä; pitäähän minun pysyä kartalla siitä, mitä se lukee.

Aloitin Carin Gerhardsenin Pepparkakshuset-dekkarilla. Se on todella perinteinen ruotsalainen lajityyppinsä edustaja ja, mikä parasta, varsin helppolukuinen. Tosin välillä juoni etenee sutjakasti sen takia, että kaikki juonenkäänteet eivät ole erityisen hyvin motivoituja ja ratkaisut tipahtelevat taivaasta. Kokonaisuus ei kuitenkaan kärsi mahdottoman paljon.

Mies on lukenut koko viime syksyn Jussi Adler-Olsenin kirjoja. Pitihän minunkin viimein tarkistaa tämä Tanskan lahja dekkarimaailmalle. Luin Fasanjägarna-nimisen väkivaltailottelun. Sinänsä kirja on hyvin kirjoitettu: juoni pysyy erittäin hyvin kasassa, kielessä ei ole valittamisen sijaa. Mieskin on kehunut Adler-Olsenia maasta taivaisiin. Minua kuitenkin häiritsi kirjan maailmankuva: päähenkilö Carl Mørck on ainakin tässä kirjassa varsinainen sovinisti - ja aika lailla rasistikin. En tiedä, jaksanko pysytellä moisen mulkeron kelkassa useampaa kirjaa.

Siispä siirryin taas uuteen kirjailijaan, Arne Dahliin ja Mörkertal-romaaniin. Kirja oli keskeltä sarjaa, mikä saattoi olla virhe. Nyt tiedän henkilöhahmojen henkilökohtaisten elämien kaikki edeltävät tapahtumat. Toisaalta minä en lue dekkareita siksi, että haluaisin henkilöiden erityisesti kehittyvän. Toki se on plussaa, että pitkässä sarjassa myös henkilöt ovat realistisia, siis muuttuvat ja kasvavat ihmisinä, mutta pääasia on kuitenkin rikos ja sen selvittäminen. Se sujuu tässä kirjassa mallikkaasti. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta laadukkaasta ja vetävästä tuotteesta kuitenkin.

Parasta jouludekkareissani olivat tietenkin ne kirjat, jotka itse ostin lahjaksi. En miehelle, vaan lapsille. Toinen sai Piiraan maku makea -romaanin ja toinen Kuolema ei ole lasten leikkiä -kakkososan. Kirjat on kirjoittanut Alan Bradley, ja niiden päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce. Flavia on aivan mainio salapoliisi: nokkela, nuuskiva ja totuutta sopivasti omiin tarpeisiinsa taivutteleva. Lisäksi hän on taitava kemisti, joka on erityisen kiinnostunut myrkyttämisestä. Kirjat sopivat lapsille: niiden maailma on 11-vuotiaan maailma eikä murhilla mässäillä. Mutta kyllä aikuinenkin lukee näitä ilokseen. Juonet eivät ole liian helppoja tai yksinkertaisia, ja 11-vuotiaan maailmassa on hulvattoman hauskaa.
ø
ø

Teiniromansseja

Esiteinit ovat meillä ahmineet kahdella kielellä John Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhe oli se ensimmäinen, joka piti saada käsiinsä. Näin tässä mahdollisuuden kielen opiskeluun, ostin kevään Hulluilta päiviltä John Greenin kootut (viisi pokkaria pahvilootassa) englanniksi ja käärin ne pakettiin huhtikuun synttärisankarille.

Toukokuussa kaipasin itse kevyttä lukemista ja kävin lainaamassa boksista juurikin tuon The Fault in Our Stars -romaanin. Tytöt lupasivat, että se on hauska, romanttinen, surullinen ja ihana. Ja niin se olikin! Nyt minulla on kesken jo seuraava romaani, Looking for Alaska. Greenin teokset (kahden romaanin perusteella) tuntuvat toistavan samaa kaavaa: ulkopuoliseksi itsensä tunteva päähenkilö kohtaa elämänsä rakkauden ja siinä sivussa kasvaa piirun aikuisuuteen päin. 

Ihan hömppää tai huttua nämä romaanit eivät kuitenkaan ole, sillä päähenkilöt pohtivat syvällisiä aiheita ja laittavat lukijankin niitä miettimään. Myös syvä suru kuuluu kirjojen tunnekavalkadiin. Kaiken lisäksi myös minä pääsin opiskelemaan englantia, sillä romaanien kieli on paikoin todella haastavaa ja tarjoaa mahdollisuuksia sanaston laajentamiseen lähes kenelle tahansa normilukijalle.