Somesta tuttuja kirjoja

En ole vaihtanut ihan kokonaan äänikirjoihin, vaan luen kyllä mielelläni ihan paperisiakin kirjoja. Lukukokemus on aivan erilainen. Oikeisiin kirjoihin voi keskittyä, ja rakastan sitä, että niitä voi hypistellä ja selailla. Äänikirjoissa on pakko hyväksyä se, että jokin asia saattaa mennä ohi, ja luottaa siihen, että kokonaisuus pysyy kuitenkin hyppysissä. Tai siis korvien välissä.

Alkusyksystä sain kirjastosta monta varausta ja pääsin lukemaan oikeita kirjoja. Nämä kaikki ovat löytyneet somen kautta.

 Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä.

Seuraan Instagramissa Tanskasen Tympeät tytöt -tiliä, jolla sarjakuvan kautta puhutaan tyttöjen asemasta ja kulttuurista, jossa tämän hetken tytöt kasvavat. Kun sarjakuvista julkaistiin albumi joukkorahoituksen avulla, kannoin korteni kekoon, ja olipa ihan mahtavaa saada kirja vihdoin syksyllä käsiinsä. Tanskasen oivaltavat sarjakuvat kritisoivat patriarkaattia ja kapitalismia, antavat tytöille äänen ja herättävät lukijassa kaikki mahdolliset tunteet: surun, vihan ja ilon. Suosittelen, ihan jokaiselle.

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Myös Koskelaan olen tutustunut Instagramin kautta. Hän on tuore Vasemmiston kaupunginvaltuutettu Helsingissä ja aivan älyttömän skarppi ja särmä tyyppi. Äidiksi tuleminen kertoo Koskelan omasta raskausajasta, mutta noin yleisemmin raskaana olemisesta ja äidiksi kasvamisesta. Vaikka aihe ei ole minulle ajankohtainen, tunnistin monia tunteita ja ajatuksia 18 vuoden takaa. Itse tulin äidiksi ilman kirjaa, joka olisi auttanut tulkitsemaan päänsisäistä kaaosta ja laittamaan ne aatteet myös yhteiskunnalliseen kehykseen. Jälkikäteen katsottuna se sujui ihan kohtuullisesti, mutta helpompaa se olisi ollut tämän kirjan kanssa.

Pauline Harmange: I hate men

Ranskalaisen kirjailijan essee käy läpi syitä, miksi jokaisen feministin, tai oikeastaan jokaisen naisen, pitäisi vihata miehiä. Provoisovasta lähtökohdasta huolimatta essee erittelee ihan sujuvasti syitä, joiden vuoksi patriarkaatin edustajien periaatteellinen vihaaminen olisi tärkeää. Hermange ei ehkä aivan onnistunut vakuuttamaan minua puolelleen, mutta esseen lukeminen antoi mahdollisuuden peilata omia ajatuksia esseistin ajatuksiin ja kirkastaa omaa näkemystä. Tähän kirjaan sain vinkin Ronja Salmen Instagramista.

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja - Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi.

Kun Ina <3 porno tuli telkkarista, minulla ei ollut aikaa perehtyä siihen. Onneksi Mikkola kirjoitti tämän kirjan, jossa sarjan tietopuoli on siististi kirjoissa ja kansissa - ja toki sarjan perusajatus pornon positiivisesta voimasta ja pornolukutaidon tärkeydestä on kirjankin johtava ajatus. Tämä kirja on fyysisesti isokokoinen ja sisältää jonkin verran niin pornografista kuvastoa, että bussimatkoille en tätä suosittele. Sen sijaan soisin, että sekä pornon suurkuluttajat että pornon vastustajat vilkaisisivat kirjan sisältöä. Kirjassa on paljon faktaa, tilastoja ja raikkaita ajatuksia, joihin omia ajatuksia kannattaa verrata.

Paperilla toinen

Varasin Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -romaanin kirjastosta, koska niin moni sitä kehui. Sain odotella sitä koko vuoden 2020, mutta kyllä se oli venailun väärti!

