Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi

Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.

Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.

Parisuhdekirjallisuutta

Haastekohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja sijoitan Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen. Se on ihan kiinnostava kirja siitä, miksi parisuhteessa ei kommunikaatio aina pelitä, ja se antaa avaimia ongelmien käsittelyyn. Toki sitä lukiessa pitää olla aika tunnelukkouskovainen tai ainakin ymmärtää tunnelukkoilmiön perusperiaatteet. Lisäksi Takanen ärsyttävästi vihjailee, että molempien parisuhteessa pitää sitoutua tunnelukkojensa avaamiseen, jotta homma voisi toimia.

Eihän se oikeasti niin ole, vaan on aivan yksi ja sama, millä nimellä kutsuu lapsuutensa traumoja ja erilaisia kommunikaatiokulttuureja, kunhan vain tiedostaa, että ne ovat kaikilla erilaiset, mutta vaikuttavat aikuisuudessakin. Samoista asioista, mutta huomattavasti lempeämmin, puhuu Marianna Stolbow kirjassaan Rakastamisen taito. Siitä kannattaa aloittaa (mutta tiedoksi vain, että Helmet-kirjastoissa siihen on kuukausien jono).

16 Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Kirjaston bestseller-hyllystä nappasin lomalukemiseksi Nina Georgen Uniin eksyneet -romaanin. Se kertoo Henristä, joka on matkalla tapaamaan kolmetoistavuotiasta poikaansa, jota ei ole nähnyt koskaan. Se kertoo myös Samista, joka tapaa isänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa, jonne Henri päätyy jouduttuaan onnettomuuteen matkalla Samin luo. Ja se kertoo myös Eddiestä, Henrin jättämästä naisystävästä, jonka Henri on määrännyt vastaamaan hoidostaan.

Kaikki kolme päähenkilöä toimivat kertojina, ja heidän kauttaan rakentuu sekä Eddien ja Henrin rakkaustarina että selitys sille, miksi Henri ei ole ollut Samin elämässä. Samalla käsitellään kuoleman ja kooman arvoituksia. Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä romaanissa nähdään paljon unia - Henri elääkin unessa.

Minä pidin tästä kirjasta. Tarina tempaisi mukaansa: halusin mahdollisimman nopeasti tietää, miten Henrin käy, ja myötäelin päähenkilöiden tunteita. Henkilöt olivat uskottavia ja kiinnostavia. Kirjan kuvaukset kuoleman rajalla olemisesta olivat kauniita ja lohduttavia. Loppuratkaisua joutui odottamaan ihan viimeisille sivuille saakka, ja vaikka se ei varsinaisesti yllättänytkään, se ei myöskään ollut lattea ja itsestäänselvä pettymys.

19 Et pidä kirjan nimestä

Minä en ole mikään kauhujuttujen ystävä, ja siksi tämän kirjan nimi aiheutti minussa ikäviä väristyksiä. Nimittäin Riku Kauhasen Väärin haudattu sotamies. Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä. Jollain tapaa kirja kuitenkin kiinnosti, sanotaan vaikka, että puhtaasti folkloristisessa mielessä halusin tietää, millaisia ne sotakummitusjutut sitten ovat.

Aloitin kirjan lukemisen keskellä yötä mökkiympäristössä, ja pelkkä esipuhe sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Tästä eteenpäin luin kirjaa vain kirkkaassa päivänvalossa, ja sillä perusteella voin kertoa teille, etteivät ne sotakummitusjutut kovin kummoisia ole. Kirjassa kummitusjutut on koottu kronologisesti sota kerrallaan.Vanhimmat jutut ovat sellaisia kuin kummitusjutut aina: hevonen pysähtyy tiellä ja länkien läpi näkyy haamuja. Mielenkiintoista on lukea 1900-luvun sotien kummitusjutuista. Sisällisodan aaveet hakevat revanssia, mutta toisen maailmansodan aikaiset kummitukset ovat enemmän kauhuviihdettä tai kertojien itsensäkin harhoiksi arvioimia. Paikallishistoriallisesti tämä on ihan kiinnostava kirja, koska joku juttu löytyy melkein jokaisesta pitäjästä.

Kuva otettu keskellä yötä, ei kirkkaassa päivänvalossa.

Kesän viihdevinkit

Lukuhaaste alkaa olla siinä vaiheessa, että en millään saa kaikkia lukemiani kirjoja enää haasteeseen - vaikka olen yrittänyt säästää helpot haastekohdat viimeiseksi.

Tässä postauksessa esittelen lyhyesti joitain kesällä lukemiani kirjoja, joita yhdistää helppolukuisuus ja suuri viihdearvo.

