Vaimo kävi lääkärissä

Erilaisia rintasyöpäaiheisia kirjoja on tullut viime aikoina selailtua enemmänkin, ja käsiini osui sellainenkin romaani, joka on ollut lukulistallani pitkään, nimittäin Kluunin Vaimo kävi lääkärissä.

Ainakin osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja kertoo rintasyövästä aviomiehen näkökulmasta. Kirja kuvaa rintasyöpää läheltä mutta kuitenkin ulkopuolelta. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2007, ja tuolloin muistan sen saaneen huomiota myös siksi, että minäkertoja, rintasyövästä kertova aviomies, on sitoutumiskammoinen ja uskoton mulkero.

Tai mulkerosta voi olla montaa mieltä. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvinkin raikkaan ja valoisan kuvan siitä, minkälaiset erilaiset asiat ihmisiä pitävät yhdessä, mitä on rakkaus ja mitä molemminpuolinen sitoutuminen.

Kirja on varsin helppolukuinen ja sitä värittävät "wramplet", erilaiset lainaukset musiikkikappaleista. Kirjassa on myös pieniä tietoruutuja päähenkilö Stijnin elämästä. Se on ärsyttävää!  Kyllä pitäisi osata sen verran yhtenäistä tekstitä kirjoittaa, ettei tarvitse romaaniin erillisiä faktaruutuja!

Mielenkiintoista on lukea myös hollantilaisesta sairaanhoidosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, ja mielessä käy muutamaankin otteeseen, että ei kai se ole tuollaista voinut olla vielä viisitoista vuotta sitten, eikö potilaalla ole muka ollut mitään sanomista omista asioistaan. Toisaalta vakavan sairauden suhteen tuntee varmaan usein olevansa vähän altavastaajana, ja romaani antaa hyvän kuvan siitä, miltä tuntuu, kun jää terveydenhuollon rattaissa passiiviseksi tekemisen kohteeksi.

Paljastettakoon, että kirjan lopussa vaimo kuolee. Draaman kaari kestää romaanissa hienosti loppuun asti, ja mielestäni loppu on kuitenkin onnellinen ja täynnä toivoa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea kuvauksena yhdenlaisesta parisuhteesta ja sen päättymisestä. Näinkin se voi mennä.

Ja taas dekkari

Luin myös Ursula Poznanskin dekkarin Viisi, kun se sattui HS Kirjaston viikon kirjana olemaan. Yleensä nuo viikon kirjat ovat olleet läpikuivia tietokirjoja aiheista, jotka eivät kiinnosta edes selailun vertaa, mutta dekkari, jonka tapahtumat pyörivät geokätköilyn ympärillä, oli raikas poikkeus, jonka päätin omalle padille ladata.

Tapahtumat sijoittuva Salzburgiin ja päähenkilö on etsivä Beatrice Kaspary, joka tasapainottelee yksinhuoltajuuden, poliisin työn ja menneisyyden aaveiden välissä. Romaanin tarina alkaa, kun lehmien laitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Murhaaja johdattelee poliisia koordinaattien ja geokätköilyslangin yhdeltä vainajalta toisen luo. Arvoitus keriytyy auki pikkuhiljaa niin kuin pitääkin, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä voidakseen itsekin epäillä ja arvailla murhaajaa. Ratkaisu on kuitenkin niin yllättävä, että ainakaan minä en pystynyt sen kaikkia kiemuroita edes epäilemään.

Laatukamaa. Kannattaa lukea.

Espoo-dekkari

Kovasti olen lukenut. Dekkareita. Nyt on kaikki tämän talon Håkan Nesserit luettu. Suosittelen lämpimästi ja suren, koska tämä nautinto on nyt minun osaltani ohi.

Kesäloma alkoi ja lukemiseen löytyi yhtäkkiä ruhtinaallisesti aikaa. Eilisen aikana luin dekkarin, joka vähän sattumalta päätyi käsiini, nimittäin Elina Pullin Tukkasurman. Kirja kertoo lastentarhanopettaja Maariasta, joka on rintasyövän takia sairaslomalla mutta päätyy selvittämään kollegansa ja esimiehensä surmaa.

Kirjassa on paljon asioita, jotka saivat minut pitämään sitä erityisen kiinnostavana: Päähenkilön rintasyöpä saa kirjassa paljon tilaa ja toipumisprosessin kuvailu on uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuun merenranta-Espooseen. Päiväkoti surmatyön tapahtumapaikkana on kiinnostava, ja kirjassa kuvataan myös päiväkotimaailmaa kiinnostavasti.

Mutta (aina mulla on joku mutta!) hirveän paljon tavaraa on ahdettu yhteen dekkariin. On vähän liikaakin, kun jokaisella kirjan henkilöllä on motiivi murhata ja enemmän tai vähemmän epäilyttävä menneisyys, ja välissä on vanhoja päiväkirjamerkintöjäkin, joiden merkitystä saa arvailla ihan loppuun saakka. Eniten minua häiritsee kertojanäänen sekavuus. Kirjassa on minäkertoja, joten voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu, että Maaria on alussa vähän sekaisin rintasyöpänsä ja murhan ja yllättävien paljastusten kanssa. Minua kuitenkin häiritsee ajatus, joka hyppii ja pomppii ja tekee ihan kummallisia johtopäätöksiä. Loppua kohti kertojanääni rauhoittuu ja selkenee, ihan niin kuin Maarian mieli muutenkin, mistä päättelen, että kyseessä ehkä oli ihan tietoinen valinta.

Kerronta ei kuitenkaan ollut niin sekavaa, että se olisi juonta tai lukukokemusta suuremmin häirinnyt. Ihan kurjasta kirjasta ei voi olla kysymys, jos tempaisen sen päivän aikana (ja minä tein eilen aika paljon rästiinjääneitä paperihommiakin!).