Joka hetki olemme yhä elossa

Aloin sitten toden teolla oikeiden ja vakavien kirjojen lukemisen. Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa on ehdottomasti lukemisen väärti. Tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, kuinka Tomin vaimo kuolee parin esikoisen syntymän jälkeen leukemiaan. Ahdistavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta ahmin tämän kirjan. Malmquist kirjoittaa ajatusten ja tapahtumien virtaa, johon lukija tempautuu mukaan.

Mielestäni kirja simuloi hyvin sitä myrskyä, johon läheisen sairastumisen ja kuoleman jälkeen joutuu. Tai oikeastaan Tom joutuu ihan valtavaan kriisikasaan, johon kuuluu vaimon sairastuminen, lapsen syntyminen keskosena, vaimon kuolema ja isän kuolema. Välillä käy mielessä, miten kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta tapahtumavyyhdestä - mutta ilmeisesti kannattaa kirjoittaa kirja, joka kiskaisee lukijan samaan karuselliin.

Malmquist kuvaa suorastaan orjallisesti erilaisia tilanteita, joihin myrsky voi viedä. Kuinka pihalla sairaalassa on ensin, kun lääkärien puheesta ei ymmärrä sanaakaan, ja kuinka sairaalasta vähitellen tulee koti. Kuinka yksittäinen vainajalta jäänyt esine tai kahvitahra vie yhtäkkiä vuosientakaisiin muistoihin. Kuinka viranomaisten kanssa asiointi alkaa muistuttaa Kafkan romaania.

Usein sanotaan, että kirjallisuuden avulla pääsee paikkoihin, joihin ei muuten ole mahdollista päästä. Näihin paikkoihin ei kukaan varmasti todellisuudessa toivo pääsevänsä, mutta tämän kirjan avulla on mahdollista laajentaa omaa ymmärrystä. Itse olen valitettavan monessa näistä paikoista jo käynytkin, mutta minä koin romaanin terapeuttisena. Suosittelen lämpimästi, vaikka samalla varoitankin voimakkaiden tunnereaktioiden mahdollisuudesta.

Siirtymä viihteestä vakaviin kirjoihin

Nappasin kirjastosta mukaani Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus. Luulin lainanneeni rakkausromaanin, jossa ratkeaa jokin arvoitus. No, kävi siinä niinkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Välillä sen kerronta oli yhtä kökköä kuin todella huonossa viihdekirjassa - ei lukijoita kiinnosta, minkälaisia huonekaluja tietyssä huoneessa on tai minkäväriset silmät päähenkilöllä on! Välillä kerronta oli paulocoelhomaista tajunnanvirtaa, josta oli vaikea saada otetta. Itse rakkaustarina oli kyllä kaunis, mutta minä tarvitsen konkretiaa ilman turhia krumeluureja.

Tämän romaanin jälkeen tuntui siltä, että hömppäkiintiö on täynnä, ja voisin välillä lukea salonkikelpoista kirjallisuutta. Kirjastosta löytyi myös Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys. Niemi on varsin ajankohtainen juuri nyt, koska hän voitti alkuvuodesta Runeberg-palkinnon, ja lisäksi hän kohautti saapumalla Linnan juhliin mereneliö/tilataideteos/ompelukorin sisältö olkapäällään.

En ollut aiemmin lukenut Niemen teoksia, mutta voipi olla, että palaan niihin tämänkin jälkeen. Ihmissyöjän ystävyys teki varsin positiivisen vaikutuksen. Se kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan. Ystävän perhe on toiminut köyhistä oloista tulleen kirjailijan mesenaattina, ja kirjailija joutuu ystävän kuoleman myötä kohtamaan niin oman menneisyytensä kuin koko Euroopan historian. Kirjailija kirjoittaa samaan aikaan eurooppalaista suurromaania, joka vuorottelee romaanissa kirjailijan tarina -kehyskertomuksen kanssa.

Kirjastossa tartuin tähän romaaniin oikeastaan juuri siksi, että siinä vuorotteli kaksi erilaista fonttia - ja kaksi eri tarinaa. Lukiessa tarinat täydensivät hyvin toisiaan. Oli myös mielenkiintoista huomata, että vuoronperään jompikumpi tarinoista oli se, jota halusin enemmän lukea, ja ihan lopussa molemmat olivat sellaisia. Jonkinlainen temaattinen yhdistyminen tässä siis tapahtui!

Henkien labyrintti sulkeutuu

Tänä syksynä luin Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen labyrintti -kertomuskokoelman neljännen ja viimeisen osan, joka on nimeltään Henkien labyrintti. Romaanit kertovat Espanjasta ja varsinkin Barcelonasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tässäkin kirjassa keskeisessä osassa ovat Semperen kirjakauppa, Semperen perhe, varsinkin poika Daniel, kirjakaupan yleismies Fermini sekä tietenkin Unohdettujen kirjojen labyrintti. Pääosassa on Alicia Gris, joka työskentelee hämäräksi jäävälle taholle Espanjan valtion sisällä. Hänen työtään on selvittää rikoksia keinolla millä hyvänsä.

Romaanin alussa kulttuuriministeri Mauricio Valls katoaa. Valls on aiemmissakin kirjoissa sotkeutunut Sempereiden elämään, tai paremminkin sotkenut sitä. Fermini ja Alicia ovat vanhoja tuttuja, ja kun tapauksen selvittäminen tuo Alician Barcelonaan, kaikkien vanhojenkin salaisuuksien langat sotkeutuvat tähän mysteeriin.

Zafon on näissä romaaneissa luonut maagisen maailman, jossa taruista tulee totta ja totuus on usein tarua ihmeellisempää. Tapahtumapaikkana on ihana Barcelona - lukiessa herää valtava matkakuume. Tässä romaanissa Zafon tekee tiliä kuvaamansa Barcelonan kanssa; hän pyrkii avaamaan jokaikisen solmun ja laittamaan pisteen näille tarinoille. Lopussa hän jopa liittää itsensä ja kirjansa tarinoihin, kun Daniel Semperen poika Julian kirjoittaa tarinoista neljä kirjaa, joiden nimet ovat Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti.

Zafonin Barcelona imaisee lukijan mukaansa. Järkyttävää on se, että tällaisia tarinoita Francon Espanjasta ihan oikeasti on - Zafon tekee niistä jännittävää ja viehättävää satua. Tämäkin historian palanen on koulussa jäänyt hyvin vähäiselle käsittelylle, joten on hauskaa täydentää tietoja edes näiden romaanien kautta.

Päätin muuten lukea nuo romaanisarjan aiemmatkin osat. Muistin ostaneeni Tuulen varjon joskus edullisesti ja sillä ajatuksella, että joku saa hienon lahjan. Ajattelin ottaa sen kirjahyllyyni, mutta sitten löysinkin sieltä saman kirjan varsin kuluneen version, jonka näyn saaneen syntymäpäivälahjaksi vuonna 2007. Muistelin myös omistavani Enkelipelin, jota rupesin etsimään hyllyistä. Löysin Taivasten vangin. Jonka muuten lainasin kirjastosta viime keväänä. Varsinainen unohdettujen kirjojen hautausmaa tuo minunkin kirjahyllyni.

Virolaisen kirjallisuuden pikakurssi

Lukuhaastetta varten oli todella vaikea löytää virolaista kirjallisuutta, mutta nyt haastekohtien jo täytyttyä olen perehtynyt hieman tarkemmin myös virolaisiin kirjailijoihin.

Tai ihan oikeasti olen jämähtänyt Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjaan. Apteekkari Melchior seikkailee keskiaikaisessa Tallinnassa ja ratkaisee murhia. Näitä ruusunnimimäisiä dekkareita on kiva lukea, koska ne tapahtuvat tutussa naapurikaupungissa, jonka vanha kaupunki on yhä samanlainen kuin kirjojen tapahtuma-aikana. Romaanit kuvaavat kivasti keskiaikaista kaupunkia, uskonnollisia menoja ja uskonnon merkitystä arkielämässä ja jopa apteekkarin työtä, joka vaikuttaa olleen tuohon aikaan melkoista salatiedettä, jonka rinnalla homeopatia ja muut nykyajan vaihtoehtohoidot vaikuttavat supertieteellisiltä.

Luin myös Viivi Luikin Varjoteatterin. Se on esseemäinen kertomussikermä, joka kertoo Viivi Luikin matkasta Tallinnan, Helsingin, Berliinin ja New Yorkin kautta Roomaan. Erilaisten anekdoottien kautta Luik kertoo ihmisistä ja ihmisyydestä, eri kansallisuuksista ja aika paljon nimenomaan virolaisuudesta. Niin kuin esseissä yleensä, välillä kerronta on kiihkeää ja kiinnostavaa ja ajoittain taas rauhoittuu suorastaan yksitoikkoiseksi. Minä en sellaisista ajattelupausseista perusta, joten vähän kärsimättömästikin kääntelin sivuja päästäkseni taas asiaan. Joku toinen olisi saattanut jäädä nauttimaan runollisesta kielestä.

