Luin tänä keväänä melko lyhyen ajan sisällä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin ja Joel Haahtelan Katoamispisteen. Vaikka ensimmäisen kerronta on suorastaan maalailevaa ja jälkimmäisen eleetöntä ja niukkaa, teosten kertojanäänissä on jotakin samaa. Molemmissa romaaneissa on minäkertoja, jotka tuntuvat olevan selviä sukulaissieluja. Molempien kertojat ovat miehiä, jotka ovat pettyneet rakkaudessa, jotka näkevät elämänsä tapahtumat kirjallisuuden kautta ja jotka kokevat itsensä hiukan ulkopuolisiksi omassa maailmassaan. Tästä ulkopuolisuudesta seuraa se, että he suhtautuvat omaan itseensä kevyesti - Enkelipelin kertoja jopa ironisesti.
Minusta molemmat kirjat olivat hyviä ja kertojat uskottavia, kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Mutta miksi en muista yhtään kirjaa, jossa on samantyyppinen naispuolinen minäkertoja? Nainen ei yleensä tarkastele itseään ulkopuolelta ja ironisesti ilman että teksti muuttuu viihdekirjallisuudeksi. Eivätkä kirjallisuuden naiset yleensäkään ajaudu elämässään ulkopuolisiksi, vaan joko pitävät jalat tiukasti maassa tai leijailevat niin korkealla, etteivät itse huomaa ulkopuolisuuttaan. En tiedä, littyykö ilmiö enemmän kertojan vai kirjailijan sukupuoleen. Haluaisin kuitenkin löytää kirjoja, jotka todistavat ajatukseni vääriksi. Tällainen ajatuskuvio tuntuu liian vanhanaikaiselta! Lukuvinkit ovat tervetulleita. Itse ajattelin aloittaa Raija Siekkisestä, jota Haahtelan Katoamispiste sivuaa. En muista lukeneeni hänen teoksiaan, mutta Katoamispiste antaa hänestä sellaisen kuvan, että hän voisi rikkoa kaavan.
- Ai niin, näitä kirjoja en lainannut lähikirjastosta, joten tällä kertaa yhtäläisyydessä ei ollut kyse kirjastovirkaijan ammattitaidosta vaan puhtaasta sattumasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti