Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.
Kirjoittaja on ahkera lukija, joka haluaa jakaa lukunautintonsa koko maailman kanssa.
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
Kafka rannalla
Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.
tiistai 24. marraskuuta 2015
Isoäitien opetuksia
Yksi pitkä viikonloppu ja kaksi paksua kirjaa ei ole mahdoton yhtälö, jos kirjat ovat sopivan kevyitä - myös fyysisesti. Liian höttöä ei saa kuitenkaan olla. Pitää olla kiinnostava tarina, joka polveilee riittävästi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitää olla aivoille ajateltavaa. Saa olla mielellään myös sukuhistorioita ja salaisuuksia.
Salaisuuksia lukuunottamatta kaikki nämä löytyivät Kate Kerriganin romaanista Onnellisen avioliiton reseptejä. Tressa on 38-vuotias ruokatoimittaja, joka huomaa häiden jälkeen menneensä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Juu, ihan perushömppää, mutta hyvin kirjoitettua, varsinkin siitä syystä, että tarina vuorottelee Tressan isoäidin tarinan kanssa. Bonuksena kirja sisältää reseptejä, joista joitakin ajattelin myös kokeilla.
Salaisuuksia oli sen sijaan Kate Mortonin Hylätty puutarha -romaanissa. Kirjassa on aikatasoja hengästykseen asti. Tarina alkaa siitä, kun 4-vuotias Nell saapuu laivalla Australiaan aivan yksin vuonna 1913. Vuonna 1975 keski-ikäinen Nell lähtee Englantiin selvittämään totuutta syntyperästään. 2010-luvulla Nellin tyttärentytär Cassandra jatkaa selvitystyötä. Tämän kirjan minä ahmin; oli pakko koko ajan päästä kerimään tarinaa enemmän auki. Vaikka juonenkäänteitä riittää, pysyy tarina melkoisen hyvin kertojan hallussa, mitä ei aina pääse sanomaan viihdekirjallisuudesta.
Näitä romaaneja yhdistää se, että molemmat kuvaavat isoäidin ja tyttärentyttären suhdetta. Mummot ovat valmiita tekemään aika paljon lastenlastensa eteen, ja mummoilla on vuosien varrella kerättyä viisautta ja ymmärrystä. Lukekaa vaikka.
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Ensilunta ja erikoisempaa lukemista odotellessa
Tänä vuonna luin lokakuussa lähinnä Kieli ja aivot -teosta, kokoelmaa tieteellisiä artikkeleja, jotka kaikki käsittelevät joltain kantilta kielen ja ajattelun suhdetta. Kiinnostavaa oli, mutta sen verran tieteellistä, että lukeminen kävi hitaasti. Yöpöydällä on myös viipynyt Esteitä poistamassa - uutta luomassa -teos, joka kertoo Invalidisäätiön historian. Työnantaja viettää 75-vuotisjuhlaansa näet ja halusi lahjoa kaikki työntekijätkin historiikilla. Ihan mielenkiintoisia juttuja on tässäkin kirjassa, mutta loppuun en ole päässyt vielä.
Lokakuussa ajattelin, että nyt on löydyttävä sellainen kirja, joka tempaisee mukaansa, ja lainasin ystävältä hänen suosittelemansa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialin. Mutta kun ei, niin ei. Kirja on kyllä viihdyttävä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta minä en yhtään siedä Bourdainin ylimielistä tyyliä. Hänen kuvauksensa New Yorkin ravintolamaailmasta on sinänsä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta vielä en ole löytänyt tästäkään kirjasta sellaista, mikä pitäisi otteessaan jatkuvasti. Mutta kyllä se tästä, bussimatkoja on vielä marraskuullekin luvassa.
Lokakuiset Helsingin kirjamessut tapaavat antaa piristysruiskeen lukemiselleni. Tänäkin vuonna ostin monta kassillista kirjoja. Iso osa oli kuitenkin sarjakuvia tai todella heppoisia viihteellisiä self help -kirjasia. Lukemiseen ei mennyt montaa hetkeä, enkä voi kertoa niistä edes tarkemmin, koska käärin ne varmaan joulupapereihin kohtapuoleen. Ehkä sieltä voisi nostaa erikseen esille Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -kirjan. Suosittelen kaikille pikkulapsiperheille. (Ja huokaisen helpotuksesta, etten enää itse elä sellaisessa.) Kirjan tarinat lasten kanssa elämisestä kuulostavat tutuilta, samoin kuin tunteet, joita lapsiperheen vanhempana käy läpi. Alvarin ja Katajamäen kirjeenvaihto tekee kirjasta hieman erilaisen ja raikkaamman kuin monet muut samaa aihetta käsittelevät teokset.
maanantai 12. lokakuuta 2015
Surunhauras, lasinterävä
Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.
Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.
Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.
Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.
Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.
perjantai 9. lokakuuta 2015
Baskeri päähän ja punkku kainaloon, The Smiths soi jo
Jouluna 2009 sain lahjaksi Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän. Melkein kuusi vuotta se otti, mutta nyt olen lukenut senkin. Vaan kuinka se oli vaikeaa, epämiellyttävää ja tuskaista! Minä ihan oikeasti yritin ymmärtää tätä kirjaa (en jättänyt kesken!) mutta ei, se ei vaan ole minua varten.
Minä tiedän kyllä, keitä varten se on. Nuoria miesälykköjä. Niitä sellaisia, jotka jo lukiossa erottuvat joukosta pukeutumalla eksentrisesti, juomalla viiniä kaljan sijaan ja viljelemällä sivistyssanoja. Ehkä kirja kelpaa jopa ikääntyneille miesälyköille, jotka tunnistavat itsensä kuvauksessa. Minulle ei niinkään.
Romaani kertoo Joelista, suomalaisesta julkkisälyköstä, joka saa hermoromahduksen ja lähtee lepäämään ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän sotkeentuu järjestäytyneen rikollisuuden toimiin; Joel tutustuu Marceliin, ranskalaiseen älykköön ja kuljetusliikkeen omistajaan, jolla on liiketoimia rikollisten kanssa.
Joel ja Marcel ovat molemmat todella ärsyttäviä hahmoja. Joel viljelee sellaisia sanoja kuin alhaiso, rypee itsesäälissä ja pitää itseään epäsopivana tähän maailmaan. Marcel on tämän lisäksi periaatteellinen ihmisvihaaja. Molemmat suhtautuvat naisiin pelokkaasti ja vihamielisesti. Molemmat intoilevat Flaubertista ja Morrisonkin mainitaan - mieleeni piirtyy yhä selkeämmin kuva siitä väärinymmärretystä älyköstä.
Koska tämä teos ei kolahda minuun, en oikein osaa tulkita sitä. Minäkertoja Joel kertoo näkemästään oman kokemuksensa kautta, ja lukijalle tulee aavistus, että Joel ei ehkä näe ihan samaa kuin muut pikkukaupungin asukkaat. Tulkitsen myös niin, että ainakin osa Marcelin tarinasta on Joelin kertoma. Ehkä romaani on tarina älyköstä, joka ei jaksa ympäristön kummeksuvaa suhtautumista (Myönnän osallisuuteni!) ja sortuu väkivaltaiseen fantasiointiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka todellisuus on niin vaikea, että yksilö haluaa rakentaa oman todellisuutensa, jonka ohjailu on helpompaa. Kirjan lopussa kaksi todellisuutta risteävät. En minä silti tiedä, mikä tämän tarinan kliimaksi on. Varmaan se, että molemmat päähenkilöt saavat kirjan lopussa. Joel pääsee pukille, mutta kokee jälkikäteen vain pettymystä ja nöyryytystä. Marcel saa kaikkien unelmien kohteen ja löytää todellisen rakkauden. Jee, toivoa siis on!
(Anteeksi älykkönuorukaiset.)
lauantai 19. syyskuuta 2015
Minäkin viihdyn Myrskyluodolla
Yksi syy, miksi Maijan tarina on niin kiinnostava, on tietenkin saaristo. Samoissa maisemissa on purjehdittu, ja ylipäätään on paljon helpompi ymmärtää Maijaa, kun on itsekin jonkun kerran kiivennyt kalliolle tähystelemään tai purjehtinut luonnonsatamaan turvaan koiranilmaa. Mutta kyllä minä näin Maijassa ja Jannessa myös oman parisuhteeni. Minullahan on ihan oma Janne: mies, joka oppii kaiken, minkä vain haluaa, ja selviää kaikesta, mistä päättää selvitä, kun on pakko. Onkohan se jokin saaristolaisgeeni?
Myrskyluoto-kirjojen kerronta ja pohdinta ovat hämmästyttävän raikkaita siihen nähden, että ne on kirjoitettu 50 vuotta sitten ja kertovat tapahtumista 150 vuotta sitten. Kaikkien pitäisi lukea nämä, tai ainakin minun olisi pitänyt lukea nämä jo 20 vuotta sitten. Toisaalta silloin saaristolaiselämä olisi ollut minulle vain eksotiikkaa - nyt se oli totista totta.