Jos jotain pitää Viron kirjallisuudesta sanoa näiden tänä syksynä lukemieni muutaman näytteen perusteella, sanoisin, että virolaiset kirjailijat tekevät kovasti tiliä historian kanssa. Se on minusta vain kiinnostavaa, koska tämä osa historiasta on suomalaisessa koulujärjestelmässä harpottu vauhdilla.

Syyshöpötykset

Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.

Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.

Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.

Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.

Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Lähdin kirjastoon hakemaan balttilaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, mutta en muistanut tehdä asiasta mitään etukäteisselvitystä eikä minulla ollut puhelinta mukana.

Tätä ei ehkä edes pitäisi tunnustaa, mutta en muistanut ulkoa yhtään muuta balttilaista kirjailijaa kuin virolaisen Jaan Krossin. Kolmannet vuoret oli hänen teoksistaan ohuin, mikä on aina ollut hyvä peruste valita lukemista. Tai siis minulle ei koskaan. Mutta nyt ehkä oli.

Romaani kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneestä taidemaalari Johann Köleristä, jonka elämänvaiheisiin kietoutuu palanen Viron historiaa. Romaanina tämä oli unettavan tylsä, mutta Viron historian kuvauksena sen verran kiinnostava, että taistelin reilun 90 sivun läpi. Apua saattoi olla myös siitä, että olin jo altistanut itseni Hesselle; kirjailijoiden tyyleissä on selviä yhteneväisyyksiä.

Bookbeat-kokeilu

Minulta puuttui haastekohta 20, taiteilijaelämäkerta. Bookbeat mainosti kovalla volyymilla Antti Tuiskun elämäkertaa Antti Tapani. Minä päätin kokeilla äänikirjapalvelua.

Antti Tapani on äänikirjana 8,5 tuntia pitkä. Järjettömän uuvuttavaa, jos saman kirjan lukemiseen menee enintään puolet tuosta ajasta! Minulla oli kuitenkin paljon autolla ajelua tiedossa, joten ryhdyin urakkaan. Välillä äänikirjoja on kyllä kiva kuunnella, mutta tämä konsepti, jossa Antti Tuiskua on ensin haastateltu ja sitten haastattelut on kirjoitettu kirjaksi (kirjan ovat kirjoittaneet Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa), joka sitten luetaan ääneen, on hieman outo. Pari tuntia meni totutteluun. Sinänsä kirja oli ihan kiinnostava, vaikka en maailman suurin Antti Tuisku -fani olekaan. Poptähden elämästä kerrotaan raikkaasti: sopivasti paljastaen mutta kuitenkin yksityisyyttä kunnioittaen. Kiinnostavin paljastus taisi olla se, että Antti oli ollut samalla joogaopettajakurssilla Jason Orangen kanssa. Siis Take Thatin Jason Orangen kanssa!

Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että pitäisi kuulla nämä kaikki biisit, joista puhutaan. Ryhdyin siis kuuntelemaan musiikkia, ja koska Bookbeatissa pystyy myös lukemaan kirjoja, luin itse eteenpäin. Homma sujui huomattavasti nopeammin, vaikka siinä vaiheessa minulle kävi myös selväksi, etten ollut seurannut Tuiskun uraa senkään vertaa, mitä luulin. Hyökyaalto oli oikeasti ensimmäinen biisi, jonka tunnistin ja muistin kuulleeni aiemmin. Kahta viimeisintä levyä olen kyllä kuullut ja kuunnellutkin enemmän.

Mutta tosiaan, kun huomasin, että Bookbeatissa on myös paljon luettavaa, innostuin hieman. Viikossa luin vaikka kuinka monta kirjaa, esimerkiksi uusimman Flavia de Luce -romaanin On hieno paikka haudan povi. Ahmin Joel Willansin 101 Very Finnish Problemsin (törkeän hauskoja huomioita suomalaisuudesta nautittavalla englannin kielellä) ja Tim Walkerin Lost in Suomi -romaanin (samat asiat, enemmän pohdintaa ja romaanin kaari, käännetty suomeksi).

Löysin Bookbeatista myös Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Se kertoo kolmikymppisestä Eleanorista, jonka elämä muodostuu rutiineista. Eleanorilla ei ole ystäviä, ja työtoveritkin pitävät häntä omituisena. Muutama pieni asia käynnistää muutoksen, joka vähitellen mullistaa Eleanorin koko elämän. Tämä on ihana kirja, joka käsittelee vaikeita asioita lämmöllä ja huumorilla. Tykkään tosi paljon, että nykyään on tällaisia romaaneja, jotka tarttuvat yksinäisyyteen, masennukseen, mielenterveysongelmiin jne. mutta eivät kuitenkaan ole raskaita lukea. Tämän sijoitan haastekohtaan 49, vuonna 2018 julkaistu kirja.

Tykkään myös tosi paljon Bookbeatista (eikä tämä ole maksettu bloggaus). Maksamalla 16,90 kuussa saa lukea ja kuunnella rajattomasti uutuuskirjoja. Itse olin jo parin päivän jälkeen aivan myyty - mutta 1,5 viikon jälkeen olen kuitenkin päätynyt siihen, että tämä jää osaltani kokeilujaksoon. Sähkökirjojen lukeminen illalla vie minulta yöunet. Nukun muutenkin huonosti, mutta useimmiten huonojenkin unien kausina joka toinen yö on lyhyt ja joka toinen yö paikkaa univelkaa. Bookbeatin käyttämisen aikana jokainen yö jäi 4-5-tuntiseksi. Kiitos, mutta ei kiitos. Eilen kävin hakemassa kirjastosta kasan oikeita kirjoja paikkaamaan vieroitusoireitani.

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Jossain naistenlehdessä näin positiivisen arvion Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Niinpä toin sen kotiin, kun se osui kirjaston hyllyssä silmiin.

Kirjan kertoja on reipas puudeli Mafia Honey, ystävien kesken Maf. Mafin näkökulmasta tarkkaillaan hänen jokseenkin kuuluisaa emäntäänsä Marilyn Monroeta, mutta myös muita ihmisiä ja koko maailmaa. Maf on tarkkasilmäinen ja filosofiaan taipuvainen persoona, jonka mietteitä on useimmiten kiinnostava lukea, mutta välillä hän sortuu kuvailemaan yksityiskohtia niin laveasti, että minua vähän kyllästyttää.

Kirjan loppupuolella tehdään elokuvaa, joten tämä uppoaa haastekohtaan 18, kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Pyysin ja sain joululahjaksi vuonna 2011 Charles Baudelairen Pahan kukat, jonka on kääntänyt Antti Nylén. Teoksessa on rinnakkain ranskankielinen alkuteksti ja suomenkielinen runoversio. Nylén on kirjoittanut runoista myös antoisia selityksiä. Käännöstyöstään hänet on palkittu ainakin Maurice de Coppet -palkinnolla.

Aika monta vuotta olen seisottanut tätä teosta yöpöydällä. Aina välillä olen lukenut runon tai pari. Alussa minulla oli tavoite, että luen myös ranskankieliset tekstit. Käännöksen kanssa ne olivat kyllä ihan ymmärrettäviä, mutta jossain vaiheessa myönsin itselleni, että ranskan kielen taitoni ei riitä siihen, että alkuperäisillä runoilla olisi minulle jotakin lisäarvoa. Lukeminen alkoi sujua nopeampaa, kun luin vain suomeksi.

Sen verran kuitenkin tajuan, että ovat nuo käännökset ihan törkeän taitavia. Baudelaire nyt on Baudelaire: omituinen, kiinnostava, taitava ja henkeäsalpaava.

Hesset hallussa

Olen muutamassa aiemmassa bloggauksessa viitannut Hermann Hessen teoksiin, jotka odottavat minua kirjahyllyssä. Ovat odottaneet jo 20 vuotta. Tuolloin löysin yliopiston päärakennuksen aulasta Demianin ja Narkissoksen ja Kultasuun, jotka joku oli sinne unohtanut. Uskalsin ottaa ne haltuuni, koska kyse oli vanhoista ja repaleisista kirjoista, jotka oli poistettu Tampereen kirjaston valikoimasta.

Ja nyt koitti aika. Ensin luin Demianin, joka on melko lyhyt romaani. Se kertoo koulupoika Emil Sinclairista, joka ystävystyy koulutoverinsa Max Demianin kanssa. Demian auttaa Sinclairia kasvamaan aikuiseksi ja täyteen mittaansa ihmisenä. Teos on helppolukuinen mutta suoraan sanottuna aika tylsä. Sinclair painiskelee paljon sellaisen ongelman kanssa, että hänessä on ikään kuin kaksi puolta, maallinen ja hengellinen. Maallinen, suorastaan demoninen puoli ajaa häntä eteenpäin.

Sijoitan Demianin haastekohtaan 30, kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Oikeastaan kylläkin vain kirjan viimeinen luku kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä, minkälaisia tunteita Sinclair tuolloin käy läpi - mutta monen arvioijan mukaan tuo loppu on hyvin oleellinen.

