Suomalaisen pokkarialesta nappasin mukaani Jessie Burtonin Nukkekaappi-romaanin. Se on hänen esikoisromaaninsa, joten haastekohta 25 on helppo täyttää tällä romaanilla.
Nukkekaappi kertoo 1600-luvun Amsterdamista ja Nella Oortmanista, joka tulee 16-vuotiaana aviovaimoksi rikkaan kauppiaan taloon. Aviomies ostaa Nellalle viihdykkeeksi nukkekaapin, mutta kohta joku alkaa lähetellä Nellalle miniatyyriesineitä, jotka tuntuvat ennustavan Nellan elämän tapahtumia.
Lue tämä kirja, jos tykkäät helppolukuisista historiallisista romaaneista, monimutkaisista juonikuvioista ja vähitellen paljastuvista salaisuuksista. Älä lue tätä kirjaa, jos sinua ärsyttää viihdekirjojen tapa kertoa päähenkilöiden ulkonäössä, ajatuksissa ja käyttäytymisessä jokaikinen yksityiskohta. Arvaa, kumpi seikka vaikutti enemmän minun lukukokemukseeni.
perjantai 5. huhtikuuta 2019
keskiviikko 3. huhtikuuta 2019
5 Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei ole vielä löytänyt tietään luokseni, mutta viime syksyn Finlandia-ehdokas Synninkantajat löytyi joululomalla äidin työpöydältä.
Synninkantajat kertoo 1970-luvun lopun lestadiolaisuudesta ja hoitokokouksista, joissa ihmiset pakotettiin tunnustamaan syntinsä ja tekemään pesäeron syntiin, käytännössä siis esimerkiksi lupaamaan, että jatkossa ei tervehditä uskottomia naapureita.
Rauhala kuvaa tätä aikaa muutaman keskeisen päähenkilön kautta. Aaron on alakouluikäinen poika, jolla on läheiset välit sekä isänisään Taistoon että äidinäitiin Aliisaan. Taisto on paikallisen rauhanyhdistyksen aktiivi, jolla on keskeinen rooli hoitokokouksissa. Aliisa laulaa kirkkokuorossa (syntiä), hänellä on ystäviä lestadiolaisten ulkopuolella (syntiä) ja kaiken kukkuraksi hänen tyttärensä Auroora heilastelee uskottoman nuorukaisen kanssa (syntiä). Sekä Auroora että Aliisa ovat hoidon tarpeessa, mutta eivät tahdo siihen suostua.
Kaikki nämä neljä päähenkilöä kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan, ja varsinkin Aaron jää puristuksiin keskelle eri suuntiin hapuilevia henkilöitä. Välillä otetaan etäisyyttä 1970-luvusta ja ääneen pääsee Taiston toinen lapsenlapsi, mies, joka tasapainottelee oman perheensä ja sukunsa tarinan välillä. Tehdessään tilejä selviksi menneisyyden kanssa hän matkustaaa, tutustuu erilaisiin kulttuuri-ilmiöihin ja minun tulkintani mukaan myös kirjoittaa sukunsa tarinaa, eli tämän romaanin tarinaa. Minusta kertojaratkaisu toimii hienosti: välillä ollaan tapahtumien keskipisteessä, välillä analysoidaan kauempaa.
Taivaslaulua on kehuttu sujuvasta kielestä. En pysty vertaamaan, mutta kyllä tässäkin romaanissa kieli kiinnittää huomion. Nimittäin luontokuvaukset ja luontoon liittyvät vertauskuvat. Ne ovat hienosti kirjoitettuja, mutta minä ahdistun pitkistä luontokuvauksista, minkä takia tämän romaanin lukeminen oli välillä pakkopullaa. Lestadiolaisuudessa vertauskuvien hakemiseen luonnosta on pitkät perinteet, ja romaanissakin se on nimenomaan Taisto, joka näkee luonnon tapahtumat selkeämmin kuin sen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Rinnastus toimii mainiosti.
Synninkantajat kertoo 1970-luvun lopun lestadiolaisuudesta ja hoitokokouksista, joissa ihmiset pakotettiin tunnustamaan syntinsä ja tekemään pesäeron syntiin, käytännössä siis esimerkiksi lupaamaan, että jatkossa ei tervehditä uskottomia naapureita.
Rauhala kuvaa tätä aikaa muutaman keskeisen päähenkilön kautta. Aaron on alakouluikäinen poika, jolla on läheiset välit sekä isänisään Taistoon että äidinäitiin Aliisaan. Taisto on paikallisen rauhanyhdistyksen aktiivi, jolla on keskeinen rooli hoitokokouksissa. Aliisa laulaa kirkkokuorossa (syntiä), hänellä on ystäviä lestadiolaisten ulkopuolella (syntiä) ja kaiken kukkuraksi hänen tyttärensä Auroora heilastelee uskottoman nuorukaisen kanssa (syntiä). Sekä Auroora että Aliisa ovat hoidon tarpeessa, mutta eivät tahdo siihen suostua.
Kaikki nämä neljä päähenkilöä kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan, ja varsinkin Aaron jää puristuksiin keskelle eri suuntiin hapuilevia henkilöitä. Välillä otetaan etäisyyttä 1970-luvusta ja ääneen pääsee Taiston toinen lapsenlapsi, mies, joka tasapainottelee oman perheensä ja sukunsa tarinan välillä. Tehdessään tilejä selviksi menneisyyden kanssa hän matkustaaa, tutustuu erilaisiin kulttuuri-ilmiöihin ja minun tulkintani mukaan myös kirjoittaa sukunsa tarinaa, eli tämän romaanin tarinaa. Minusta kertojaratkaisu toimii hienosti: välillä ollaan tapahtumien keskipisteessä, välillä analysoidaan kauempaa.
Taivaslaulua on kehuttu sujuvasta kielestä. En pysty vertaamaan, mutta kyllä tässäkin romaanissa kieli kiinnittää huomion. Nimittäin luontokuvaukset ja luontoon liittyvät vertauskuvat. Ne ovat hienosti kirjoitettuja, mutta minä ahdistun pitkistä luontokuvauksista, minkä takia tämän romaanin lukeminen oli välillä pakkopullaa. Lestadiolaisuudessa vertauskuvien hakemiseen luonnosta on pitkät perinteet, ja romaanissakin se on nimenomaan Taisto, joka näkee luonnon tapahtumat selkeämmin kuin sen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Rinnastus toimii mainiosti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)