Romaani kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka käy retrospektiivisesti läpi elämäänsä, seksisuhteitaan ja seksuaalisuutensa kehittymistä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että seksuaalisuus on näkökulma, jonka kautta käsitellään omaksi itseksi kasvamista, aikuistumista, vastuunottoa omista tunteistaan ja toisaalta sitä kasvun prosessia, jossa ei enää halua miellytä ketään, vaan haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Iso osa romaania on äitiys, äidiksi tuleminen ja pienen lapsen äitinä oleminen. On helppo tunnistaa itsensä kertojan tunteista ja ajatuksista, vaikka omat lapset eivät enää pieniä olekaan ja ajatukset ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Samaten seksikumppanien ja -suhteiden kuvaus herättää monia tunnistamisen kokemuksia.

Romaanin luvut ovat lyhyitä, kevyitä lukea, välillä humoristisiakin. Silti teksti pakottaa ajattelemaan ja näkemään tuttuja asioita uudesta vinkkelistä. Luulen, että tämä romaani resonoi erityisesti naisissa, jotka ovat eläneet seksuaalisesti aktiivista elämää, mutta toivoisin, että muutkin lukisivat tämän ja kurkistaisivat näihin ajatuksiin.

No urheilua sekin on!

Helmet-lukuhaasteen 2020 viimeiseksi kohdaksi jäi 14, urheiluun liittyvä kirja. Pahoittelen syvästi, että joudun tekemään väkivaltaa tälle haastekohdalle, mutta tänä vuonna urheilukirjoja ei ole ollut juurikaan lukulistalla. 

Tähän kohtaan sijoitan Sita Salmisen novellikokoelman Lupa. Eroottisia novelleja. Siis seksinovellikokoelman. Onhan seksikin urheilua, onhan? Ainakin minun urheilullisuusprofiilillani on!

Kokoelman novellit ovat ihan hyviä. En tiedä, kuinka suuri tarve tällaiselle kokoelmalle on internetin aikakaudella, mutta kaksi erityisen hyvää puolta tällä kokoelmalla on:

1) Novellit on toimitettu. Niissä ei siis ole ärsyttäviä kirjoitusvirheitä. Netin seksinovellisivustoilla ei koskaan tiedä, mitä saa.

2) Novellit antavat tosi kattavan kuvan seksistä, seksuaalisuudesta ja ihmisistä, jotka harrastavat seksiä. Mukana on homo-, hetero- ja sooloseksiä, on naisia ja miehiä, on ryhmäseksiä, on apuvälineitä, on arkiseksiä ja yhden illan juttuja jne.

Tämän kirjan innostamana rupesin kuuntelemaan myös Sita Salmisen ja Veronica Verhon Poks-podcastia. Saako kirjablogissa kirjoittaa podcasteista? Päässäni on alkanut kehkeytyä bloggaus suosikki- ja inhokkipodeistani. Ehkä se tulee tekstiksi asti syksyn aikana.

Munametsällä

Kirjamessuilla kuvasin kameran muistiin kirjoja, joita voisi olla kiva lukea. Olga Kokon Munametsä oli yksi niistä. Alkuvuodesta löysin kirjan kuvan kamerasta ja laitoin kirjan varaukseen. Samalla huomasin, että tämä olikin yksi tämän talven kohukirjoista, jonka kaikki haluavat lukea.

Koska siinä on seksiä. Paljon seksiä. Romaanin päähenkilö Linnea on töissä mainostoimistossa ja purkaa stressiä juomalla, naimalla ja runkkaamalla. Ei ehkä ihan hirveän omalaatuista vuonna 2020, mutta ainakin tässä nimenomaisessa romaanissa oikein hauskaa. Linnea myös bloggaa ja vloggaa, ja tarinankerronnan lomassa vuorottelevat bloggaukset ja vloggaukset, joissa Linnea antaa setämiesten ja kukkahattutätien kuulla kunniansa.

Minusta kerronnallinen ratkaisu toimi, tarina eteni vauhdilla ja sattumukset olivat hauskoja. Jonkinlainen kasvukertomuskin tästä tuli, mutta se ei ollut päälleliimatun opettavainen, vaan syntyi luontevasti. Netistä tosin luin, että monen mielestä kirja oli pinnallinen ja vloggaukset ärsyttäviä ja irrallisia.

Sijoitan tämän lukuhaasteen kohtaan 2, iloinen kirja. Ehkä iloinen ja hauska eivät ole aivan synonyymeja, mutta en keksi parempaakaan paikkaa.

