Saniaislehdon salaisuudet

Sarjakuvaromaaneja minun tulee luettua aika vähän, vaikka niistä tykkäänkin ja ne olisivat nopeita lukea. Eksyin vieraaseen kirjastoon ja sen takia osuin myös sarjakuvahyllylle. Mukaani tarttui Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet. Se kertoo orpotyttö Agneksesta, joka tutkii niin kotikaupunkiinsa Planktoniin kuin omaan perheeseensä liittyviä salaisuuksia.

Närhen piirrosmaailman värit ovat lähinnä mustaa ja sinistä, mistä en yleensä hirveästi tykkää. Jotenkin tähän Agneksen salaisuuksien ja mustan huumorin sävyttämään tarinaan tyyli kuitenkin sopii. Pelkistetty ilmaisu keskittää lukijan huomion henkilöiden ilmeisiin, jotka ovat kerrassaan mainion kuvaavia ja tarinaa eteenpäin vieviä. Kirja on mielestäni valtavan hauska: huumori ei ole osoittelevaa tai alleviivattua, vaan kumpuaa syvältä hahmoista ja tarinoista - ja paljastaa ajoittain, kuinka naurettavia me ihmiset omassa ihmisyydessämme olemme.

Lyhyet katkelmat Planktonin ja Agneksen elämästä muodostavat kokonaisuuden, jonka lopussa aukeavat myös Agneksen oman perheen mysteerit. Romaanina Saniaislehdon salaisuudet on ehkä hieman ohut, vähän lastenkirjamainen. Minulle itse asiassa ei valjennut, minkä ikäiselle lukijakunnalle tekijä tai kirjasto oli teoksen ajatellut, koska mielestäni poimin sen lastenosaston puolelta. Tavallaan tarinan aihe ja käsittelytapa olisivat passanneet nuorillekin lukijoille, mutta kaikki sisältö ei mielestäni ollut ihan alakouluikäisille sopivaa. Ehkä tämä sopisi parhaiten yläkouluikäiselle? Toivoisin kyllä, että sarjakuvat joka kirjastossa jaettaisiin tarkemmin eri ikäkausien ja tyylien mukaan. Jossakin homma osataan hienosti, jossakin ei. Eikä siihen väärään paikkaan tarvita tietenkään kuin yksi kesätyöntekijä tai asiakas, joka ei oikein tiedä, mihin jokin kirja kuuluu.

Elämää 14-vuotiaan silmin

Minustahan on aina kiva parittaa ja niputtaa kirjoja erilaisin perustein näissä bloggauksissani. Tällä kertaa tulin lukeneeksi lähekkäin kaksi kirjaa, jotka kertovat maailmasta 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Ensialkuun näitä kirjoja ei olisi arvannut kavereiksi, mutta kyllä ne sitä ovat.

Ensin luin Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaanin. Tämä kirja on niitä, jotka ovat olleet lukulistalla pitkään. Kirja kertoo Pohjanmaan peräkylässä 1980-luvun lopulla asuvasta 14-vuotiaasta nuorukaisesta, jonka elämän täyttävät kirjeiden kirjoittelu parhaiden tyttökavereiden kanssa, Madonna ja haaveilu sirkuselämästä, poptähteydestä tai mistä tahansa muusta kuin omasta, epätäydellisestä ja väärältä tuntuvasta elämästä.

Kohta Ihmepojan jälkeen tartuin Håkan Nesserin kirjaan Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Tämän kirjan takakansitekstin muistan lukeneeni joskus kiinnostavan nimen takia, mutta silloin jätin kirjan vielä hyllyyn. Nyt otin mukaani, koska olen löytänyt Nesserin (vähän samaan tapaan kuin jotkut löytävät Jeesuksen). Tämän kirjan poimin dekkarihyllystä, mutta ihan perinteinen dekkari se ei ole, vaikka kirjassa murha tapahtuukin. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Erik, joka viettää kesälomaa 1960-luvun alussa ruotsalaisessa peräkylässä kesämökillä isoveljensä ja ystävänsä kanssa.

Taustatarinat kirjoissa ovat siis peräkylämaisemia lukuunottamatta hyvinkin erilaiset, mutta kirjoissa on myös paljon yhteistä. Ihmepojan päähenkilön isä saa kirjan alussa sairauskohtauksen ja makaa yhden kesän sairaalassa, kunnes kuolee. Erikin äiti viettää kesänsä syövän takia sairaalassa, ja vaikka häneltä se käykin hitaammin, kuolema odottaa tässäkin tarinassa.

Molemmissa kirjoissa 14-vuotias poika on minäkertoja, ja molemmat pojat käsittelevät myös vanhemman sairastamista ja kuolemaa. Torjuen, väistellen ja varsinkin Ihmepojassa sen lopulta myös hyväksyen. Toisaalta koko elämä 14-vuotiaana on kirjojen mukaan sellaista, että hankalia asioita mieluummin vähän väistää kuin varsinaisesti ajattelee.

