Spin off -bloggauksia

Haaveilin pari viikkoa sitten Le Divorce -elokuvan näkemisestä. Kirjastostahan se löytyi, ja nyt olen yhtä elokuvakokemusta rikkaampi. Jos pitää suositella jompaakumpaa, suosittelen kirjaa. Elokuva on aika lailla tusinatavaraa, ja kirjassa on sentään jotakin omalaatuista.

Kirjan juoni oli aika sotkuinen. Elokuvassa turhat mutkat ja umpikujat on karsittu pois, mikä tässä tapauksessa on plussa leffalle. Elokuvan casting on surkea. Ihan hyviä näyttelijöitä siinä on, esim. Glenn Close (ihan väärässä roolissa) ja Stephen Fry (ehkä elokuvan paras roolitus), mutta elokuvan hahmot eivät vastaa kirjan hahmoja. Kate Hudson menettelee päähenkilö Isabelina, mutta Naomi Watts ei ole lainkaan sellainen kuin Isabelin sisko Roxy. Kaikkein eniten minua potuttaa se, että Isabelin 70-vuotias rakastaja on elokuvassa nuorentunut 20 vuodella. Hei haloo, se ikäero oli tässä se pointti, ja te missasitte sen! Elokuvassa oli kuitenkin paljon ranskan kieltä, eli se sopi mukavasti täydentämään tätä mun keski-ikäisen naisen yksityistä kielikoulua.

Alkusyksystä bloggasin Sita Salmisen Lupa-novellikokoelmasta. Sita Salminen on somen moniottelija, joka aloitti bloggaamalla, siirtyi vloggaamiseen ja tekee nykyään podcastiakin (ja kirjoittaa siinä sivussa kirjan - huh ja vau!). Esikoiseni suositteli minulle Salmisen ja Veronica Verhon POKS-podcastia. Koska haluan olla kartalla lasteni elämästä, tartuin suositukseen. 

Nyt olen vähän karen, mutta ensimmäisten jaksojen ajan olin aika tavalla epämukavuusalueellani: en oikein jaksanut kuunnella nuoruuden kännäystarinoita ja monesti mielessäni käväisi sellainen ikävä keski-ikäinen ajatus, miten te nyt noin puhutte, ettekö te oo tajunneet. En kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoin sitkeästi kuuntelua, ja yhtäkkiä Sita ja Veronica alkoivatkin tuntua läheisiltä. Asioihin tuli oikeasti syvyyttä ja podcastissa käsiteltiin tärkeitä aiheita, joihin sain uuden näkökulman. Ei haittaa yhtään, jos tyttärenikin saa uusia näkökulmia ja ajattelun aiheita tämän podcastin avulla! Suosittelen siis, mutta en, jos pelottaa eijeesusmäoonvanha-ensireaktio.

Pieniä herkkuja ahmittavaksi tai maisteltavaksi

Tykkään kolumneista. Siitä, että lyhyeen tekstiin saadaan paljon asiaa ja jokin tärkeä ajatus. Siksipä tykkäsin myös Katja Kallion Elokuvamuistista ja Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidosta. En tiedä, onko niitä alunperin kirjoitettu kolumneiksi vai tällaisiksi lyhytesseekokoelmiksi, mutta mielestäni ne muistuttavat kolumneja.

Elokuvamuisti käsittelee elokuvia, niiden katsomista, lempileffoja, erilaisia elokuvakokemuksia. On mielenkiintoista lukea, miten joku toinen elokuvat kokee - ja usein se on myös varsin samaistuttavaa! Usein tekstit ovat myös hauskoja, mutta niissä on myös syvällistä pohdintaa, joka tekee lukemisesta kiinnostavaa.

Takana puhumisen taidossa puhutaan paljon ihmisten välisistä suhteista ja annetaan neuvoja niihin. Sävy on humoristinen, usein ironinen, sarkastinenkin. Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan. Siltikin neuvot voivat kaikessa humoristisuudessaan olla viisaita ja kuulemisen arvoisia.

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Jossain naistenlehdessä näin positiivisen arvion Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Niinpä toin sen kotiin, kun se osui kirjaston hyllyssä silmiin.

Kirjan kertoja on reipas puudeli Mafia Honey, ystävien kesken Maf. Mafin näkökulmasta tarkkaillaan hänen jokseenkin kuuluisaa emäntäänsä Marilyn Monroeta, mutta myös muita ihmisiä ja koko maailmaa. Maf on tarkkasilmäinen ja filosofiaan taipuvainen persoona, jonka mietteitä on useimmiten kiinnostava lukea, mutta välillä hän sortuu kuvailemaan yksityiskohtia niin laveasti, että minua vähän kyllästyttää.