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Ensin ajattelin taas vähän venyttää haastekohdan rajoja ja sijoittaa tähän kohtaan Will Schwalben kirjan Elämän mittainen lukupiiri. Siinä Will ja hänen kuolemansairas äitinsä lukevat kirjoja ja keskustelevat niistä. Samalla kun lukija kuulee kirjoista, hän saa myös hurjasti tietoa siitä, miltä tuntuu olla kuolemassa tai miltä tuntuu, kun läheinen on kuolemassa. Tosi hyvä kirja, jota suosittelen kovasti, mutta tässä kirjassa myös muut perheenjäsenet ovat aika isoissa rooleissa, joten olisi ehkä vähän huijaamista sijoittaa kirjaa tähän kohtaan.

Siksipä sijoitankin tähän Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja -romaanin. Kyllä siinäkin on panoja, ihastuksia ja ystäviä, mutta ne vaihtuvat eikä kukaan sinänsä ole erityisen keskeinen kirjan kannalta. Keskiössä on Henriikka, sinkku, joka on nähnyt ja kokenut kaiken, mutta tekee kokemuksistaan huumoria meille muille - ja jotkut oivallukset kiteytyvät elämänviisauksiksi, joita on myös ilo lukea.

Hömppää kirjastosta

Päätin palkita itseni parilla kevytlukuisella hömppäkirjalla. Varasin itselleni kirjastosta Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoituksen, yhden Flavia de Luce -kirjoista, ja Kia Wallin Avokadopastaa-romaanin.

Nokisen tomumajan arvoituksessa Flavia lähetetään Kanadaan tyttökouluun, joten tämä kirja saa luvan edustaa haastekohtaa 32, kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Tämä Flavia ei ole sarjan hauskimpia ja juoneenkin jää muutama kissankokoinen aukko, mutta minä olen jo niin Flavian imussa, että olin tähänkin tyytyväinen. Ehkä ei kuitenkaan kannata aloittaa Flaviaan tutustumista sarjan loppupäästä.

Avokadopastaa-kirjaa selailin kerran kirjakaupassa ja se vaikutti kiinnostavalta viihderomaanilta, jonka aiheena on nettideittailu. Sitä se kuvaakin osuvasti ja hauskasti. Olisi pitänyt kuitenkin selailla tarkemmin, koska tämä on myös naisille tarkoitettu pehmopornokirja, joka on välillä hyvinkin Regina-lehden Naisen unelmien tasolla. Kirja ei siis sovellu työmatkalukemiseksi. Sijoitan tämän haastekohtaan 19, kirja käsittelee vanhemmuutta, koska päähenkilön lapset ja yksinhuoltajuus ovat kirjassa tärkeänä teemana heti rakkauden etsinnän ja sekopäisen ympäriinsä nussimisen jälkeen.

E-kirjoja

Elisa Kirja tarjosi ystävänpäivänä ilmaista kirjaa. Valitsin suppeasta valikoimasta Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa -romaanin. Se oli hyvä valinta. Sijoitan kirjan haastekohtaan 36, runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Kirjan tärkeä runo on Herman Hessen Vaiheet. Kirjakauppias Jean Perdun kirjakauppa on Seinessä kelluva kirjaproomu, jota hän itse kutsuu kirjalliseksi apteekiksi: hän valitsee asiakkaille erilaisia kirjoja parantamaan erilaisia elämänogelmia. Perdu itse on kuitenkin jämähtänyt. Hänen elämänsä muuttaa naapuriin muuttava Catherine - ja se, että joku on tehnyt Vaiheet-runosta jääkaappimagneetin. Perdu heittää kirjaproomunsa köydet ja matkustaa Seineä pitkin Etelä-Ranskaan. Matkalla hän löytää itsensä, ystäviä, menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Tämä romaani sopii kaikille lohdutusta ja lämpöä kaipaaville.

Naistenpäivänäkin Elisa Kirjalla oli tarjouksia, ja minä ostin halvalla Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin, joka sopii hyvin haastekohtaan 6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Paperisen romaanin ja sähkökirjan lisäksi HBO on tehnyt tästä Handmaid's Tale -sarjan, josta on juuri tulossa toinen kausi. En ole katsonut ykköskauttakaan, mutta mainoksia olen nähnyt, ja ne ahdistivat minua hiukan. Samoin muistelin, että Atwoodin teksti on välillä raskassoutuista, joten pienellä epävarmuudella tartuin tähän kirjaan.