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Mieletön Malala
Paikka vapaana
Eihän tämä mikään aikuisten Harry Potter ollut, mutta lukemisen arvoinen romaani kuitenkin. Englantilaisen pikkukaupungin paikallispolitiikkaa ruoditaan kovin ottein. Kertoja, joka katselee tapahtumia paikkakunnan teinien näkökulmasta, toimii mainiosti: hupaisat tapahtumat kiihtyvät nopeasti farssiin.
Viihdyttävyydestään huolimatta kirja sisältää myös paljon pohdittavaa. Rowling ei väistele vaikeitakaan aiheita, vaan näyttää yhteiskunnalliset ongelmat sellaisina kuin ne ovat. Siinäkään mielessä hän ei turhia kaunistele, että päähenkilöille ei käy aina hyvin.
Aivan mainio paketti huumoria, viiltävää kritiikkiä ja todenmakua. Turhaan taas odotin niin pitkään.
lauantai 12. syyskuuta 2015
Katarina Taikon ja Anita-mustalaistyttö
Minäkin olen Katitzini lukenut, joten kirjan aihe kiinnosti kovasti. Katarina Taikonin elämä on ollut varsin värikästä ja hän on saanut paljon aikaiseksi, joten kirjaa oli kiinnostava lukea. Samaten mielenkiintoista oli lukea siitä, miten Ruotsissa on 1900-luvun aikana suhtauduttu romaneihin. Varsin ajankohtaistakin oli tutustua Ruotsin lähihistoriaan: 1960-luvulla monet romaniperheet eri puolilta Eurooppaa hakivat turvapaikkaa Ruotsista, mutta sekä poliitikkojen että suuren yleisön mielipide oli tätä vastaan. Vaikka nykyään Ruotsia pidetään (ainakin täällä Suomessa) esimerkkinä valtiosta, joka ottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaan, on tilanne ollut vielä vähän aikaa sitten hyvin erilainen. Oli turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista mitä mieltä hyvänsä, on mielenkiintoista verrata Ruotsin kehitystä Suomeen ja arvailla, mihin suuntaan täällä ollaan menossa.
Kirja tarjosi siis paljon faktatietoa. Se olikin ehkä yksi sen suurimmista ongelmista. Välillä kirja lipsahtaa omaelämäkerrasta poliittisen pamfletin puolelle, välillä päämääränä on selvästi informoida ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista ja välillä kirjailija haluaa kertoa omista mielipiteistään. Jonkun mielestähän tämä saattaa olla vain mukavaa ja persoonallista, mutta minua kyllä ärsytti. Lisäksi kirjailijalla on välillä sellainen ruotsalainen holhoava ja selittävä ote, mikä nostaa ainakin mulla niskavillat pystyyn.
Samaan syssyyn luin lapsuuteni yhden suosikkikirjan, Karl von Schoultzin Anita, mustalaistytön. Oikeastaan lähinnä siitä syystä, että Anita vierailee kirjassa Tukholmassa Taikonien luona. Tosin lastenkirjan Taikonien perhe ei vastaa todellisuutta, mutta siinä on riittävästi faktoja, jotta esikuvat ovat itsestäänselvät. 1959 julkaistu kirja antaa kiinnostavan kuvan Suomen romanien elämästä 1950-luvulla. Kerrontaa värittävät tyypilliset stereotypiat mustalaisten värikkäästä elämästä, mutta ollakseen noinkin vanha on kirja yllättävän raikas. Jännä on myös verrata Suomen ja Ruotsin romanien eloa noihin aikoihin, ja itse asiassa vähän minussa heräsi into löytää aiheesta jotakin luettavaa, joka sisältäisi lähinnä faktaa. Mutta nyt haluaisin lukea myös ne Katitzit uudelleen!
torstai 10. syyskuuta 2015
Sali
Sali kertoo Samista, Oikeusministeriön juristista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta, eduskunta-avustajasta, ja Pirkosta, Samin eläkkeelle jääneestä naapurista. Kolmea erilaista päähenkilö yhdistää sama kuntosali.