Sain kirjastosta nekin Indrek Harglan apteekkari Melchiorit, joita en vielä ollut ehtinyt lukea, Olavisten kirkon arvoituksen ja Gotlannin pirun, jotka ovat muuten ihan ensimmäinen ja viimeinen kirja tallinnalaisesta apteekkarista kertovassa sarjassa. Hyviä ovat, vieläkin. Arvostan todella Harglan tyyliä - kuinka sujuvasti mutta kuitenkin uskottavasti hän kirjoittaakaan keskiaikaisesta Tallinnasta ja sen asukkaista.

Juhannuksena kävin Visbyssä ja halusin matkalukemiseksi jotakin Gotlantiin sijoittuvaa. Miehen hyllystä löytyi Mari Jungstedtin dekkareita, joista valitsin mukaani ensimmäisen, Den du inte ser -nimisen. Se oli ihan ok, mutta ei mikään ikimuistoinen, joten seuraavan osan taidan lukea vasta seuraavalla Gotlannin-matkallani. Ruotsalaiset naistenlehdet näyttivät kehuneen taitavaa ihmiskuvausta. Itsehän en lainkaan siedä dekkarijuonta häiritsevää päähenkilöiden välistä lempeilyä.

Seuraavalla matkalla luin uima-altaan reunalla Sophie Hannahin The Mystery of Three Quarters -dekkaria. Hannah kirjoittaa Hercule Poirot'lle uusia seikkailuja. Tämäkin oli ihan luettava romaani, mutta ei vedä vertoja Christielle. En pidä siitä, kuinka lähelle Hannahin kertoja menee Poirot'ta, usein jopa hänen päänsä sisälle. Ei ole myöskään Christien voittanutta siinä, kuinka ratkaisu kiertyy auki vasta ihan tarinan lopussa.

Dekkarien lisäksi olen lukenut yhden chicklit-romaanin, Laura Honkasalon Vie minut jonnekin. Tässä ei etsitä rakkautta, vaan omaa itseä ja hyvää tapaa olla ja elää. Kolmikymppinen päähenkilö huomaa, ettei ehkä haluakaan ihan samoja asioita (lapsia, omakotitaloa, farmarivolvoa jne.) kuin avopuolisonsa. Romaani on viihdyttävä, hauskakin, ja tarjoaa myös lukijalle mahdollisuutta miettiä, onko oma elämä sen näköinen kuin itse toivoo.

50 Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kirjastossa on hylly, jonka päällä lukee "henkilökunta suosittelee". Poimin siitä usein mukaani kirjoja, tällä kertaa Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä.

Kyseessä on englanninkielisen kirjallisuuden klassikko, joka on julkaistu 1889. Romaanissa minäkertoja J. kertoo muutaman päivän mittaisesta veneretkestä, jonka hän tekee kahden ystävänsä kanssa Thamesilla.

En ymmärrä, miten tämä kirja on saattanut mennä minulta aiemmin ohi. Onneksi ei mennyt tällä kertaa. Tämä on aivan hulvaton kirja: kolme bertiewoostermaista hulttiota ja verenhimoinen koira säätävät ja sekoilevat kuin missä tahansa hyvässä brittikomediassa. Välillä J. intoutuu luontokuvauksiin tai filosofisiin pohdintoihin, joita on myös ihan kiinnostavaa lukea - mutta joiden takia hänen huomionsa herpaantuu ja tarina muutuu taas nopeasti naurattavaksi.

23 Kirjan nimessä on jokin maa

Tähän haastekohtaan luin Roman Schatzin Voi, maamme Suomi -pakinakokoelman. Tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, kolumneja varmaan alunperin, tai humoristisia esseitä, joita ainakin muutama vuosikymmen sitten olisi kutsuttu pakinoiksi.

Schatz kirjoittaa suomalaisista ja suomalaisesta kulttuurista hauskasti, välillä sivallukset ovat varsin teräviä ja teksteissä on mukana paljon lämpöä ja ymmärrystä. Sanamuodoista päätellen Schatz lukee itsensäkin mukaan "meihin suomalaisiin" - ja onhan hän yksi meistä, kun osaa suomen kielellä kirjoittaa tällaista tekstiä!

Minä olen aina tykännyt teksteistä, joissa suomalaisuutta tarkastellaan ulkopuolelta. Viime vuosina niitä on julkaistu yhä kiivaampaan tahtiin, mikä lienee merkki siitä, että Suomi avautuu muulle maailmalle, joka sitten kirjoittaa näkemistään kummallisuuksista. Tämän Schatzin kirjan voi viedä ulkomaillekin tuliaisena, koska samassa paketissa on sekä suomen- että englanninkielinen versio.