Kirjan loppupuolella tehdään elokuvaa, joten tämä uppoaa haastekohtaan 18, kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

45 vuotta (tai kuinka 90 minuuttia tuntui 45 vuodelta)

Otin viime viikonloppuna itselleni vähän omaa aikaa ja kävin elokuvissa. Tuttava kehui kovasti 45 vuotta -elokuvaa, joten minäkin päädyin siihen.

Tässä tiivis juonikuvas, sori jos spoilaan:
Aviopari on keskittynyt toisiinsa 45 vuotta. Nainen kontrolloi ystävällisessä hengessä, mies on tyytyväisenä tossun alla. Juuri ennen 45-vuotishääpäivää ja suuria juhlia mies saa kirjeen Saksasta: hänen Alpeilla kuolleen entisen tyttöystävänsä ruumis on löydetty. Mies suree ja alkaa puhua menneisyydestä. Nainen kokee oikeudekseen ryhtyä mustasukkaiseksi marttyyriksi.

Tässä kuvaus ajatuksenjuoksustani:
Miten kukaan voi olla noin itsekeskeinen?
Käyttäytyisinkö minä noin, jos kuulisin 45 vuoden jälkeen uusia asioita ihmisestä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin?
Miten tuo ei voi tajuta, miten pitkäkestoinen prosessi suru voi olla?
Kauanko tätä on vielä jäljellä?

Olin ilmeisesti liian nuori ymmärtämään - tai liian lyhyitä parisuhteita kokenut tai liikaa surua kokenut. Ensi kerralla menen katsomaan Zoolander 2:n. Eipä tule pettymyksiä.

Frances Ha

Joku muistanee, että ostin Kirjamessuilta mindfulness-schkirjallisuutta. Olen niitä harjoituksia toteuttanut pikkuhiljaa syksyn ja talven aikana, vaikka en ainakaan vielä ole suurta muutosta elämässäni huomannutkaan. Sellaisenkin harjoituksen toteutin tällä viikolla, että sovimme ystävän kanssa treffit elokuvateatterin aulaan töitten jälkeen. Mitään hajua kummallakaan ei ollut, mitä ohjelmistossa juuri sillä hetkellä olisi, mutta se olikin se idea: tehdä jotakin, jota ei voi ennalta täysin suunnitella, ja kokea elämys, jota ei tiennyt kaipaavansa.

Ihannetapauksessa siis näin. Tennispalatsissa menee muuten huomattavan vähän elokuvia maanantai-iltapäivänä. Vaihtoehtojen joukosta valitsimme Frances Han. Ystäväni muisteli kuulleensa, että se on joku hipsterifilmi ja viehättävä ajankuva, ja Google-haun tulosten pikainen vilkaisu kertoi sen olevan R&A-elokuva. Ihan riittävät suositukset siihen hetkeen, joten liput taskuun ja popcornit kainaloon. Minä olin muuten ainoa, joka söi salissa popcornia. Tunsin hipstereiden ja taideihmisten paheksuvat mulkaisut niskassani, kun rouskutin eväitäni.

Elokuva kertoo Francesista, 27-vuotiaasta nuoresta naisesta, joka on valmistunut yliopistosta, tekee hanttihommia tanssialalla, haaveilee tanssijan urasta ja asuu kimppakämpissä kavereiden kanssa. Siinäpä se noin niin kuin pähkinänkuoressa. Tässä vähän kuorrutetta: Frances kamppailee aikuistumista vastaan. Hän ei halua muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen, vaan mieluummin eroaa kuin muuttaa pois asunnosta, jonka jakaa parhaan ystävänsä Sophien kanssa. Kun Sophie haluaakin muuttaa toiseen asuntoon ja lopulta oman poikaystävänsä kanssa yhteen, etsii Frances itselleen uusia, tilapäisiksi jääviä asuntoja ja kämppiksiä. Tanssijan urakin näyttää menevän persliukua. Frances ei halua luopua unelmistaan ja periaatteistaan, vaikka monet tuntuvat ihmettelevän hänen haahuiluaan. Samanikäiset ystävät vakiintuvat niin ihmissuhteissa kuin ammatillisestikin. Sophie muuttaa miehensä kanssa Japaniin, ja Frances tuntuu menettävän ihan kaiken elämänhallinnan, työn, asunnon ja ihmissuhteet. Lopulta hän päätyy kesätöihin vanhaan kouluunsa, jossa kaikki luulevat häntä yhdeksi opiskelijoista. Elokuva kärjistyy siihen, että Sophie ja hänen miehensä tulevat cocktail-tilaisuuteen, jossa Frances on tarjoilijana. (Samaan aikaan kärjistyi myös minun pissahätäni; olinhan juonut poppareiden kaveriksi ison sammiollisen limsaa. Mahdolliset väärinymmärrykset tarinassa laitetaan tuskallisen olon piikkiin.) Juopunut Sophie päätyy Francesin asuntolahuoneeseen yöksi ja lupaa, että muuttaa taas Francesin kanssa yhteen. Aamulla Sophie kuitenkin häipyy, kun Frances vielä nukkuu. Tämän kohtauksen jälkeen Frances muuttaa elämänsä suuntaa, ryhdistäytyy ammatillisesti ja laittaa ihmissuhdesotkunsakin kuntoon.