Koska Demian vahvisti ennakkokäsitystäni Hessestä kirjailijana, päätin sijoittaa Narkissos ja Kultasuu -romaanin haastekohtaan 21, kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Yllätyin positiivisesti. Narkissos ja Kultasuu käyvät samaa luostarikoulua joskus keskiajalla jossain Saksan alueella. Narkissos on syvästi hengellinen ja filosofinen hahmo. Kultasuu on kiinnostuneempi maallisista iloista. Nuorista miehistä tulee silti ystäviä. Romaani kertoo lähinnä Kultasuun seikkailuista, kun hän lähtee luostarista ja etsii itseään. Hän löytääkin itsensä ja kutsumuksensa taiteilijana. Tämäkin romaani on helppolukuinen ja muistuttaa paljon historiallista seikkailuromaania. Sivujuonteena kulkee kuitenkin koko ajan maallisen ja hengellisen rinnakkaiselo. Kirja on ihan luettava ja tarina siitä, kuinka Kultasuu löytää kutsumuksensa, on lukemisen arvoinen.

Hessestä en kyllä ole näiden romaanien perusteella kovinkaan vaikuttunut. Vähän heppoisia ja jopa naiiveja olivat molemmat mielestäni. Ehkä luen vielä sen Lasihelmipelin, kun se seuraavan kerran tulee eteeni, mutta sitten saa kyllä Hesse jäädä rauhaan.

Perheenjäsenten valitsemia palkittuja tietokirjoja

Kesä 2018 on oikein hyvää aikaa lukea viimeisiä joulun 2017 lahjoja. Sain äidiltä Juha Hurmeen Niemen. Sehän on melkein tietokirja ja ainakin Finlandia-palkittu. Veljeni antoi meidän perheelle Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta -tietokirjan. Sekin on palkittu pariinkiin otteeseen.

Näissä kirjoissa on paljon samaa. Molemmat ovat popularisoituja ja kaikenkattavia tieteellisiä kuvauksia historiasta. Siinä missä Hurme keskittyy ihmiskunnan historiaan, Bryson aloittaa avaruudesta ja alkuräjähdyksestä ja pyrkii selittämään yleistajuisesti, miten maailma on kehittynyt ja minkälainen se on.

Hurme tulkitsee ja kommentoi historiaa tavalla, joka tekee Niemestä teoksen, joka horjuu kauno- ja tiedekirjallisuuden rajalla. Brysonin kommentit ovat enemmän humoristisia yksityiskohtia korostavia, ja hän pyrkii antamaan lukijalle mahdollisimman tieteellisesti paikkansapitävän kuvan asioiden kulusta.

Molemmat ovat järjettömän sivistäviä, mutta silti varsin viihdyttäviä. Varsinkin Lyhyt historia lähes kaikesta teki minuun ison vaikutuksen. En väitä vieläkään ymmärtäväni avaruutta tai maapalloa tai elämän syntyä, mutta ennen tämän teoksen lukemista minulla ei kyllä ollut kuin pieni hitunen tietoa näistä asioista - nyt se hitunen on ehkä kolminkertaistunut.

Nämä kirjat sijoittuvat haastekohtiin 10. ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja ja 45. palkittu tietokirja.

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Ostin viime syksynä Kirjamessuilta Sanna Wikströmin Unelmakarttakirjan, mutta tosi pitkään kesti ottaa se sieltä esiin ja ryhtyä unelmoimaan. Yksi syy siihen oli varmasti se, että elämässäni on alueita, jotka hiertävät ja aiheuttavat tyytymättömyyttä. Ihan suoraan sanottuna etukäteen vähän pelotti, laittaako tämä kirja käyntiin prosesseja, jotka mullistavat koko elämän.

Vaikka olen kirjaa täytellyt kesän ajan, vielä ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Kirja antaa välineitä kaiken kokoisten unelmien toteuttamiseen, ja ideana onkin, että vähitellen opitaan muuttamaan ajatuksia sellaisiksi, että ne ennemmin mahdollistavat kuin estävät unelmien toteutumisen.

Tämä kirja perustuu verkkokurssiin, mutta ainakin minulle sopii hyvin kirjan selailu omaan tahtiin. Aika monta self-help-opusta olen elämäni aikana ehtinyt selailemaan, ja tämä kuuluu ehdottomasti niiden parhaimmistoon. Tyyli ei ole muutokseen pakottava, vaan lukijan omaa aikataulua ja omia haaveita kunnioittava.

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Ensin ajattelin taas vähän venyttää haastekohdan rajoja ja sijoittaa tähän kohtaan Will Schwalben kirjan Elämän mittainen lukupiiri. Siinä Will ja hänen kuolemansairas äitinsä lukevat kirjoja ja keskustelevat niistä. Samalla kun lukija kuulee kirjoista, hän saa myös hurjasti tietoa siitä, miltä tuntuu olla kuolemassa tai miltä tuntuu, kun läheinen on kuolemassa. Tosi hyvä kirja, jota suosittelen kovasti, mutta tässä kirjassa myös muut perheenjäsenet ovat aika isoissa rooleissa, joten olisi ehkä vähän huijaamista sijoittaa kirjaa tähän kohtaan.

Siksipä sijoitankin tähän Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja -romaanin. Kyllä siinäkin on panoja, ihastuksia ja ystäviä, mutta ne vaihtuvat eikä kukaan sinänsä ole erityisen keskeinen kirjan kannalta. Keskiössä on Henriikka, sinkku, joka on nähnyt ja kokenut kaiken, mutta tekee kokemuksistaan huumoria meille muille - ja jotkut oivallukset kiteytyvät elämänviisauksiksi, joita on myös ilo lukea.

2. Kotimainen runokirja

Menin kirjastossa runo-osastolle mielessäni tarkemmin määrittelemätön ajatus etsiä käsiini jokin tuore nuoren runoilijan teos. Siinä hyllyn edessä en vain muistanut yhdenkään tämän hetken tulokkaan nimeä.

Päädyin Antti Holman Kauheimmat joululaulut -kokoelmaan. Suhteeni kotimaiseen lyriikkaan ei muuttunut, mutta sain hyvät naurut.

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Onneksi kirjastoissa on sellaisia hyllyjä, joiden päällä lukee kirjaston henkilökunta suosittelee. Olisihan se nyt, jos joutuisi puhumaan niiden kirjastoihmisten kanssa! Sellaisesta hyllystä poimin Affinity Konarin Elävien kirjan. Se kertoo puolanjuutalaisista 12-vuotiaista kaksosista Pearlista ja Stashasta, jotka joutuvat Auschwitziin ja Josef Mengelen kaksoskokeisiin.

Vaikka aiheena on holokausti, tämä on hyvin amerikkalainen romaani. 15-vuotias lukijalapseni luki takakansitekstin ja kysyi: "Eikö sulla tule lukiessa sellainen olo, että haluat mustalla tussilla aina vetää yli tuon Pearl-nimen?" Tuli. Miksi ihmeessä kaksosten nimet olivat Stasha ja Pearl?

Konar on tehnyt ihan mielettömän taustatyön tätä romaania varten; tarinan takana on selvästi paljon tietoa. Siltikin tarinasta on tullut helppo, kevytlukuinen ja välillä jopa vähän heppoinen. Sellainen amerikkalaiseen makuun sopiva hattara. Se ei sinänsä haittaa minua - holokaustikirjallisuudessa se voi olla jopa positiivista. Tosin tämä oli ensimmäinen Auschwitz-aiheinen kirja, jonka luin oman Auschwitz-vierailuni jälkeen, ja monet asiat tuntuvat todellisemmilta, kun ne pystyy kuvittelemaan juuri oikeille paikoille.

Romaania taitaa vaivata todistamisen tarve. Konar on upottanut tarinaan todella paljon erilaisia kertomuksia holokaustista. Tuntuu epäuskottavalta, että näin moni legenda olisi osunut kahden tytön kohdalle. Toden tuntua tarinaan olisi saanut keskittymällä nimenomaan Stashaan ja Pearliin - ja parhaimmillaan romaani onkin, kun siinä mietitään kaksosuutta, sen merkitystä päähenkilöille tai sitä, miten päähenkilöt selviytyvät keskitysleiristä tai sen jälkeisestä ajasta.

Kaksosten tarina on joka tapauksessa vetävä: itse luin paksun kirjan päivässä. Uskomatonta on myös se, että vaikka Konar kehittelee päähenkilöiden tarinaa pitkälle sodan jälkeen, oleellinen loppuratkaisu paljastuu vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Kyllä minäkin tätä romaania voisin suositella, varsinkin sellaisille lukijoille, kuten se 15-vuotias, jotka eivät vielä ole kahlanneet läpi tuhatta erilaista keskitysleiriselviytymistarinaa. Tässä yhdistyvät mieletön määrä tietoa,  helppolukuisuus ja kiinnostava tarina, joka ei ole vailla taiteellista arvoakaan.

Novelleja itäblokin maista

Luin kesän aikana kaksikin novellikokoelmaa, jotka kertovat Itä-Euroopasta. Kohtaan 25. novellikokoelma sijoitan Marina Tsvetajevan Piru ja muita kertomuksia -kokoelman. Tsvetajeva aloitti kirjailijanuransa tsaarinaikaisella Venäjällä yläluokkaisen perheen tyttärenä, pakeni vallankumouksen alta Pariisiin ja koetti myöhemmin sopeutua elämään Neuvostoliitossa. Tämän kokoelman novellit kertovat hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Viimeisissä novelleissa kerrotaan myös elämästä maanpaossa ja Neuvostoliiton alkuajoista.