Mikään historiaan painuva kirjallisuuden klassikko Sali ei ole, mutta ihan toimiva romaani, joka käsittelee hieman kehonkuvan merkitystä nykymaailmassa, jonkin verran perheen ja suvun merkitystä yksilön elämässä ja paljon oman itsen, paikan ja tyytyväisyyden löytämistä.
tiistai 18. elokuuta 2015
Vertaistukea keski-ikäisille miehille
torstai 30. heinäkuuta 2015
Purjehduskirjasto
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Sukuhistoria
Tällä kertaa tällainen kirja oli Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Romaanin alussa viisikymppinen Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, valmistautuu uransa merkittävimpään ensi-iltaan. Takaumina kerrotaan kuitenkin Helenan suvun tarinaa niin, että kaiken kaikkiaan kirja kertoo tämän tanskalaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta.
Tarina alkaa, kun natsi-Saksa valloittaa Tanskan. Naisiin menevä kyläpastori Thorvald ja hänen uskollinen vaimonsa Greta kuuluvat vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen tarina seuraa pappispariskunnan kaksosten, pohdiskelevan Leon ja iloluonteisen Leifin, aikuistumista ja perheenperustamista. Leo ja oopperalaulajan urasta haaveileva Ninni saavat tyttären Helenan. Uraansa keskittyvän Helenan tarinan kautta tutustutaan myös hänen ulkopuolisuutta tuntevaan tyttäreensä Sophieen.
Jokainen sukupolvi vuorollaan tekee omat virheensä. Yksittäisistä henkilökohtaisista valinnoista tulee merkityksellisiä ja ne vaikuttavat ihmiskohtaloihin monta sukupolvea eteenpäin. Puhumattomuuden takia omaa menneisyyttä ja sitä kautta myös omaa itseä on vaikea ymmärtää.
Juuri tällaista kaunokirjallisuuden pitää olla: Tarina imaisee mukaansa heti alussa ja pitää pihdeissään loppuun asti. Kirjan henkilöt ovat tosia ja persoonallisia, mutta heidän tekonsa kuitenkin sellaisia, että lukijan omasta henkilöhistoriasta löytyy sopivia vertailukohtia. Tapahtumat lomittuvat todelliseen historiaan luontevasti.
Miksen minä muuten ole aiemmin lukenut juuri mitään, missä kerrottaisiin, millaista Tanskassa oli toisen maailmansodan aikana? Kirja oli hirveän kiinnostava tästäkin syystä. Lukijat, antakaa toki vinkkejä, jos tiedätte muita kaunokirjallisia teoksia, joiden kautta voisin tutustua Tanskan lähihistoriaan!
Tapahtumien rytmi kiihtyy kohti loppua, niin että kirjaa ei malta laskea käsistään. Aivan loppu tulee vähän töksähtäen ja on ehkä hieman ohut verrattuna siihen johtaneisiin tapahtumiin - mutta hyvin Holst kannattelee tarinan ihan loppuun saakka. Ei kannata jättää lukematta tämän yhden poikkipuolisen sanan takia! Vaikka monenlaiset kirjat voivat olla vaikuttavia ja ihania, minä tykkään eniten tällaisista paksuista ja monikerroksisista tarinoista. Siksi olen aina iloinen, kun löydän uuden sellaisen.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Jännittäviä juonenkäänteitä kissaihmisille
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Ei niin tapetinvärinen
Romaani oli yllättävän mielenkiintoinen. Se kertoo keski-ikäisestä naiskirjailijasta, joka tekee tiliä menneisyytensä ikävien muistojen kanssa. Tarinaa sekoittaa lapsuus- ja nuoruusaikainen ystävä, joka ilmestyy naisen elämään yllättäen, ja laittaa naisen pohtimaan muistojaan uudelleen.
Kirja käsittelee yllättävän raikkaasti muistamista, muistojen luotettavuutta, oman identiteetin rakentumista, mielen järkkymistäkin. Kerronta keikahtaa välillä maagisen realismin puolelle, niin että lukija pysyy koko ajan varpaillaan. Tällä kertaa kirjalahja olikin raikas yllätys!
lauantai 27. kesäkuuta 2015
Helioskatastrofi
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Feminismiä nuorille ja vanhoille
Eräälle nuoremmalla naishenkilölle, joka ei ole vielä juurikaan ehtinyt pohtia suhdettaan feminismiin, ostin synttärilahjaksi Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet -kirjan, ja esitarkistin sen. Kirja on aika kiva self help -alkupaketti elämään ja naiseuteen. Ote on välillä vähän tätimäinen, mutta voimauttava ja sisältää juuri ne jutut, jotka tyttärilleen haluaa painottaen kertoa. Toivon, että tästä kirjasta tulee jotakin, johon kaikki neljä tyttöä kotonani voivat tarvittaessa palata.
