Virolaisen kirjallisuuden pikakurssi

Lukuhaastetta varten oli todella vaikea löytää virolaista kirjallisuutta, mutta nyt haastekohtien jo täytyttyä olen perehtynyt hieman tarkemmin myös virolaisiin kirjailijoihin.

Tai ihan oikeasti olen jämähtänyt Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjaan. Apteekkari Melchior seikkailee keskiaikaisessa Tallinnassa ja ratkaisee murhia. Näitä ruusunnimimäisiä dekkareita on kiva lukea, koska ne tapahtuvat tutussa naapurikaupungissa, jonka vanha kaupunki on yhä samanlainen kuin kirjojen tapahtuma-aikana. Romaanit kuvaavat kivasti keskiaikaista kaupunkia, uskonnollisia menoja ja uskonnon merkitystä arkielämässä ja jopa apteekkarin työtä, joka vaikuttaa olleen tuohon aikaan melkoista salatiedettä, jonka rinnalla homeopatia ja muut nykyajan vaihtoehtohoidot vaikuttavat supertieteellisiltä.

Luin myös Viivi Luikin Varjoteatterin. Se on esseemäinen kertomussikermä, joka kertoo Viivi Luikin matkasta Tallinnan, Helsingin, Berliinin ja New Yorkin kautta Roomaan. Erilaisten anekdoottien kautta Luik kertoo ihmisistä ja ihmisyydestä, eri kansallisuuksista ja aika paljon nimenomaan virolaisuudesta. Niin kuin esseissä yleensä, välillä kerronta on kiihkeää ja kiinnostavaa ja ajoittain taas rauhoittuu suorastaan yksitoikkoiseksi. Minä en sellaisista ajattelupausseista perusta, joten vähän kärsimättömästikin kääntelin sivuja päästäkseni taas asiaan. Joku toinen olisi saattanut jäädä nauttimaan runollisesta kielestä.

Jos jotain pitää Viron kirjallisuudesta sanoa näiden tänä syksynä lukemieni muutaman näytteen perusteella, sanoisin, että virolaiset kirjailijat tekevät kovasti tiliä historian kanssa. Se on minusta vain kiinnostavaa, koska tämä osa historiasta on suomalaisessa koulujärjestelmässä harpottu vauhdilla.

Syyshöpötykset

Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.

Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.

Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.

Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.

Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.