Piru ja muita kertomuksia ei ole viihdekirjallisuutta. Ajoittain teksti on raskassoutuista ja vaikeaselkoistakin. Novellit antavat kuitenkin mielenkiintoisen kuvan siitä muutoksesta, mikä Venäjällä tapahtui 1900-luvun alussa. Ajankuvana ja historian lisälehtinä nämä novellit ovat kuitenkin kiinnostavia. Ne ovat myös Tsvetajevan elämäkertakirjallisuutta, ja sellaisena rehellisen ja rosoisen oloista.

Kohtaan 35. entisen itäblokin maasta kertova kirja sijoitan István Örkényn Minuuttinovelleja-teoksen. Näitä olen lukenut jonkin sieltä, toisen täältä. Ehdottomasti kannatti lukea koko pumaska. Novellit ovat tosiaankin lyhyitä, monet minuutissa tai muutamssa luettavia. Ne ovat teräviä ja hauskoja ja asettavat naurunalaisiksi sodan ja elämän sodanjälkeisessä Unkarissa. Toisaalta ne suhtautuvat ihmisiin lämmöllä ja hyväksyen, eivät ilkeästi nauraen. Örkény joutui juutalaisena sodan aikana pakkotyöyksikköön ja sittemmin sotavangiksi. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) novelleista välittyy positiivinen ja sinnikäs elämänasenne.

Sanovat, että iso osa vitseistä syntyy kielestä ja sen nerokkaasta vääntelystä. Pitäisi varmaan opiskella unkaria, että saisi tästä vielä viimeisetkin irti, mutta paljon sain jo nyt.

Onhan tämä hauskaa!

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Alkuvuodesta luin kirjoja ja kaikille löytyi jokin paikka haasteessa. Nyt menen kirjastoon mukanani muistilappu, johon olen listannut puuttuvat haastekohdat. Puutetta paikkaamaan lainasin Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaanin.

On kyllä sääli, jos Statovci saa paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa vain maahanmuuttajakirjailijana, koska romaani oli mielestäni loistava. Aiheena tosin oli maahanmuuttajuus; romaani kertoo nuorukaisesta, joka lähtee teini-ikäisenä kotimaastaan Albaniasta ja matkustaa sitten maasta toiseen omaa paikkaansa etsien.

Oman paikan etsiminen on yksi kirjan teemoista, mutta vielä suurempaan asemaan nousee identiteetin rakentaminen erilaisista palasista. Kirja herättää pohtimaan, kuinka paljon ja mitä osia voimme tietoisesti identiteettiimme valita. Kirjan päähenkilö asettuu eri sukupuoliin, jopa erilaisiin seksuaali-identiteetteihin tietoisesti. Hän valitsee itselleen kotimaan, menneisyyden, äidinkielen ja tulevaisuuden - kerta toisensa jälkeen.

Statovci kuljettaa tarinaa sujuvasti. Päähenkilön elämä rakentuu pala palalta. Lukija pääsee lähemmäs tarinan minäkertojaa kuin ihmiset, joita hän matkallaan kohtaa, ja tarina pitää loppuun asti otteessaan.

Luin tätä kirjaa rannalla hellepäivänä. Lukemiseni keskeytti ohikulkevan naisen kiljahdus. Hän selitti minulle auttavalla suomen kielellä, että Tirana on hänen kotikaupunkinsa ja siksi hän innostui nähdessään kirjani. Sitten hän kysyi, mistä romaani kertoo. Minäpä sitten avasin tätä tematiikkaa selkosuomella - mutta iloitsin siitä, kuinka kirjallisuus luo yhteyksiä ihmisten välillä mitä erikoisimmilla tavoilla.

Kesällä saa ahmia

Ihanaa, kun on loma, ja on aikaa lukea! Lukaisin hirmuisella vauhdilla Eve Hietamiehen Tarhapäivän ja Hammaskeijun, jotka jatkavat Yösyöttö-romaanista tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Nämä ovat sujuvia, hauskoja ja varsin luettavia romaaneja lapsiperheen arjesta. Tarhapäivässä eletään päiväkoti-ikäisen maailmassa ja Hammaskeijussa mennään jo ekaluokalle. Näitä on ihan mukavaa lukea, vaikka omat muksut ovat jo teini-iässä. Voisin kuvitella, että nämä toimivat myös mukavana vertaistukena, jos omat lapset ovat samanikäisiä kuin kirjojen Paavo.

Olen yleensä hirveästi tykännyt Roope Lipastin kirjoista, joten lainasin Linnan juhlat kirjastosta aika kovin odotuksin. Se ei ehkä ollut parasta lukemaani Lipastia, mutta ihan hauska ja vähän surullinenkin tarina suomalaisen miehen noususta ja tuhosta - eli siinä mielessä oikein tyypillistä Lipastia. Eikä tämäkään huono ole, vaan naurattaa koko ajan enemmän; lopussa ollaan jo aivan absurdeissa tunnelmissa.

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tähän kohtaan sijoitan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Se on syystäkin käännetty useille kielille.

Minähän rakastan sukujen tarinoita, ja Kinnunen kertoo yhden suvun tarinat sujuvasti. Hän ei turhia selittele, vaan näyttää, miten elää kolme peräkkäistä sukupolvea. Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa tämän kirjan itse, niin hyvä tämä on!

Minulla ei kuitenkaan ollut tarinaa kätilö Mariasta, joka elää jossakin selkosilla aviottoman lapsensa kanssa. (Selkoset tarkoittaa siis Koillismaata tai Kainuuta. Tarkemmin kirjassa ei eritellä kylää, mutta Kuusamosta olen joskus kuullut puhuttavan tämän kirjan yhteydessä.) Yhtään huonommaksi ei jää jo mainitun lapsen Lahjan tarina tai Lahjan miniän Kaarinan tarina. Äänen saa myös Lahjan aviomies Onni.

Tässä romaanissa kuvataan hienosti seutukuntaa ja sen uskonnollisuutta, jonkin verran myös kyläyhteisöä ja paljon sitä, minkälaista on elää syystä tai toisesta yhteisön ulkopuolella tai sen puristuksissa. Tarina kuljettaa lukijaa niin, että minä luin tämän päivässä enkä olisi malttanut kädestä laskea.

29. Kirjassa on lohikäärme

Koska olen lukenut fantasiaa tänä vuonna vain vähän, venytin vähän tätä haastekohtaa. Sijoitan siihen näet Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -novellikokoelman. Kirjan lohikäärme on erään novellin päähenkilö Ludmilan takalistoon tatuoitu Mushu.

Gavaldan novellit ovat keveitä lukea ja hengästyttäviä ajatella. Niin myös tässä kirjassa. Novellien päähenkilöt ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mutta heitä yhdistää se, että novelleissa heidän elämäänsä aukeaa uusi näkökulma.

Suosittelen rantalukemiseksi kuumina kesäpäivinä, junaan tai lentokoneeseen. Yksi novelli on nopeasti lukaistu ja sen jälkeen on mukava ottaa nokoset ja antaa ajatusten pyöriä päähenkilöiden ympärillä.

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiivisen maahan tai maailmaan

Yleensä luen aika paljon fantasiaa, mutta jostain syystä tämän haasteen aikana sitä on osunut aika vähän minun tielleni. Kirjastosta nappasin hätäpäissäni mukaan Leena Krohnin Älä lue tätä kirjaa -teoksen. Kirja on muutaman lyhyen jutun kokoelma, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin.

Ajattelin, että Krohnin seikkailut sijoittuvat varmasti johonkin outoihin maailmoihin. Tässä kokoelmassa on aika monta tarinaa, jotka tapahtuvat ihan tavallisessa maailmassa, mutta joissakin kertomuksissa maailman rajat venyvät ja vääntyvät sellaiseen muotoon, että voin hyvällä omallatunnolla sijoittaa tämän kirjan tähän haastekohtaan.

Kirja on helppolukuinen ja tutustuttaa lukijan vaivattomasti Krohnin tyyliin. Tarinat antavat mukavasti ajateltavaa ja vääntävät ajatuksia uusille kaistoille.

Kesähömppää

Siunattuja kirjat, joita lukee yhden päivässä.

Ainakin Anne B. Ragden Aion tehdä sinut onnelliseksi. Tämä ei mahdu minulla enää mihinkään haastekohtaan, mutta ehkä voin lukea muitakin kirjoja kuin Helmet-lukuhaasteeseen sopivia. Varsinkin näin kesällä, kun aikaa on rajattomasti. Romaani kertoo norjalaisen kerrostalon yhden rapun asukkaista 60-luvulla. Ragde kirjoittaa elävää ajankuvaa ja kertoo erilaisista ihmiskohtaloista tiiviisti, mutta kuitenkin salaisuudetkin paljastaen.