perjantai 12. kesäkuuta 2015
Muslimityttöjen tarinoita
Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Maria Kallio -dekkari käsitteli maahanmuuttajatyttöjen outoja katoamisia ja yhtä murhaakin. Kirja oli kyllä jännittävä ja mukaansatempaava, mutta minä vähän petyin. Olen lukenut Lehtolaiselta parempiakin dekkarijuonia, ja erityisesti olisin toivonut maahanmuuttajateeman käsittelyyn vähän raikkaampaa otetta. Kyllä tällaisellekin aiheen käsittelylle varmaan on tilausta - esimerkiksi esiteini otti kirjan minun jälkeeni lukemisekseen, ja hän saa siitä varmasti uutta ajateltavaa - mutta minä olen lukenut ja nähnyt tällaisia juonenkäänteitä jo aika monessa dekkarissa ja tv-sarjassa.
Mutta minä olin taas teemoittanut lukemistoni, ja seuraavan kirjan kanssa en joutunut pettymään. Se oli Johanna Holmströmin Itämaa (ruots. Asfaltsänglar). Se kertoo ysiluokkalaisesta Leilasta, jonka suomenruotsalainen äiti pyrkii toteuttamaan islamia täydellisesti ja pohjoisafrikkalainen isä haluaa ottaa etäisyyttä uskontoon. Leila ei koe sopivansa mihinkään lokeroon, eikä tilannetta helpota se, että isosisko Samiran yritys itsenäistyä vanhemmista päättyy huonosti, tai se, että koulu ja kaverisuhteet siellä ovat Leilalle yhtä helvettiä.
Holmström käsittelee raikkaasti suomalaista islamia sekä maallistuneen ja puhdasoppisen uskonnon törmäystä. Tarinan todenmakuisuutta lisää se, ettei Leilan tarina pyöri pelkästään uskonnon ympärillä, vaan koululla ja teini-iän ongelmilla on oma osansa. Suomenruotsalaisuudellakin on paikkansa Leilan tarinassa; kirjassa käsitellään monellakin tapaa vähemmistön vähemmistössä olemista. Myös Itämaa on ahmittavaa matskua: välillä pitää pitää mietintätaukoja ja tarina jää päähän pyörimään lukemisen jälkeenkin.
torstai 11. kesäkuuta 2015
Kesäloma ja kirjataivas
lauantai 30. toukokuuta 2015
Katseita 60-luvulta
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Teinitieteiskirjallisuutta
maanantai 27. huhtikuuta 2015
Harkitsetko eroa? Lue tämä ensin.
Päähenkilö Jack Vaughan havahtuu eräänä päivänä junasta ja huomaa, ettei muista menneisyydestään mitään. Hän ei muista nimeään, ammattiaan, historiaansa, ei edes mistä on tulossa ja mihin menossa. Muisti palautuu pikkuhiljaa ja muiden avulla hän saa tietää olevansa naimisisissa. Tai tarkemmin sanottuna: olevansa eroamassa. Vaughan ei suostu eroamaan tietämättä, miksi hän on päätynyt tähän ratkaisuun. Vähitellen Vaughan tutustuu uudestaan vaimoonsa Maddyyn, joka ei ilahdu miehensä uudesta tavasta hidastaa eroprosessia, ja lapsiinsa Jamieen ja Dillieen.
Kirja on hulvattoman hauska kuvaus avioliitosta hyvine ja huonoine puolineen. Kuvaukset riidoista ovat kaikille parisuhteissa eläneille tuttuja. Ja jos Vaughanin ja Maddyn parisuhde ja riidat eivät tarjoa tarpeeksi huumoria tai pohjaa eläytymiselle, tarjoilee Vaughanin paras ystävä Gary Linda-vaimoineen lisähupia.