Muistin varmaan väärin. Romaanin kertoja on nainen, joka elää 1900-luvun loppupuolella totalitaristisessa yhteiskunnassa, joka ennen oli Yhdysvallat. Saasteiden takia syntyvyys on laskenut huomattavasti, ja ongelma on ratkaistu rajoittamalla naisten asemaa. Osa naisista on miestensä alaisuudessa eläviä vaimoja, osa palvelijoita ja sitten on orjattaria, joiden tehtävä on tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia. Aina kun tarina käy liian raskaaksi kertojalleen, hän vaihtaa aihetta. Lopussa paljastuu, että orjattaren tarina on nauhoitettu puheena, mikä myös selittänee helposti seurattavaa tekstiä. Tämä dystopia on selkäpiitä karmiva, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan oikeasti mikä tahansa omituinen yhteiskuntamuoto on vain muutaman poliittisen päätöksen takana, ja on hyvä, että tunteita herättävä kirjallisuus muistuttaa siitä.

Maaliskuussa HS Kirjaston yhtenä viikon kirjana oli Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa. Se sijoittuu luontevasti haasteen kohtaan 47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Flavia de Luce on vieläkin 12, vaikka hän alkaakin jo pohtia asioita uusin silmin. Nämä dekkarit ovat minun suosikkejani. Tämän romaanin juoni ei ole parasta Flavia-laatua, mutta tunnelma ja huumori ovat kohdillaan.

Huhtikuussa viikon kirjana oli muun muassa Nina Honkasen Onnelliseksi. Lukaisin tämän suomalaisten seksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan, joka ei tarjonnut juuri uutta tietoa, mutta on varmasti kattava yleisesitys aiheesta. Sijoitan sen haastekohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta - vaikka tämä oli ehkä vähän väkisin tähän kohtaan runnottu, kun ei parempaakaan vaihtoehtoa löytynyt.

Seksijuttuja

Siskoni antoi jokunen vuosi sitten äidilleni syntymäpäivälahjaksi Pimppini on valloillaan -antologian. Vihdoinkin sain aikaiseksi lainata ja lukea sen. Saamattomuuteni johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen laiska ja mukavuudenhaluinen lukija ja pelkäsin, että tämä teos on feminismissään alleviivaava ja kannanottoja vaativa - mikä on siis sinänsä ok, mutta ei silloin, jos haluaa vain rentoutua kirjan parissa.

Olin kuitenkin (taas kerran) ihan väärässä. Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama Pimppini on valloillaan - naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö on yllättävän helppolukuinen teos naisiin kohdistuvista seksuaalisista vaatimuksista, väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Siinä vuorottelevat tietotekstit ja kaunokirjalliset lyhyet tekstit. Tietotekstit käsittelevät naisten seksuaalista riistoa eri näkökulmista ja sen kummemmin alleviivaamatta. Kaunokirjalliset tekstit ovat pääasiassa tätä teosta varten kirjoitettuja novelleja, mutta mukana on myös esimerkiksi vanhempia romaanikatkelmia ja runoteos. Kaunokirjalliset tekstit tarjoavat kukin omanlaisensa näkökulman kirjan aiheeseen - ja ne ovat välillä raskaita lukea, koska ne herättävät tunteita. Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin varsin monipuolinen esitys vaikeasta aiheesta, ja jokaisen aikuisen olisi varmasti hyvä olla tietoinen näistä asioista.

Lainasin äidiltä myös Sari Näreen Sota ja seksi -tietokirjan. Sitä olikin kiinnostavaa lukea Pimppini on valloillaan -teoksen jälkeen. Näre on koonnut rintamalla olleiden miesten (ja joidenkin naistenkin) haastatteluista/kirjallisista muisteluista kaiken seksiin liittyvän materiaalin ja koostanut sen pohjalta tämän teoksen. Teoksessa aikalaisten ääni kuuluu vahvasti; välillä on jopa vaikea erottaa, onko jokin asia Näreen pohdintaa vai aikalaistodistusta. 

Suomalaisissa korsuissa puhuttiin paljon naisista ja seksistä - eikä todellakaan aina niin kivasti. Näreen mukaan seksipuheilla luotiin me-henkeä, joka lisäsi taistelutahtoa. Naiset ja seksi olivat jotakin, mikä muistutti normaalielämästä ja niistä puhuminen saattoi jopa valaa uskoa tulevaisuuteen. Sopia kyllä kysyy, voisiko sitä yhteishenkeä luoda jollakin muulla tavalla - tarvitsisi sitten kirjoittaa vähemmän noita feministisiäkin antologioita.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin varsin kiinnostavaa nähdä myös tämä puoli sodasta. Näistä jutuista on vaiettu 70 vuotta, joten on varmasti jo aika kertoa, mitä kaikkea sodan aikana puhuttiin ja tehtiinkin.

Minua jäi taas mietityttämään se, että me suomalaiset (ja länsimaalaiset muutenkin) käsittelemme tämän yhden sodan traumoja vieläkin, 70 vuoden jälkeen. Nykyään Suomeenkin kuitenkin tulee sodan keskeltä ihmisiä, jotka ovat kokeneet ihan yhtä kauheita juttuja ja vielä kauheampiakin kuin ne toisen maailmansodan aikaiset. Silti tässä yhteiskunnassa oletetaan, että nämä ihmiset integroituvat yhteiskuntaan ihan saman tien. Kyllä on kovat vaatimukset, vaikka itse ei ole saatu asiaa pois päiväjärjestyksestä kolmannessa ja neljännessäkään polvessa!

Tanttaseksiä

Minä kun olen tällainen tekniikan etujoukoissa rynnistävä kokeilija – tai ainakin koulumaailmassa näyttäydyn ihan normaalin teknisen kiinnostukseni vuoksi sellaisena – niin pitäähän minunkin kokea kaikki merkittävät teknologiset trendit. Siis lukea iPadilta samaa roskaa kuin koko muu maailma. Tai keski-ikäiset naiset työmatkoillaan. Paitsi että minä luin sen huomattavasti myöhemmin. Puhelimeni näytöltä. Koska iPadin näytöltä vieruskaverinikin bussissa olisi nähnyt lukea, ja sitten minua olisi hävettänyt. (Ja niin aallonharjalla tässä ratsastetaan, että nämä olivat itse asiassa ensimmäiset ostamani ja lukemani e-kirjat, vaikka muutamaa ilmaista kirjaa olenkin tähän mennessä puhelimellani selaillut.)

Alun perin ostin Fifty Shades of Greyn ensimmäisen osan puoliksi vitsinä – lukemiseksi purjehdusmatkalle. Kirjan alku oli kuitenkin niin tylsä, etten päässyt siinä kesällä paria lukua pidemmälle. (Jonkin verran selittää myös se, ettei purjehtiessa kannata lukea puhelimesta: akkua ei pääse lataamaan joka ilta.) Ilmeisen moni muu oli kuitenkin lukenut kirjasarjaa kesälomallaan, koska elo-syyskuussa moni lehti teki siitä jutun, Hesarikin useamman laajan kolumnin. Näiden juttujen innoittamana minäkin sitten tartuin puhelimeeni.

Kaikki varmaan ovat lukeneet niitä lehtijuttuja, mutta muistutettakoon vielä, että kyseessä on rakkaustarina, jonka osapuolina ovat nuori ja kokematon nainen ja hieman vanhempi mutta paljon kokeneempi mies, jolla on sadomasokistisia taipumuksia. Kun vaan jaksoin kahlata alun kioskiromantiikan läpi, alkoi se, mikä kirjasta teki menestyksen. Seksi. Ja sitä riitti. Olen kyllä lukenut monenlaisia vähäsen eroottisia ja enemmän pornahtavia teoksia, mutta Fifty Shades on kyllä ihan omaa luokkaansa seksin määrässä. Varsinkin ensimmäisessä osassa sitä on koko ajan. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Ei kirjasarja ihan toivoton muutenkaan ole. Kyllä minä mieluummin sitä luen kuin harlekiiniromantiikkaa, ja ihan kirjallisista syistä, en pelkästään seksin takia. E.L. James on lukenut klassikkonsa ja viittaa niihin sujuvasti, mikä tekee lukemisesta välillä suorastaan palkitsevaa. Ensimmäinen kirja asettaa myös kysymyksiä, joihin ainakin minä halusin saada vastauksen, ja siksi ostin toisenkin kirjan. Valitettavasti kysymyksiin vastataan jo toisen kirjan esipuheessa, siinä ei ole seksiä lainkaan niin paljon kuin ensimmäisessä eikä se pysty luomaan sellaista jännitettä, jonka takia haluaisin lukea kolmannen.