Mamen Sanchezin On ilo juoda teetä kanssasi sijoittuu Espanjaan. Atticus Craftsman, kirjallisuusimperiumin perijä, matkustaa Madridiin lakkauttamaan kannattamatonta kirjallisuuslehteä, jota toimittavat viisi erilaista naista. Atticus kuitenkin katoaa. Romaani on sekoitus dekkaria ja rakkausromaania, ja tässä paketissa kaikki toimii, myös huumori.

Anneli Kivelän Kotiin Katajamäelle sijoitan haastekohtaan 37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Tästä nimenomaisesta syystä olen katsellut näitä Katajamäki-kirjoja aina silloin tällöin, joten nyt oli ehdottomasti aika lukea yksi. Romaanin juoni menee yksinkertaisuudessaan näin: nelikymppinen yksinhuoltaja Minne muuttaa kaupungista maalle ja vastoin kaikkia odotuksia pikkukylässä on miehiä enemmän kuin isossa kaupungissa. Ihan luettava tarina tämäkin oli, vaikka minua vähän vaivasivatkin henkilöiden kovin teennäinen puhetapa ja käsittämättömät tavat toimia - mutta lähes ainahan se tällaista on viihdekirjoissa.

Myös Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -romaanissa, jossa päähenkilö ei saa kuolleen äitinsä perintöä ennen kuin on toteuttanut kymmenen unelman listan, jonka on kirjoittanut 14-vuotiaana. Seuraa lemmikkien hankintaa, alan vaihtoa ja romansseja. Kyllä tällekin päivän uhraa, mutta ei ehkä yhtään enempää.

Kuvakirjoja aikuisille

Lainasin kirjastosta ison pinon sarjakuvia. JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvat kertovat ikiopiskelijoiden elämästä. Samaistuin kovasti Pelinavaus-kirjan hahmoihin, jotka painiskelevat gradujensa kanssa. Sitten tajusin, että nämä hahmot ovat alle kolmikymppisiä, eli ihan pentuja verrattuna minuun keski-ikäiseen tanttiin, joka on jo aikoja sitten valmistunut ja vieläpä kaksi kertaa.

Pelinavaus on kokoelma strippejä ja erimittaisia tarinoita, joten hahmojen maailmaan pääseminen kestää hetken. Lapsus kertoo siitä, miten tämä kaveriporukka alkaa vähitellen siirtyä opiskelun maailmasta aikuisempiin ympyröihin. Se toimii paljon paremmin kokonaisuutena, mutta sarjakuvaromaanikseni se ei pääse, vaan päätin sijoittaa sen haastekohtaan 44, kirja liittyy johonkin peliin, koska sarjakuvassa pelataan moneen otteeseen (tosin monia eri pelejä).

Sanna Ala-Ojalan Huomenna on se päivä saa täyttää kohdan 12, sarjakuvaromaani. Se on yläasteikäisen tytön päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tarina. Senkin tilanteet ja tunteet tuntuvat kovin tutuilta, vaikka vielä paljon, paljon kaukaisemmilta kuin Villimpi Pohjola.

Guy Delislen Huonon isän opas on lähinnä nykyistä elämääni. Suosittelen vanhemmille, jotka kokevat riittämättömyyden tunteita ja huonoa omaatuntoa.

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

No en kyllä välttämättä haluaisi, mutta haluan sijoittaa mahdollisimman monen lukemani kirjan haasteeseen.

Siis myös Virpi Hämeen-Anttilan dekkarin Koston kukat. Tykkään kyllä kovasti 1920-luvun Helsingissä asuvasta Karl Axel Björkistä, joka on virkamies ja vapaa-ajallaan salapoliisi. Björk seikkailee Helsingin seurapiireissä, on kiinnostunut muodista, taiteesta ja uusista asioista, kuten karatesta, jota hän harjoittelee. Siis ihan mielelläni olisin tuollainen edistyksellinen hahmo, joka vieläpä pääsee seuraamaan tuoreen valtion ensiaskelia lähietäisyydeltä.

Mutta Björk on kyllä vähän estynyt, nykyajan mittapuulla sovinistinen ja rakkauden suhteen rasittavan päättämätön. Ehkä haluaisinkin olla yksi Björkin heiloista, Ida Helander, joka tässä kirjassa saa aiempaa isomman roolin Björkin avustajana. Hän on toiminnan nainen, joka sanoo suoraan, mitä ajattelee.

Koston kukat kertoo murhasta oopperassa, joten kulissit ovat hienot. Myös tarina pysyy hyvin koossa, ja loppuratkaisua saa arvella ihan viime hetkille asti.

Uusia Mary Russell -dekkareita!

Mieheni tilasi itselleen luettavaa, ja kerrankin sellaista, mistä minäkin tykkään. Dreaming Spies ja The Murder of Mary Russell ovat uusimmat Laurie R. Kingin Mary Russell -dekkarit.
Sijoitan toisen haastekohtaan 23, kirjassa on mukana meri, ja toisen kohtaan 26, kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Ensimmäisessä Mary Russell ja Sherlock Holmes purjehtivat Japaniin ja seikkailevat pääasiassa siellä. Romaani on taattua King-laatua, mutta ei mitenkään hätkähdyttävä.

Sen sijaan The Murder of Mary Russell on jännittävä, mukaansatempaava ja ihan uusia näkökulmia avaava romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Siinä purjehditaan Australian ja Englannin väliä ja asutaan välillä Australiassa. Tämä romaani kertoo Holmesin taloudenhoitajattaren, rouva Hudsonin tarinan, joka ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olisi kuvitellut.

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Etsiskelin kirjastosta jotakin haastekohtaan 7, kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Päädyin Margaret Atwoodin romaanin Uusi maa. Sijoitankin sen kuitenkin kohtaan 34, kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta, koska siihen se sopii paljon paremmin.

Romaani päättää Atwoodin MaddAddam-trilogian. Onneksi kirjan lopussa oli juonitiivistelmät kahdesta aikaisemmasta osasta, niin pysyin juonessa ja henkilöissä kärryillä. Toisaalta en varmaankaan olisi jaksanut lukea kaikkia osia - välillä tarina karkasi vähän liiankin kauaksi.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Suurin osa ihmiskunnasta (tai ainakin amerikkalaisista) on kuollut nopeasti levinneen viruksen aiheuttamaan sairauteen. Jäljelle jääneet elävät pienessä yhteisössä. Maan päällä elää myös uusi ihmisrotu, joka on luotu laboratoriossa. Erilaiset ihmiset opettelevat elämään keskenään. Se, mitä tässä kirjassa syntyy ja luodaan, on uusi sivilisaatio, uudet syntykertomukset ja kokonaan uusi alku.

Uusi alku on kiinnostava ja ajatuksia herättävä, mutta mielenkiintoista on myös lukea siitä, minkälainen ihmiskunta ja maapallo on ollut ennen ihmisten loppua. Sehän scifissä on parasta ja pelottavinta: nähdä, minkälaisia ihan mahdollisia rinnakkaistodellisuuksia tai tulevaisuuksia on tosi helppo kuvitella.

9. Kirjan kansi on yksivärinen

Tähän haastekohtaan sijoitan Gary Chapmanin self-help-käsikirjan Loving your spouse when you feel like walking away. Real help for desperate hearts in difficult marriages. Humoristisuuten asti informoiva otsikko on tälle kirjalle annettu, mutta oikeasti kirja on ihan asiallinen apu monenlaisiin vaikeisiin parisuhdeongelmiin.

En tosin suosittele kirjaan tarttumista, jos ärsyttää ajatuskin siitä, että ero on viimeiseen asti vältettävä keino. En silloinkaan, jos hengellisyyteen tai jumalaan viittaaminen parisuhteen yhteydessä vituttaa. Enkä silloin, jos se häiritsee, että kaikki kirjan parisuhteet ovat heteroseksuaalisia. Muuten kirja antaa kyllä ihan fiksuja vinkkejä vihoviimeisten pattitilanteiden varalle.

Joku voisi sanoa, että eihän tämä kansi ole yksivärinen, mutta tämän verran nyt venytän haasteen rajoja.

33. Selviytymistarina

Teini meni koulun kanssa katsomaan Wonder-elokuvan, ja opettaja pakotti oppilaat lukemaan kirjan ennen elokuvan katselua. Minäkin halusin lukea R.J. Palacion Ihme-romaanin.

Ihme kertoo 11-vuotiaasta Augustista, jonka pää on vaikeasti epämuodostunut, ja tarkemmin sanottuna hänen ensimmäisestä vuodestaan oikeassa koulussa.

Ihme on tyypillinen nuortenkirja. Se kertoo vaikeasta aiheesta huumorin kautta, tapahtumapaikka on koulu juuri sellaisena kuin se kaikissa nuortenkirjoissa ja -elokuvissa esiintyy, siinä päähenkilö kasvaa vähän enemmän itsekseen, tarinalla on useampi kertoja, jotka vuorottelevat jne.

Ihme on poikkeuksellisen ajatuksia herättävä ja lämminhenkinen tarina, jonka soisi jokaisen teinin lukevan. (Voi olla, että elokuvankin näkeminen riittää. Isompi teini näki leffan ja oli täysin myyty.) Augustin ja hänen ystäviensä kokemukset opettavat empatiaa ja erilaisuuden ymmärtämistä.

Opettajille vinkki: Tässä romaanissa on varsin lyhyet luvut ja teksti on helppolukuista. Suosittelen koulukirjastoihin koko luokan lukukirjaksi.

24. Surullinen kirja

Vihdoinkin muistin kirjastossa ollessani Muriel Barberyn Siilin eleganssin. Se kertoo pariisilaistalon portivartijarouvasta, joka pyrkii kaikin keinoin peittämään kotitalonsa asiakkailta sen tosiasian, että hän on hienostunut taiteen ja kulttuurin ystävä. On varmaan ennalta-arvattavaa, että tällainen käytös johtaa yksinäisyyteen ja eristäytymiseen. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun taloon muuttaa uusi asukas.

Siilin eleganssi on ihana kirja, joka kertoo taiteesta, ystävyydestä ja siitä, kun uskaltaa antautua elämälle. Se on välillä hauska, usein ilahduttava ja useaan otteeseen myös surullinen kirja. Siksi sijoitan sen tähän haastekohtaan, vaikka pelkkä surullisuus ei sitä määritäkään.

Tässä romaanissa pohditaan välillä filosofisia kysymyksiä ja välillä kuvaillaan naapuruston elämänmenoa tarkan humoristisesti. Romaanin tunnelma on mielestäni hyvin samanlainen kuin esimerkiksi Amelie-elokuvan. Onko tämä sitten ranskalaisuutta? Ainakin se on hyvin viehättävää.

16. Kirjassa luetaan kirjaa

Tähän haastekohtaan valikoitui Leonie Swannin Ihmissutta ken pelkäisi. Neiti Maple ja muut salapoliisin kyvyillä siunatut lampaat ovat tällä kertaa Ranskassa ja joutuvat tekemisiin aivan kilipäisten vuohien, käsittämättömästi puhuvien ranskalaisten ja mahdollisesti itsensä ihmissuden kanssa.

Mielesäni Swannin lammasdekkarit ovat viihdyttäviä ja harmittomia hyvän mielen kirjoja, joihin kätkeytyy pieniä filosofisia viisauksia. Tässä kirjassa lampaille luetaan Velhoa ja leijonaa - ja sen tarinan tapahtumilla on oma osansa mysteerin selviämisessä.

Hömppää kirjastosta

Päätin palkita itseni parilla kevytlukuisella hömppäkirjalla. Varasin itselleni kirjastosta Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoituksen, yhden Flavia de Luce -kirjoista, ja Kia Wallin Avokadopastaa-romaanin.

Nokisen tomumajan arvoituksessa Flavia lähetetään Kanadaan tyttökouluun, joten tämä kirja saa luvan edustaa haastekohtaa 32, kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Tämä Flavia ei ole sarjan hauskimpia ja juoneenkin jää muutama kissankokoinen aukko, mutta minä olen jo niin Flavian imussa, että olin tähänkin tyytyväinen. Ehkä ei kuitenkaan kannata aloittaa Flaviaan tutustumista sarjan loppupäästä.

Avokadopastaa-kirjaa selailin kerran kirjakaupassa ja se vaikutti kiinnostavalta viihderomaanilta, jonka aiheena on nettideittailu. Sitä se kuvaakin osuvasti ja hauskasti. Olisi pitänyt kuitenkin selailla tarkemmin, koska tämä on myös naisille tarkoitettu pehmopornokirja, joka on välillä hyvinkin Regina-lehden Naisen unelmien tasolla. Kirja ei siis sovellu työmatkalukemiseksi. Sijoitan tämän haastekohtaan 19, kirja käsittelee vanhemmuutta, koska päähenkilön lapset ja yksinhuoltajuus ovat kirjassa tärkeänä teemana heti rakkauden etsinnän ja sekopäisen ympäriinsä nussimisen jälkeen.

E-kirjoja

Elisa Kirja tarjosi ystävänpäivänä ilmaista kirjaa. Valitsin suppeasta valikoimasta Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa -romaanin. Se oli hyvä valinta. Sijoitan kirjan haastekohtaan 36, runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Kirjan tärkeä runo on Herman Hessen Vaiheet. Kirjakauppias Jean Perdun kirjakauppa on Seinessä kelluva kirjaproomu, jota hän itse kutsuu kirjalliseksi apteekiksi: hän valitsee asiakkaille erilaisia kirjoja parantamaan erilaisia elämänogelmia. Perdu itse on kuitenkin jämähtänyt. Hänen elämänsä muuttaa naapuriin muuttava Catherine - ja se, että joku on tehnyt Vaiheet-runosta jääkaappimagneetin. Perdu heittää kirjaproomunsa köydet ja matkustaa Seineä pitkin Etelä-Ranskaan. Matkalla hän löytää itsensä, ystäviä, menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Tämä romaani sopii kaikille lohdutusta ja lämpöä kaipaaville.

Naistenpäivänäkin Elisa Kirjalla oli tarjouksia, ja minä ostin halvalla Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin, joka sopii hyvin haastekohtaan 6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Paperisen romaanin ja sähkökirjan lisäksi HBO on tehnyt tästä Handmaid's Tale -sarjan, josta on juuri tulossa toinen kausi. En ole katsonut ykköskauttakaan, mutta mainoksia olen nähnyt, ja ne ahdistivat minua hiukan. Samoin muistelin, että Atwoodin teksti on välillä raskassoutuista, joten pienellä epävarmuudella tartuin tähän kirjaan.

Muistin varmaan väärin. Romaanin kertoja on nainen, joka elää 1900-luvun loppupuolella totalitaristisessa yhteiskunnassa, joka ennen oli Yhdysvallat. Saasteiden takia syntyvyys on laskenut huomattavasti, ja ongelma on ratkaistu rajoittamalla naisten asemaa. Osa naisista on miestensä alaisuudessa eläviä vaimoja, osa palvelijoita ja sitten on orjattaria, joiden tehtävä on tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia. Aina kun tarina käy liian raskaaksi kertojalleen, hän vaihtaa aihetta. Lopussa paljastuu, että orjattaren tarina on nauhoitettu puheena, mikä myös selittänee helposti seurattavaa tekstiä. Tämä dystopia on selkäpiitä karmiva, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan oikeasti mikä tahansa omituinen yhteiskuntamuoto on vain muutaman poliittisen päätöksen takana, ja on hyvä, että tunteita herättävä kirjallisuus muistuttaa siitä.

Maaliskuussa HS Kirjaston yhtenä viikon kirjana oli Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa. Se sijoittuu luontevasti haasteen kohtaan 47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Flavia de Luce on vieläkin 12, vaikka hän alkaakin jo pohtia asioita uusin silmin. Nämä dekkarit ovat minun suosikkejani. Tämän romaanin juoni ei ole parasta Flavia-laatua, mutta tunnelma ja huumori ovat kohdillaan.

Huhtikuussa viikon kirjana oli muun muassa Nina Honkasen Onnelliseksi. Lukaisin tämän suomalaisten seksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan, joka ei tarjonnut juuri uutta tietoa, mutta on varmasti kattava yleisesitys aiheesta. Sijoitan sen haastekohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta - vaikka tämä oli ehkä vähän väkisin tähän kohtaan runnottu, kun ei parempaakaan vaihtoehtoa löytynyt.

Murakamin varhaiset teokset

Lainasin fafalta Haruki Murakamin kaksi ensimmäistä romaania, jotka on julkaistu englanniksi yhtenä niteenä. Molemmat ovat lyhyitä, joten ne on helppo lukea nopeasti.

Murakamin esikoinen, Hear the Wind Sing, on kirjoitettu kesäkaudella 1978 (minkä opin Murakamin kirjoittamasta esipuheesta) ja molemmat kirjat kertovat 1970-luvun alusta, joten sijoitan jommankumman haastekohtaan 5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Sekä Windissa että sen itsenäisessä jatko-osassa Pinballissa puhutaan jatkuvasti pop-musiikista, joten kuittaan myös haastekohdan 22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Nämä romaanit muistuttavat paljon Norwegian Woodia ja niissä on samanlaisia teemoja ja motiiveja: päähenkilöt ovat nuoria, nuoret opiskelijatytöt tekevät itsemurhia, pop-kappaleet ja radio-ohjelmat ovat keskeisessä roolissa jne. Suppealla Murakami-kokemuksellani sanoisin, että myös fragmentaarisuus on hänelle kirjailijana tyypillistä.

Wind on kuitenkin selvästi vasta ensimmäinen kokeilu, jonka henkilöt ja teemat harottavat jokainen vähän omaan suuntaansa. Pinballissa kokonaisuus pysyy paljon paremmin kasassa. Kummankaan juonesta en sano yhtään mitään, koska kummassakin sitä on vain nimeksi, ja Windin juonikuviota en suoraan sanottuna oikein edes ymmärrä. Takakannen mainoksen mukaan näiden romaanien sankarit esiintyvät vielä ainakin kolmannessa kirjassa, A Wild Sheep Casessa. Se on suomennettukin nimellä Suuri lammasseikkailu, eli tulkitsen, että siitä eteenpäin Murakamin kirjat ovat vielä enemmän lukemisen arvoisia. Olivat nämäkin kuitenkin kiinnostavia lukea, ja varsinkin se esipuhe oli antoisa.