Tunnista parisuhteesi
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Antakaa heille anteeksi
Kirjan henkilöitä yhdistää se, mikä taitaa yhdistää kaikkia maailman ihmisiä: teemme suuria elämänvalintoja harkitsematta seurauksia. On kuitenkin mahdotonta nähdä omien valintojensa seurauksia vuosien tai vuosikymmenten päähän. On yritettävä valita tässä hetkessä oikein - ja ymmärrettävä, että tämän päivän pienet valinnat rakentavat tulevaisuuden. Tähän viittaa kirjan nimikin. Raamatunlause kuuluu kokonaisuudessaan: "Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." Ei kukaan tahallaan valitse väärin, mutta romaanikirjailija voi näyttää, miten yhden hetken oikeat valinnat osoittautuvatkin vääriksi tulevaisuuden kannalta.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Mitt liv som pingvin
torstai 5. maaliskuuta 2015
Ronja Rövardotter
Ei tässä Ronjassa mitään isoa vikaakaan ollut: se oli vain vähän vaisu. Juoni seurasi orjallisesti kirjan tarinaa, lavastus oli varsin perinteinen, mukana ei ollut mitään twistiä, ja koska se tarina on niin iso (ainakin minun päässäni), ei sitä saa enää uudestaan kerrottua yhtä hyvin. Näyttelijät olivat kyllä osaavia, mutta kukaan ei oikein noussut lavasäteilyllään ylitse muiden - enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki olisivat säteilleet todella paljon. Toki tämä oli lastennäytelmä ja lapsille varmasti tosi kiva ja kiinnostava, mutta kyllä minusta hyvän lastennäytelmän pitäisi säväyttää myös aikuista. Tämä ei säväyttänyt.
Parasta näytelmässä oli akrobatia. Jokikohtauksessa ajattarat liitelivät ilmassa liinojen avulla, ja lopun juhlakohtauksessa ryövärit tekivät erilaisia sirkustemppuja. Miksi tätä kivaa tuli vasta lopussa, kun sillä olisi voinut värittää näytelmää paremmaksi heti alusta alkaen?
Teatterin paras anti:
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Talvilomalukemisto
Analfabeten on Nombeko, sowetolainen tyttö, joka aloittaa viisivuotiaana työnteon käymälöidentyhjentäjänä, päätyy työnjohtajaksi, sitten kotiorjaksi Etelä-Afrikan ydinaseohjelman suunnittelijan kotiin ja lopulta Ruotsiin.
Mukana menossa ovat myös ruotsalaiset kaksoset Holger 1 (tyhmä kuin saapas) ja Holger 2 (varsin fiksu), kolme kiinalaista siskosta (myös melko typeriä), Mossadin agentteja, muutama kuningas ja liuta pääministereitäkin. Noin muutaman henkilön mainitakseni. Meno on sellaista kuin farsseissa tapaa olla, mutta romaanin henki on positiivinen, tyyli huippuhauska ja kirjailijan poliittisen lähihistorian tuntemus päätähuimaava. Varsinkin viimeinen hengästytti. Olin kyllä kiinnittänyt asiaan huomiota jo Satavuotiaassa, mutta se, että tämän toisenkin kirjan kaikki juonenkäänteet jollakin tapaa nivoutuvat maailmanhistoriaan, on jo huomionarvoista.
Kaikkinensa siis hurjan viihdyttävä lukukokemus! Kun se loman puolessavälissä loppui, minua vähän kylmäsi. Toinen lomakirjani oli nimittäin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey. Minulla ei ole sydämessäni heikkoa kohtaa Morrisseylle. Teini-iässä tutustuin oikeaan musiikkiin (U2, Depeche Mode jne.) yhden kaverin isän levyhyllyn välityksellä. Koska hänellä oli musiikkimaussaan The Smithsin mentävä aukko, sellainen syntyi myös minulle. Siskoni on varmaan huomannut tämän, koska sain häneltä Pyhä Morrissey -kirjan joululahjaksi. Minua ahdisti lukukokemus etukäteen. Nylenin esseekokoelmien vaikeampia esseitä ovat ne Morrissey-aiheiset, vaikka muuten tykkään hänestä kovasti, ja nyt minun olisi pitänyt lukea pelkästään Morrissey-aiheinen kirja.
Jokin noissa lomissa kuitenkin muuttaa ihmisen perusluonteenrakennetta hetkellisesti, koska parissa päivässä sain kirjan kunnolla vauhtiin. Onhan se kirjallisesti ja taiteellisesti aika kamala teos: kliseitä vilisevä julkinen rakkauskirje Mozille. Toisaalta mukana on monia teräviä huomiota, hauskoja ajatuskulkuja ja erittäin taitavaa tekstintulkintaa. Epäilen, että lukuprosessiani auttoi alkuun se, että teneriffalainen hotellimme oli täynnä pohjoisenglantilaisia naisia, jollaisena Simpson myös Morrisseya pitää. Tai sitten se, että all inclusiveen kuului monta hyvää kesädrinksua, jotka vauhdittivat luku-urakkaa.
Ihan loppuun en kirjassa loman aikana päässyt, ja aamubussissa sen lukeminen vaatikin paljon enemmän ponnistelua kuin aurinkotuolissa. Toisaalta nyt loman jälkeen olen vähitellen alkanut laajentaa The Smiths -tietämystäni myös Spotifyn avulla, joten (siskon) tavoite on saavutettu: yleissivistys on kasvussa.
maanantai 16. helmikuuta 2015
Tavoite saavutettu!