Elokuva on mustavalkoinen, mikä lisää sen viehätystä. Siitä tulee paljon ajattomampi, ja rinnastukset klassikkoelokuviin tulevat selkeämmiksi tyhmemmällekin katsojalle. Toisaalta mustavalkoisuus pakottaa katsojan lisäämään värejä, niin kuvaan kuin tarinaankin. Oikeastaan niitä on pakko lisätä, koska tarina on ikään kuin puolivalmis (miinusta!) tai toisaalta ei ihan valmiiksi pureskeltu (plussaa!). Katsoja saa ihan itse päättää, onko aikuistuminen hyvä vai huono asia. Aikuistumisen ja vastuun ottamisen lisäksi elokuva kertoo ystävyydestä. Oman ystäväni kanssa totesimme, että elokuva oli oikein sopiva yllätyselämys, hyvän mielen elokuva, joka kannattaa katsoa ystävän seurassa.

Sopii varmsti siis aikuistumista kriiseileville, mutta jopa neljääkymmentä lähestyville espoolaisopettajatarille, jotka eivät pysty olemaan enää edes ironisesti hipstereitä, mutta silti luulevat olevansa niin kovin hip.

Lumikuningattaria, tuhlaajapoikia ja kunnon tyttöjä

Joulunaikaan olin varsin ekologisesti ja ekonomisesti ajatteleva kuluttaja, ja käytin rahojani aineettomiin palveluihin, tässä tapauksessa kahteen Lumikuningatar-sadun versiointiin. Tai oikeastaan mummi käytti rahojaan ja myös huomattavan määrän aikaa saadakseen lapsenlapsilleen joululahjaksi liput Lumikuningatar-balettiin. Minä kävin lasten kanssa katsomassa Frozen-elokuvan, mikä oli varsin helppoa ja vaivatonta.

Lumikuningatar on H.C. Andersenin satu, joka kertoo ystävyksistä Gerdasta ja Kaista. Kai joutuu kylmän Lumikuningattaren valtaan, mutta Gerda pelastaa hänet. Frozen pohjautuu varsin löyhästi satuun. Baletti noudattelee enemmän tarinaa, vaikka siinäkin on otettu taiteellisia vapauksia. Molemmat ovat omassa lajissaan varsin onnistuneita, tykkään minä.

Baletissa Gerdasta ja Kaista ovat tulleet Helsingissä asuvat Kai ja Kerttu. Helsingin lisäksi tarina sijoittuu Lappiin, ja osa baletin viehätyksestä tuleekin Helsingin tutuista mutta ah, niin historiallisista maisemista ja Lapin väreistä ja valosta. Kai saa peilinsirpaleen silmäänsä, ja hänen luonteensa ja käyttäytymisensä muuttuvat niin, että hän alkaa viettää kosteita iltoja maahisten kanssa. Samaan elämänmuutokseen liittyy epäterve suhde Lumikuningattareen. Kerttu kuitenkin pelastaa Kain pahan Lumikuningattaren vallasta olemalla uskollinen ja luottavainen.

Käsiohjelmasta luin, että baletin sanoma on se, että suhtautumalla vieraaseen avoimin mielin voi voittaa suurimmatkin esteet. Minä en kyllä voinut välttyä tulkitsemasta tarinaa myös niin, että Kai valitettavasti ajautuu Lumikuningatar-lutkan seuraan, mutta onneksi kunnollinen ja uskollinen Kerttu jaksaa luottaa Kain hyvyyteen ja voittaa tämän takaisin itselleen. Vaikka Frozen ei enää ihan sama satu olekaan kuin alkuperäinen Lumikuningatar, voi näitä kahta versiointia kuitenkin hyvin vertailla. Frozenissa prinsessa Elsalla on taikavoima muuttaa kaikki jääksi. Hän kuitenkin kokee kykynsä taakkana, ja elokuva näyttää, kuinka Elsa oppii hyväksymään itsensä ja voimansa. Tämän elokuvan Lumikuningatar ei olekaan pelkästään paha. Elsan pikkusisko Anna pelastaa sisarusten valtakunnan lumelta ja jäältä. Frozenissa parasta on se, että naishahmot ovat vahvoja toimijoita ja heidän välinen suhteensa on se elokuvan merkittävin suhde. Toki tässäkin elokuvassa on prinssejä, mutta nykyään Disney-elokuvissa muistutetaan siitä, että se ensimmäinen pelastava prinssi saattaakin olla lipevä huijari. Valtavirta muuttuu, ja hyvä niin!