1. Kirjassa muutetaan

Sain joululahjaksi Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan. Vähän arastelin sen lukemisen aloittamisen kanssa; ajattelin, että se saattaa olla vähän tylsä ja liian vakava kirja. Ihan turhaan. Jokin noissa Westön romaaneissa iskee juuri minuun: pidän niitä erilaisista pohdiskelevista aiheista huolimatta helppolukuisina ja jopa viihdyttävinä.

Rikinkeltainen taivas kertoo suomenruotsalaisen miehen historian varhaisnuoruudesta keski-ikään. Minusta tämä(kin) Westön romaani on kiinnostava kuvaus suomenruotsalaisuudesta: erilaisista suvuista ja hyväveliverkostoista, joihin tullaan mukaanvedetyiksi riippumatta siitä, mihin sukuun kuuluu. 

Tämä on miehinen kasvukertomus, mutta myös kertomus Suomesta, 1970-luvun sisäänpäinkääntyneisyydestä, 1980-luvun kasinotaloudesta ja 2000-luvun maailmoja syleilevästä uudesta postmodernista suomalaisuudesta. Koko ajan mukana kulkee pop-musiikki. Tämä romaani on siis todella tyypillistä Westöä, mutta sellaisena oikein toimivaa.

Itse sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjassa muutetaan, koska minäkertoja muuttaa romaanin aikana useaan otteeseen - asunnosta ja asuinalueelta toiseen vaihtaminen on selkeä merkki sekä yhteiskunnallisen aseman muutoksesta että oman elämän uudesta kohtaa aloittamisesta.

Sympaattisen salapoliisin ja nerokkaan norsun seikkailut

Luin Vaseem Khanin dekkarit The Unexpected Inheritance of Inspector Chopra ja The Perplexing Theft of the Jewel in the Crown.

Ensimmäisessä kirjassa poliisitarkastaja Chopra jää eläkkeelle, saa perinnöksi elefantinpoikasen, ryhtyy selvittämään ominpäin rikosta ja loppujen lopuksi perustaa yksityisetsivätoimiston. Toisessa kirjassa Ison-Britannian kruununjalokivet on tuotu Intiaan näyttelyyn, ja Koh-i-Noor-timantilla koristettu kruunu varastetaan. Chopra ryhtyy selvittämään ryöstöä.

Sijoitan nämä Baby Ganesh Agency -dekkarit haastekohtiin 11, kirjassa käy hyvin, ja 40, kirjassa on lemmikkieläin. Näissä kirjoissa todellakin käy aina hyvin; minusta kirjoissa on hyvin samanlainen lämminhenkinen tunnelma kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Roistoille käy kyllä huonosti, mutta se on itsestäänselvää, koska päähenkilöä ohjaa vahva oikeudentaju, ja dekkarin loppuratkaisukin on sen mukainen.

Dekkarien henkilöhahmot ovat varsin karikatyyrisia, mutta se ei haittaa vaan pikemminkin lisää nautintoa. Intian kuvaus on värikästä ja herättää ainakin minussa matkakuumeen. Dekkarijuonet eivät ole ihan huonojakaan, ja se on ihan riittävästi, koska näiden romaanien viehätys on ihan muualla kuin hyvin rakennetuissa arvoituksissa.

1920-luvun ajankuvaa jännittävässä paketissa

Olen lainannut fafalta kuukausia (jos ei vuosia) sitten pari Laurie R. Kingin kirjaa, joissa seikkailee yksityisetsivä Harris Stuyvesant. Tänä keväänä sain ne vihdoin luetuksi. Stuyvesant ei ole lainkaan niin kiinnostava hahmo kuin saman kirjailijan (Sherlock Holmesin nuori vaimo) Mary Russell, mutta eivät nämäkään romaanit huonoja ole. Nekin sijoittuvat 1920-luvulle, ja King selvästi tuntee tämän aikakauden.

Touchstone aloittaa Stuyvesantin seikkailut. Sijoitan sen haastekohtaan 17, kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Sen tapahtumat pyörivät työväenluokan järjestäytymisen ja suurlakon ympärillä, mutta kirjan näyttämönä on suurimman osan aikaa herraskartano. Rahvaanomaisen kovanaama-Stuyvesantin sidekick on herraskainen ja sodan murjoma Bennett Grey, jolla on lähes yliluonnollinen kyky aistia ihan kaikkea, mikä ei ole ihan sopusoinnussa.

Parivaljakko pääsee paremmin vauhtiin romaanissa The Bones of Paris, 4, kirjan nimessä on jokin paikka. Tämän romaanin juoni on jännempi ja hieman nopeatempoisempi: ollaan Pariisissa etsimässä sarjamurhaajaa. Jos 1920-luvun Pariisi kiinnostaa, tämä romaani kannattaa lukea pelkästään miljöökuvauksen vuoksi. Jännärinäkin se on varsin luettava.

Hiihtolomalukemista

Hiihtolomasta on jo kuukausi eli on vallan sopiva aika blogata hiihtolomalla luetuista kirjoista. Kun muu perhe lasketteli, minä luin. Tai no, kävelin ja luin, pelkällä lukemisella olisin kuitannut haasteesta useammankin kirjan.

Luin Emelie Scheppin toisen dekkarin Vita spår. Se menee haasteessani kohtaan 42, kirjan nimessä on adjektiivi. Tämä oli ihan oivallinen jännäri huumekaupasta, ja mielestäni parempi kuin Scheppin esikoinen.

Ruotsalaisia dekkareita edustaa myös Leif GW Perssonin Kan man dö två gånger. Häpeäkseni tunnustan, että tämä on ensimmäinen lukemani GW - mutta ei ehkä viimeinen. Tartuin kirjaan, koska minua kiehtoi ajatus siitä, että ruotsalaiselta autiosaarelta löytynyt pääkallo kuuluu naiselle, joka on kuollut vuosia aiemmin tsunamissa. Tämä hedelmällinen lähtökohta dekkarille auttoi minua kuittaamaan haasteen kohdan 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, siis Ruotsiin ja Thaimaahan. Positiivisena yllätyksenä tuli romaanin huumori ja mainio henkilögalleria etunenässä rikoskomisario Evert Bäckström, joka kaikessa sikamaisuudessaan on täydellisen hurmaava.

Ruotsalaista sana- ja kuvataidetta edustaa myös Åren kirjastosta måfålla valitsemani Kvinnor ritar bara serier om mens. Se saa olla haasteen kohta 41, valitse kirja sattumanvaraisesti. Sarjakuva-antologia käsitteli kuukautisia hauskasti, kipeästi, välillä samaistuttavasti ja välillä täysin käsittämättömällä tavalla.

Näiden lisäksi luin lomalla Dan Brownin Origin-romaanin, 46, kirjan nimessä on vain yksi sana. Se oli juuri niin mukaansatempaava kuin danbrownit ruukaavat olla. Tarinakin oli kiinnostava eikä liian vaan juuri sopivan mielikuvituksellinen.

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani

Tämä bloggaus on kahdesta kirjasta, joista kumpikaan ei ollut minun mukavuusalueellani. Toisen luin jo ennen joulua, joten haasteeseen osuu nyt se toinen. Kirjoitan niistä kuitenkin yhdessä, koska ne mielestäni liittyvät toisiinsa.

Sain vuosi sitten joulupukilta Sami Majalan Riivaaja-romaanin. Gummerukselle vinkkinä, että on niin ruma kirja, että meinasin sen jo siivota lukematta hyllyyn. Sitten luin takakannesta, että tässä kasvetaan kirjailijaksi ja ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden. Selvisin tästä urakasta ennen viime joulua, vaikka kirja oli muutaman kerran jo lentää seinään.

Vaikuttaisi silti, että on keskimäärin varsin erilainen prosessi kasvaa mieskirjailijaksi kuin kasvaa naiskirjailijaksi.

Tyypillinen mieskirjailijan kasvukertomus sisältää

• reissaamista maailman ääriin ja matkan aikana kerjäläisten näkemistä, viranomaisten kanssa vaikeuksiin joutumista, ankaraa ryyppäämistä, erilaisia huumekokeiluja sekä pillun metsästämistä
• päihteiden - viinan, huumeiden, sienien jne. - käyttöä
• runsain mitoin runkkaamista
• epätoivoisia parisuhdekokeiluja
• paskojen runojen ja paskojen tarinoiden kirjoittamista
• oman paikan etsimistä, ja kun sitä ei meinaa löytyä, todella pihalla olemista.

Tämä on minulle tuttua vain mieskirjailijoiden kirjoista. Keskimääräisen naiskirjailijan kasvukertomus on  kovin erilainen. Ehkäpä se toinen lukemani kirja - Julia Cameronin Tie luovuuteen - on yhdenlainen tyyppiesimerkki naiskirjailijuudesta. 