Aika monta bussimatkaa töihin ja takaisin sain tehdä töitä tämän tavoitteen eteen. Monta kertaa nukahdin kirja syliin. Mutta nyt se on täytetty: Tikli on luettu!
Tai Steglitsan on luettu. Ehkä kieli hidasti tavoitteeseen pääsemistä. Ainakaan tämä kirja ei tuntunut yhtä mukaansatempaavalta kuin Tarttin aiemmat romaanit. Enemmänkin jouduin makustelemaan ja vain ajoittain jokin osa tarinaa nappasi hetkeksi mukaansa.
Kaikki kai tuntevat tarinan jo ainakin pääpiirteissään: 13-vuotias Theodore Decker menettää äitinsä terrori-iskussa taidemuseoon. Äidin sijaan museosta Theon mukaan lähtee puolivahingossa hollantilainen mestariteos Tikli. Tästä alkaa Theon ajelehtiminen maailmassa: yläluokkaisesta ystäväperheestä vastuuttoman isän luo, antiikkiliikkeeseen töihin, naissuhteesta toiseen jne. Ainoa kiintopiste Theon elämässä on taulu, joka on samaan aikaan raskas salaisuus.
Tartt on kirjoittanut huikaisevan tarinan, joka kertoo perhesuhteista, surusta, rakkaudesta, ystävyydestä, valheessa elämisestä, totuuden löytämisestä, taiteesta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Teemoja riittää niin että huimaa. Pääasiassa Tartt sitoo teemat toisiinsa ja tarinan kokonaisuudeksi taitavasti, mutta minulle ainakin tulee välillä ähky - vähempikin riittäisi.
Kokonaisuus on hallinnassa mutta niin ovat myös yksityiskohdat. Tartt tuntee todella hyvin eurooppalaista kulttuuria, taiteen historiaa ja antiikkihuonekaluja. Juonen kaari on korkeimmillaan vasta ihan lopussa. Theo käy läpi elämäänsä amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Minä luin nuo viimeiset sivut myös hotellissa, mikä teki lukuelämyksestä harvinaisen voimakkaan. Kyllä se kannatti, vaikka ihan mielelläni siirryn seuraavaan kirjaan.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Äiti joka katosi
tiistai 3. helmikuuta 2015
Merkillisen ihana tarina
Tarina merkillisestä rakkaudesta kertoo 1800-luvulla eläneen Hercule Barfussin elämäntarinan. Hercule syntyy ilotalossa, ja hänen äitinsä kuolee synnytykseen, koska Hercule on niin epämuodostunut. Tämän lisäksi hän on kuuro ja jää kääpiöksi. Herculella on kuitenkin onni syntyä yhteisöön, joka ymmärtää erilaisuutta ja joka huolehtii hänestä. Vammoistaan huolimatta Hercule on ihmeellisen älykäs ja hänellä on ajatusten lukemisen lahja, jonka avulla hän selviää elämässään vastaan tulevista haasteista. Niitä riittää kyllä enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi. Moni haluaa raivata Herculen tieltään eikä elämä muutenkaan ole helppoa taikauskoisessa Euroopassa yksilölle, joka poikkeaa ympäristöstään kaikin mahdollisin tavoin.
Yhdellä tavalla Hercule kuitenkin on samanlainen kuin kaikki muutkin: hän ei ole immuuni rakkaudelle. Herculen rakastettu on Henriette, joka syntyy samassa ilotalossa samana yönä kuin Hercule. He ovat erottamattomia jo lapsina, ja vaikka elämä ajaa heidät vuosiksi erilleen, on Henriette se valo, jota seuraten Hercule selviää kaikista vastoinkäymisistä. Kun he aikuisina tapaavat, tulee heistä jälleen erottamattomia. Hercule menettää kuitenkin Henrietten uudelleen, mikä ajaa hänet kostamaan kaikki elämässään kokemansa vääryydet. Hercule on ajautumassa pimeään koston kierteeseen, mutta lopulta Henrietten rakkaus ohjaa hänet uudelle tielle.