Toinen tärkeä teema molemmissa romaaneissa on seksuaalinen herääminen. Ihmepojan päähenkilö on ihastunut samoihin poikiin kuin hänen tyttökaverinsa. Homoseksuaalisuus ei ole kirjassa mikään pääteema, jolla revitellään, vaan ennemminkin yksi osa oman itsen löytämistä, joka kulkee rinnalla siinä pohdinnassa, mitä kaikkea ulkomaailmalle näytetään ja kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla. Kirjan lopussa päähenkilö uskaltaa. Nesserin kirjassa seksuaalisuus on suuremmassa osassa läpi kirjan - 14-vuotiaat henkilöt ajattelevat tyttöjä ja seksiä jatkuvasti ja puhuvatkin siitä säännöllisesti, vaikka kokemukset jäävät tässä vaiheessa lähinnä haaveiksi. Kyllä se oma elämä ja seksuaalisuuskin sen osana sitten tarinan jatkumisen myötä löytyy.

Molemmat kirjat ovat varsin helppolukuisia, mikä johtunee kirjailijoiden omasta, selkeästä ja vauhdikkaastakin tyylistä. Silti molempiin kirjoihin mahtuu suvantokohtia, joissa ajattelulle jää aikaa. Mielestäni näissä molemmissa kirjoissa kuuluu hyvin 14-vuotiaan pojan ääni, jota kannattaa kuunnella, koska todellisuudessahan se, mitä 14-vuotiaiden miehen alkujen suusta tulee, ei aina houkuttele aikuista jäämään kuuntelemaan. Ajatukset vaikuttavat kuitenkin olevan hyvin samanlaisia sekä 60-luvun alussa että 80-luvun lopussa - mikseivät siis myös 2010-luvulla?

Elämä elämältä

Halusin jotakin kevyttä kesälukemista. Kate Atkinsonin Elämä elämältä näytti sopivalta. Valinta oli onnistunut: kirja on helppolukuinen muttei sisällöltään liian heppoinen.

Ursula syntyy helmikuussa 1910 Englannissa keskelle lumimyrskyä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja leikittelee ajatuksella, kuinka pienet valinnat ja sattumat määräävät, millaiseksi ihmisen elämä muotoutuu. Jos lääkäri ei ehdi lainkaan paikalle, Ursula kuolee jo synnytyksessä. Vaihtoehtoisesti Ursula selviää lapsuusajan vaaroista ja toisen maailmansodan pommituksista ja elää pitkän ja täyden elämän. Tai ihan mitä vain siltä väliltä. Välillä kirja on jopa hieman uuvuttava, kun tarina alkaa aina vain alusta, mutta Atkinson täydentää Ursulan tarinaa joka kerralla hieman eri taholta, mikä suurimman osan aikaa on vain kiinnostavaa.

Atkinson on taitava kirjoittaja, joka kirjoittaa kevyesti, hauskastikin, raskaistakin aiheista. Ursulan elämäntarina - tai tarinat! - on mielenkiintoinen. Lukiessa on pakko miettiä, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Oman lisänsä romaaniin tuo se, että Ursula on jo lapsena tietoinen siitä, että hän on kokenut tietyt tapahtumat aiemmin.

Kyllä oli hyvä kesäkirja, mutta sopii varmasti luettavaksi talvellakin!

Elämänohjeita sinkuille

Luin juhannuksena myös Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita -romaanin. En kyllä ole ihan satavarma, kutsuisivatko kaikki sitä romaaniksi. Rönkkönen on tuttu seksin ympärillä pyörivästä Sinkkublogistaan, ja sekä blogi että kirja ovat ainakin osittain omaelämäkerrallisia ja rakentuvat Henriikka Rönkkönen -nimisen hahmon ympärille. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin blogi: siinä on sujuva draaman kaari ja paljon muutakin kuin shokeeravia seksipaljastuksia. (On niitäkin, nou hätä!)

Tiedän myös, että Henriikka Rönkkönen on paljon muuta kuin samanniminen kirjallisissa teoksissa seikkaileva hahmo. Opiskelimme samaan aikaan äidinkielen opettajiksi. Yleensähän olen kateudesta vihreä, kun joku samanikäinen (nuorempi) julkaisee esikoiskirjansa. Kaverin puolesta on kuitenkin helppo olla iloinen, varsinkin kun kirja on niin hauska!

Tarkoitukseni oli blogata tällä kertaa pelkästään Mielikuvituspoikaystävästä, mutta eilisellä kirjastokäynnillä mukaan tarttui Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jonka lukaisin saman tien ja joka minun mielessäni hahmottui heti Mielikuvituspoikaystävän pariksi. Tässä on kesän parhaat self helpit kaikille rakkaudessa pettyneille! Koska kyseessä ei ole self help -kirjallisuus, kirjat sopivat myös ko. lajityyppiä vihaaville. Jos taas ei kaipaa self helpiä, kirjat sopivat ihan muuten vaan viihdyttäväksi kesälukemiseksi.