Majala kirjoittaa helposti; tekstiä on nopeaa ja vaivaton lukea. Kirjailijaksi on siis ainakin tässä mielessä päästy. Tyyli ei kuitenkaan muuten lainkaan kolahtanut minuun. Teksti on kuin viimeisen päälle hiottua runoa, josta usein puuttuu lauseenjäseniä. Oletan, että kyse on tietoisista valinnoista, koska minäkertojan ääni muuttuu päähenkilön kehittymisen myötä. Minä kuitenkin vain odotin koko ajan, että päähenkilö löytäisi itsensä ja tyylinsä ja kirja loppuisi.

Tie luovuuteen -kirjan nappasin töistä lainaan jo joskus viime kesänä. Ajattelin, että se olisi mukava ja helppo self help -elämys, jonka avulla voin etsiskellä itseäni. Olisi varmaan pitänyt perehtyä kirjaan etukäteen vähän tarkemmin, koska sen avulla etsiskellään omaa luovuutta, esimerkiksi siis kirjailijuutta. Lueskelin kirjaa satunnaisesti koko viime syksyn, mutta nyt talvella päätin lukea sen loppuun.

Oikeastihan se olisi pitänyt lukea 12 viikossa. Jokaista viikkoa varten oli erilaisia luovuutta kehittäviä tehtäviä. Tästä se epämukavuusalue sitten syntyi. Jotta minä voisin olla luova, minun pitää kirjoittaa maalliset vitutukseni pois heti aamusta, minun pitää helliä sisäistä taiteilijaani ja minun pitää heittää hemmettiin kaikki tekosyyt, jotka estävät minua kirjoittamasta. Naisen kasvutarina kirjailijaksi = nainen keksii keinon, jolla arki ei enää tule kirjoittamisen tielle.

Tämä on varmaan ihan hyvä kirja, jos on oikeasti ihan jumissa oman luovuutensa kanssa, jos on vaikka hylännyt nuoruuden haaveet tanssia/laulaa/kirjoittaa ja tekee töitä kuin amerikkalainen. Ja jos tykkää sellaisesta retoriikasta, että luovuus on Jumalan lahja ja että kun annan Jumalan tehdä töitä minun kauttani, alkaa syntyä uutta. Minun hihhulitutkani alkoi huutaa niin lujaa, että se häiritsi lukukokemusta.

Myönnän kuitenkin, että niinä aikoina, kun luin tätä kirjaa enemmän, kirjoitin myös muutakin kuin työsähköposteja ja blogia. Syy-seuraussuhde ei ole ehkä aivan suora, vaan tämä saattaa liittyä vapaa-ajan määrään. En silti kiellä muita kokeilemasta tätä kirjaa luovan lapsensa herättelyyn.

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Enhän huijaa haasteessa, jos kuitenkin tuon pääotsikon sanat ovat aakkosjärjestyksessä?

Tämä Dirty French -kirjanen on helmi. Jos osaat jo hieman ranskaa ja kaipaat motivaatiota opiskella sitä lisää, tässä on sinun kirjasi. Opit juopotteluun, juhlimiseen, seksiin ja eritteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja. Kirjassa on myös lyhyitä tekstejä ranskalaisista ja ranskalaisuudesta, joten kirjan luettuasi olet kielen lisäksi oppinut kulttuuria.

Lisäksi tämä on hauska kirja. Kaiken kaikkiaan huomattavasti paljon parempi kokemus kuin C'est d'accord -sarja, joka yritti 90-luvulla opettaa minulle ranskaa 70-luvun keinoin.

Tartuin lukuhaasteeseen

Tänä vuonna heräsin tähän Helmet-lukuhaasteeseen ajoissa, eli eilen. Vuotta on vielä 11 kuukautta jäljellä, joten ehtinen lukea 50 kirjaa ajoissa. Monenlaisia kirjoja pitäisi ehtiä lukemaan - ja nyt jo mietiskelen, miten kaikki ne kirjat, jotka haluan lukea, saan haasteeseen mukaan. Arvaan kuitenkin, että koska olen kilpailuhenkinen ja haasteita rakastava, luen loppuvuodesta paljon sellaista, mikä muuten jäisi lukematta.

Olen ollut pari viikkoa sairaslomalla, joten minulla on ollut mukavasti aikaa lukea. Emelie Scheppin Märkta för livet (suomeksi Ikuisesti merkitty) on haasteen kohta 3, kirja aloittaa sarjan. Ruotsalainen dekkari kertoo syyttäjä Jana Berzeliuksesta. Vauhdikas murhatutkimus laajenee rikosvyyhdeksi, jossa laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa ovat keskeisiä teemoja. Samalla syyttäjän omasta menneisyydestä paljastuu asioita, jotka yhdistävät hänet rikoksiin. Jana Berzelius -kirjoja on meilläkin hyllyssä vielä vino pino, jota varmaan jonakin laiskana hetkenä käyn madaltamaan. Sarjan aloitus oli ainakin mukaansatempaava ja kiinnostava, joskin ajoittain hämmentävän epälooginen.

Haasteen kohta 38 on kirjan kannessa on kulkuneuvo. Tähän kohtaan haluan sijoittaa Alexander McCall Smithin My Italian Bulldozer -romaanin. Tämän lainasin appiukolta. Tykkään Mma Ramotswe -kirjoista, ja ajattelin, että tämä olisi vähän samanlainen. Kirjan tunnelma onkin samalla tavalla hyväntahtoinen ja kerronta rauhallista. Ei tämä kuitenkaan ihan samanlainen huumoripläjäys ole, vaan romanttinen tunnelmapala, jonka pääsisältö on se, että mies etsii itseään ja rakkautta Toscanassa. Ja jos joku on sitä mieltä, että puskutraktori ei ole kulkuneuvo, niin tässä kirjassa se sitä todellakin on.

Joulupukin tuomiset

Sain joululahjaksi ison pinon kirjoja. Kiitos sukulaiset ja ystävät, jotka tiedätte, mikä minun mielestäni on paras lahja!

Ihan todella, todella hyvä lahja oli esimerkiksi Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus. Flavia de Luce on jo yksi suosikkidekkareistani, ja vaikka tässä romaanissa vauhti alkaa hieman tasoittua, on tämän persoonallisen esiteinin seikkailuja hulvatonta seurata. Romaanin loppu lupaa muutosta, koska Flavia lähtee sisäoppilaitokseen Kanadaan. Mielenkiintoista nähdä, miten miljöömuutos vaikuttaa. 1950-luvun englantilaiskartano on luonut puitteet perinteisille dekkareille - enkä välttämättä haluaisi muunlaisesta ympäristöstä lukeakaan. Mutta seuraavaa odotellessa.

Fred Vargasin Neptunuksen sauva on Adamsberg-seikkailujen alkupäästä, mutta suomennettu vasta hiljattain. Myös Vargas on aina hyvä. Tällä kertaa Adamsberg jahtaa sarjamurhaajaa, joka liittyy häneen omaan historiaansa. Juoni on todella mielikuvituksellinen, mutta pysyy yllättävän hyvin kasassa. Ei ehkä paras Adamsberg-dekkari, mutta kun tähän henkilökaartiin on jo ihastunut, on lukeminen silkkaa nautintoa.

Sain myös John Curranin Agatha Christien murhasuunnitelmat. Curran on tutkinut Christien vanhoja muistikirjoja, rekonstruoinut vaihtoehtoisia juoniratkaisuja ja selvitellyt Christien kirjoittamisprosessia. Tämä oli jo jatko-osa, Curran on aiemmin kirjoittanut Agatha Christien salaiset muistikirjat. En ole lukenut ensimmäistä kirjaa, joten en osaa verrata näitä keskenään, mutta mielestäni tämä toinenkin on ihan mielettömän kiinnostava! On jännittävää tutustua tapaan, jolla Christie on teoksiaan kirjoittanut - ja minkälaisia vaihtoehtoisia juonikuvioita hän onkaan kehitellyt! En ole lukenut Christietä vuosikymmeniin, mutta tämä kirja herättää halun tarttua dekkariklassikoihin uudestaan. Mielenkiintoista on myös verrata Christien tuoreimpien TV-versioiden juonia toisaalta julkaistuihin romaaneihin ja toisaalta näihin suunnitelmiin. Käsikirjoittajat ovat tainneet käyttää muistikirjojakin apunaan.

Esiteinit saivat Ted Forsströmin ja Kaj Korkea-ahon romaanin Zoo! Virala genier/Zoo! Viraalit nerot molemmilla kielillä. Koska olen 14-vuotiaan pojan tasolla, luin ja nautin. Huumori oli tasolleni sopivaa. Mutta myös 12-vuotiaat tytöt tykkäsivät ja 14-vuotiaat tytöt lukivat. 46-vuotias mies ei suostu lukemaan teosta, mutta luulen, että hänkin tunnistaisi kirjasta menneisyyden itsensä ja tykkäisi.

Sitten sain jotakin Westön sanataidetta ja jonkun Finlandia-voittajan ja ehkä vielä muitakin aikuisten kirjoja, mutta ne odottavat sitä, että kasvan aikuiseksi - tai että kaikki muu lukeminen loppuu.