Sekä Frozenissa että Lumikuningattaressa pääosissa ovat tietenkin myös lumi ja jää. Mustana jouluna on ihanaa nähdä lunta edes teatterissa! (Paitsi Lumikuningattaressa oli tosiaan taikaa: toisen näytöksen aikana Helsinkiin satoi kauan odotettu ensilumi!) Toivoisin, että osaisin sanoa jotakin myös itse baletista, siis siitä tanssista, mutta en minä oikeastaan osaa. Näyttihän se hienolta. Toisaalta välillä olin nukahtaa tuoliini - mutta syynä ei välttämättä ollut huono tanssitaide vaan minun ymmärtämättömyyteni. Frozenin vitsit - joista osa oli varsin osuvia! - olivat ehkä enemmän minun juttuni.

Riisuttu mies

Lukuvuoden lopussa opettajan työhön kuuluu erottamattomasti elokuvien näyttäminen. Tai no, minun työhöni se kuuluu muulloinkin: mielestäni elokuvat ovat silloin tällöin käytettynä mitä parhainta pedagogiikkaa. Esimerkiksi Jalla jalla toimii suvaitsevaisuuskasvatuksena ja omanarvontunnon kasvattajana kiinteistönhoitajille. Olen joskus ostanut Aku Louhimiehen Riisuttu mies -elokuvan omaan kaappiini sillä ajatuksella, että sitä voisi joskus töissä käyttää, mutta en ole sitä itsekään ehtinyt katsomaan. Paitsi toukokuun lopulla, kun otin sen mukaan töihin yhdeksi vaihtoehdoksi, ja opiskeluryhmä päätyi juuri siihen.

Olipas niin kiinnostava elokuva, että on vielä heinäkuussakin pakko palata kirjoittamaan siitä, kun en toukokuussa ehtinyt! Ja vaikka tämä onkin pääasiassa kirjablogi.

Samuli Edelmann on Antti Pitkänen, pappi, joka painiskelee oman uskonsa kanssa eikä muutenkaan oikein tiedä, mitä elämältään haluaa. Hänen vaimonsa (Matleena Kuusniemi), pappi hänkin, haluaa miehestään piispan. Nuoruudenystävä (Mikko Kouki), luonnollisesti pappi, haluaa tavoittaa yhteiskunnan hyljeksimät. Ja onnistuukin siinä niin hyvin, että viina vie kuin kadun miestä. Pitkänen painii erilaisten vaatimusten kanssa: pitäisi olla uskollinen ystävä ja rakastava aviomies, samoin hyvä seurakunnan johtaja ja vakuuttava piispanvaaliehdokas. Pakkaa tulee sekoittamaan vielä nainen, johon Pitkänen ihastuu: vapaamielinen Vilma (Laura Malmivaara), joka ajaa Pitkäsen miettimään suvaitsevaisuutta ja kirkon tapaa kohdata erilaisuutta.

Harvassa kotimaisessa elokuvassa on pohdittu pappeutta ja uskallettu kurkistaa papin julkisivun taakse. Riisuttu mies todella riisuu papin alastomaksi. Välillä elokuva pohtii rohkeastikin ristiriitaa kirkon koneiston ja yhden papin kutsumuksen välillä. Samoin on mielenkiintoista, että uskalletaan näyttää pappi, joka on myös ihminen. Toisaalta elokuvassa ärsyttää se, että papit ovat yksityiselämässäänkin kummallisia hihhuliseurakuntanuoren irvikuvia, joiden suusta tulee jatkuvasti raamatunlauseita tai virrenpätkiä. Hei, en minäkään ole kotona ensisijaisesti opettaja, vaikka töissä olenkin! Samanlaisena ammattina pidän papinkin työtä - jopa sitä kutsumuspuolta - ei tuo opettajan työ niin ruusuista ole, että sitä viitsisi tehdä ilman jonkinlaiseta paloa siihen. Ärsyttää myös se, että ilmeisesti Louhimiehen mielestä se riittää hätkähdyttämään, että pappi juo viinaa, harrastaa seksiä (myös jonkun muun kuin puolisonsa kanssa) ja jopa riitelee vaimonsa ja esimiehensä kanssa. Elokuvassa on paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta se lässähtää, kun ajatukset jäävät monessa kohtaa kesken ja kovin pinnallisiksi.

Kummallinen on myös lopun kohtaus, jossa Pitkänen ratsastaa aasilla kirkkoon pitämään piispanvaalisaarnaansa. Joo, onhan se vahva ja kiinnostava rinnastus, mutta aasi turkulaisella kaupunkipihalla keskellä talvea? Mitvit? Onneksi elokuva ei lopu siihen - imelä happy endkin tuntuu hyvältä ratkaisulta skitsofreenisen aasin jälkeen.