Se on vähän sääli, koska ensimmäinen osa lupaa vähän enemmän, mitä toinen sitten antaa. En puhu pelkästään jännitteen ylläpitämisestä, vaan mielestäni ensimmäinen osa ei ole hullumpi kirja. E.L. James tuntee selvästi sekä kioskikirjallisuuden että kaunokirjallisuutta. Ensimmäisessä osassa päähenkilön Anan tarina vertautuu Thomas Hardyn Tessin tarinaan (Tess of the d’Urbervilles, 1891). Mielestäni vertailu on niin toimivaa, että joku kirjallisuustieteen opiskelija saa siitä kyllä esseen jos toisenkin aikaiseksi. Ana asettuu romanttisen kirjallisuuden naishahmojen ketjun jatkoksi ja on ehdottomasti pari mainintaa esseissäkin ansainnut. Jos olette lukeneet feministisiä analyyseja siitä, kuinka Ana on ällöttävän alistuva naishahmo, voin sanoa, etten täysin allekirjoita tällaisia väitteitä. Toisaalta en ole lukenut sitä viimeistä osaa, jolla voi olla aiheen kannalta jonkinlaista merkitystä. Kun ei tarvitse vääntää niitä esseitä, niin ei tarvitse hankkia materiaaliakaan väkisin. Ainakin ensimmäisessä osassa Ana näyttäytyy varsin itsenäisenä ja itsepäisenä nuorena naisena. (Kuuluu lajityyppiin!) Toisessa osassa Ana pehmenee, ja hänen ja Christian Shaden suhteen kuvailu on välillä varsinaista lässytystä. Kertokaa toki, jos kolmas osa on taas vähän terävämpi, niin saatan itsekin lukaista vielä senkin! Siihen asti tyydyn toteamaan, että tarina (ja Anan hahmo) lässähtää pahasti toisessa osassa.

Liisa Mayow kirjoitti Hesarissa siitä, kuinka roskakirjallisuus (lue: Fifty Shades) koukuttaa. (http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Roska+koukuttaa+kuin+heroiini/a1346386498601) Tottahan se on. On helpompaa lukea kioskikirjallisuutta kuin Herman Hesseä. Tämä roska tarjoaa vielä säännöllisin väliajoin kiinnostavia ärsykkeitä. Silti luulen, että minä(kin) sain nyt tarpeekseni. Jos en vielä(kään) saa Hessejäni kahlattua läpi, niin seuraavaksi voisin tarttua edes Sofi Oksaseen.

Tai Hunger Gamesiin; ensimmäinen osa odottaa jo yöpöydällä…

Sitten riiputaan munasta

Eli luin juuri Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Joka kertoo siitä, kun mies ei halua, parisuhteessa ei puhuta ja nainen ajautuu pettämään. Markkinoinnin ja arvioiden perusteella luulin, että kirja keskittyy lähinnä ensimmäiseen, ja olikin positiivinen yllätys huomata, että siinä käytiin läpi yllättävän syvältäkin niitä syitä ja seurauksia, joita haluamattomuudella on.
Romaanin innoittamana tutustuin tarkemmin mediassa jonkin verran huomiota saaneeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjaan Parisuhde ja ero (helda.helsinki.fi/handle/10138/23528"). Tutkimuksen mukaan parisuhde on erityinen sosiaalisen suhteen muoto, joka on terapeuttisten periaatteiden läpäisemä. Parisuhde vaatii hoitoa, ja vasta ero saattaa päätökseen tämän terapialuonteisen suhteen. Tutkimuksessa paljastuu myös, että parit, jotka harrastavat paljon seksiä, ovat onnellisempia kuin parit, jotka puhuvat paljon.
Minä kun olin aina luullut, että puhumattomuus johtaa seksittömyyteen. Olisikohan se todella noin helppoa, että kunhan vaan panee tarpeeksi, tuntee itsensä onnelliseksi? Vähän on kyllä vaikea niellä tutkimuksen teesejä, mutta ehkä minäkin olen tämän vallitsevan parisuhderetoriikan kyllästämä. En ymmärrä paremmasta. Olen silti sitä mieltä, että tavallaan jokaikinen ihmissuhde, ei pelkästään parisuhde, vaatii hoitamista, jos sillä tarkoitetaan sitä, ettei ihmissuhdetta voi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan toiseen ihmiseen pitää panostaa. Sen ymmärrän, että parisuhteessa tämä panostaminen voi olla seksuaalisluonteista, mutta kyllä monet ihmissuhteet elävät puheestakin. Jotkut parisuhteetkin. (Vaikka totta hitossa minä olen sitä mieltä, ettei parisuhteessa pelkkä puhuminen riitä!)