Romaani kertoo huumaavalla tavalla Euroopasta, joka on uuden ajan kynnyksellä. Toisaalta siinä on samanlaista vauhtia ja mukaansatempaavutta kuin tuossa aikakaudessa. Toisaalta romaanin tarina pakottaa lukijan pysähtymään, se jää leijumaan omaan todellisuuteensa ja muistuttaa myös romantiikan aikakaudesta. Tarina on liikuttava, surullinen ja väkivaltainen mutta myös toivoa täynnä. Vallgren kirjoittaa ihmeellisen kepeästi, jättää kertomatta vaikeimmat kohdat mutta kertoo kuitenkin niin paljon, että lukijalle ei tuota vaikeuksia täyttää aukkoja mielikuvituksellaan. Tämä tarina repäisee lukijan voimalla mukaansa, mutta antaa lukijan myös leijua utuisessa ja unenomaisessa tunnelmassa - vielä pitkään kirjan loputtuakin.
tiistai 27. tammikuuta 2015
Hobitti - kirjana vai elokuvana
perjantai 9. tammikuuta 2015
Vaihtoehtoisia juonitiivistelmiä
Itsekin askartelin-paskartelin: Harry Potter ja punssi. Kertomus 16-vuotiaasta Harrysta, joka tutustuu Petunia-tädin punssipulloon lähemmin ja kännipäissään kuvittelee olevansa orvon luuserin sijaan erityisen kyvykäs velho.
torstai 8. tammikuuta 2015
Syysdekkareita
Ensimmäiseksi luin Håkan Nesserin Levande och döda i Winsford. Vaikutuin. Vakuutuin. Kyllä minusta alkaa nyt voimakkaasti tuntua siltä, että Håkan Nesser on yksi Pohjoismaiden parhaista rikoskirjailijoista. Iso syy tälle on se, että kirjat eivät pyri olemaan ensisijaisesti dekkareita, vaan kirjallisuutta, jossa on jonkinlainen salaisuus- ja/tai rikosteema.
Tässä romaanissa keski-ikäinen ruotsalaisnainen koirineen vuokraa mökin englantilaiselta nummelta talveksi. Nainen on pettynyt mieheensä ja avioliittoonsa, ja pian käy ilmi, että aviomies oli mukana alkumatkalla, jonka piti alunperin suuntautua Marokkoon eikä Englantiin.
Nessermäiseen tapaan kerronta etenee naisen ajatuksia seurailemalla. Vähitellen paljastuu, mitä miehelle on tapahtunut, mutta tätä paljastusta seuraa uusia arvoituksia, jotka kaipaavat ratkaisua. Toimintaa ja seikkailua tärkeämpää on arvoitusten auki kääriytyminen, tutun muuttuminen vieraaksi, omien tekojen oikeuttaminen, syyllisyyden kanssa eläminen ja luottamuksen rikkoutuminen. Kaikki tämä tapahtuu verkkaisesti, mutta tunnelma tiivistyy kuitenkin loppua kohti niin, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Herkkua!
Luin myös viimeisen lukemattoman Harry Hole -dekkarini eli Torakat, joka on järjestyksessä toinen Hole-dekkari. Takuuvarmaa kamaa sekin, vaikka ihan erilainen kuin Nesserin romaani. Olipa raikasta lukea Harrysta, joka ei ollut vielä mennyt läpi kaikesta siitä, joka teki Harrysta Harryn!Nesserin romaanin tapahtumat ajoittuvat myöhäissyksyyn, ja nummen syysmyrskyistä on suloista lukea takkatulen ääressä, kun ikkunan takanakin tuulee ja sataa. Nesbon kirjan tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan, mutta toisaalta helteestäkin on ihan kiva lukea, kun sataa ja tuulee ja palelee.
Joulun 2014 lomalukemisto
Olen itselleni armollinen: selvästikin tarvitsin lepoa. Silti vähän ärsyttää, kun tietää, ettei tässä alkukeväästä todellakaan ole ylimääräistä aikaa kirjoille. No, onhan tuo Kaffe med rån ihan viihdyttävä ja siinä on mukavan lyhyet luvut, joten jos siitä riittää koko tammikuulle, niin onhan sekin jotain. Kirjan juoni on aika peruskauraa: muutama vanhainkodin asukas kyllästyy sääntöihin ja säästöihin, ja koska vankilassakin on parempaa ruokaa ja siellä pääsee joka päivä ulos, he päättävät tehdä rikoksen. Kirjan teksti on sujuvaa ja juoni pysyy kasassa. Välillä kirja kirvoittaa hihityksen ja röhönaurujakin. Tässä on paljon samaa kuin vaikkapa Satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Ihan mainiota lukemista tällaiselle rasittuneelle, joka ei jaksa ajatella sen enempää lukiessaan.