(Totta kai tämän voi lukea niinkin, että minulla on tarve jonkinnäköiselle self help -kirjallisuudelle ja/tai olen pettynyt viime aikoina lukemaani self helpiin - tästä lisää myöhemmin.)

Mielikuvituspoikaystävä kertoo matkan pitkän parisuhteen päättymisestä itsensä löytämiseen. Väliin mahtuu deittailua ja hulvattomia seksisäätöjä. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kertoo matkan pitkän parisuhteen päättymisestä itsensä löytämiseen. Väliin mahtuu deittailua ja hulvattomia seksisäätöjä. Niin että ymmärrätte varmaan, miksi tuli tarve yhdistää nämä kaksi yhteen ja samaan bloggaukseen! Toki kumpikin teos on tekijänsä näköinen. Rönkkönen puhuu suoraan, härskejäkin, ja naurattaa lukijan kuoliaaksi. Pulkkinen maalailee enemmän, tekee filosofisia aluevaltauksia ja rakentaa tarinaa muidenkin hahmojen kuin päähenkilön ympärille - mutta hauska hänkin on!

Loppupäätelmäkin on molemmissa teoksissa sama. Päästäkseen menetyksestä yli pitää löytää oma itsensä. Tärkeintä on minä. Pulkkisen mukaan pitää tietää, mille haluaa sanoa ei ja mille kyllä. Rönkkönen lähtee itsensä kanssa määmatkalle. Ja niinhän se on, että jos itsensä kadottaa (suhteeseen, työhön, mihin hyvänsä), tulee elämästä kaikin puolin valjua. Siksi kannattaa välillä lukaista jokin tällainen kirja ja muistaa, kuka ja miksi minä olen.

Huumoria kesälukemisiksi

Harhauduin taas ostamaan kesäpokkareita Suomalaisesta. Kyllähän sitä kerran kesässä voi vähän rahaa omaan harrastukseensa laittaa!

Juhannusmatkalle poimin mukaan hauskimmat. Ensin lukaisin Anna Perhon Pientä säätöä. Törkeän hauskoja muistoja kirjoittajan oman elämän varrelta ja nauruhermoon osuvia huomioita elämästä yleisesti kivasti yhteen sopivana pakettina. Juontajana Perho on minulle aika neutraali ja suuria tunteita herättämätön hahmo, mutta hyvin se kirjoittaa! Tjeu.

Minä ainakin nauroin tikahtueksani esimerkiksi Perhon listatessa erilaisia syitä olla kateellinen hoikemmille naisille, esimerkiksi: "Laihat voivat tehdä joogaliikkeitä tukehtumatta omaan vatsaansa." Kyllä tunnistin tunteen!

Jos tunteista tai ihastuksista puhutaan, niin sellainen tapahtui ensimmäisellä äitiyslomalla, kun luin Kotivinkistä Roope Lipastin kolumneja. Ainakin osittain niihin pohjautuu Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisimmät teot. Teos pohjautuu pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin maalla asuvan suurperheen isänä, jonka pääelämäntehtävä tuntuu olevan talon ja tilan ylläpito. Ihan riittävästi kosketuspintaa Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa omakotitalossa asuvalle suurperheen äidille - vaikka Lipastin huumori vetosi kyllä jo silloinkin, kun hoidin yhtä vauvaa kerrostalossa.

Tätä kohtaa en tainnut lukea miehelle ääneen, vaikka monta luin, ja tämäkin olisi ollut opettavaista:

"--- kaupassa käymisestä ei tule naisten kanssa yhtään mitään: jos pitää ostaa juustoa ja leipää, voi olla varma, että löytää itsensä Prisman lastenhaalariosastolta.
Mitä se sellainen on, häh?
Kannattaisi ottaa mallia miehistä. Jos pitää ostaa juustoa ja leipää, ostetaan juustoa ja leipää. Jos makkaraa, ostetaan makkaraa. Jos mennään kaupungille ostamaan housut, ostetaan ensimmäiset ja palataan kotiin.
Tästä syystä miehillä on kaapissa juustoa, leipää, makkaraa ja housut, kun taas naisilla on erilaisia kynttilöitä, koriste-esineitä, teippiä, kumilankaa, lääkkeitä, hätälahjoja tuliaisiksi, servettejä, pattereita, lamppuja, suklaata sekä monenmoista muuta, mistä voi hyvinkin joskus olla jotain hyötyä.
Mutta, ja haluan korostaa tätä, miehillä on juustoa, leipää, makkaraa ja housut."

Nämä humoristiset välipalat riittivät hetkeksi, mutta muille juhannuksen matkakirjoille uhraan ihan omat bloggauksensa. Joskus.

[Edit 2.7.2016: Lisäsin havainnollistavat lainaukset.]