Henkien labyrintti sulkeutuu

Tänä syksynä luin Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen labyrintti -kertomuskokoelman neljännen ja viimeisen osan, joka on nimeltään Henkien labyrintti. Romaanit kertovat Espanjasta ja varsinkin Barcelonasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tässäkin kirjassa keskeisessä osassa ovat Semperen kirjakauppa, Semperen perhe, varsinkin poika Daniel, kirjakaupan yleismies Fermini sekä tietenkin Unohdettujen kirjojen labyrintti. Pääosassa on Alicia Gris, joka työskentelee hämäräksi jäävälle taholle Espanjan valtion sisällä. Hänen työtään on selvittää rikoksia keinolla millä hyvänsä.

Romaanin alussa kulttuuriministeri Mauricio Valls katoaa. Valls on aiemmissakin kirjoissa sotkeutunut Sempereiden elämään, tai paremminkin sotkenut sitä. Fermini ja Alicia ovat vanhoja tuttuja, ja kun tapauksen selvittäminen tuo Alician Barcelonaan, kaikkien vanhojenkin salaisuuksien langat sotkeutuvat tähän mysteeriin.

Zafon on näissä romaaneissa luonut maagisen maailman, jossa taruista tulee totta ja totuus on usein tarua ihmeellisempää. Tapahtumapaikkana on ihana Barcelona - lukiessa herää valtava matkakuume. Tässä romaanissa Zafon tekee tiliä kuvaamansa Barcelonan kanssa; hän pyrkii avaamaan jokaikisen solmun ja laittamaan pisteen näille tarinoille. Lopussa hän jopa liittää itsensä ja kirjansa tarinoihin, kun Daniel Semperen poika Julian kirjoittaa tarinoista neljä kirjaa, joiden nimet ovat Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti.

Zafonin Barcelona imaisee lukijan mukaansa. Järkyttävää on se, että tällaisia tarinoita Francon Espanjasta ihan oikeasti on - Zafon tekee niistä jännittävää ja viehättävää satua. Tämäkin historian palanen on koulussa jäänyt hyvin vähäiselle käsittelylle, joten on hauskaa täydentää tietoja edes näiden romaanien kautta.

Päätin muuten lukea nuo romaanisarjan aiemmatkin osat. Muistin ostaneeni Tuulen varjon joskus edullisesti ja sillä ajatuksella, että joku saa hienon lahjan. Ajattelin ottaa sen kirjahyllyyni, mutta sitten löysinkin sieltä saman kirjan varsin kuluneen version, jonka näyn saaneen syntymäpäivälahjaksi vuonna 2007. Muistelin myös omistavani Enkelipelin, jota rupesin etsimään hyllyistä. Löysin Taivasten vangin. Jonka muuten lainasin kirjastosta viime keväänä. Varsinainen unohdettujen kirjojen hautausmaa tuo minunkin kirjahyllyni.

Unelmien Barcelona

Minun unelmieni Barcelona on Carlos Ruiz Zafonin kirjoissa. En pääse sinne, enkä oikeastaan haluakaan - Espanjan historia ei ole oikeastaan mitään kauhean kaunista koettavaa. Siltikin historian rumuuksien sekaan voi onnistua punomaan uskomattoman kauniita tarinoita.

Luin Tuulen varjon aika pian sen suomentamisen jälkeen ja ihastuin. Täysin ja kokonaan. Enkelipelikin tempaisi mukaansa tuohon utuiseen mutta silti väkevään maailmaan, jonka Ruiz Zafon rakentaa. Nyt pyysin ja sain joululahjaksi Taivasten vangin. Tässäkin kirjassa oli kaikki se, mikä näissä kirjoissa vetää puoleensa: jännitys, huumori, uskomattoman kuvainnollinen kieli ja (tällä kertaa vain hitunen) romantiikkaa. Mutta tarina... Siitä jäi puuttumaan jotakin. Tai ehkä ongelma oli nimenomaan siinä, että muista kirjoista on puuttunut jotain, jota tämä kirja täydentää. Vaikka näistä kirjoista sanotaan, että jokaisen voi lukea omana teoksenaan, tuntuu tämä kirja välillä ratsastavan muiden maineella. Tosin kahdesta aiemmasta teoksesta jääneitä langanpäitä tarina sitoo hienosti yhteen - ja rakentaa myös uusia alkuja. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on tulossa vielä neljäskin kirja. Kyllä minä senkin luen; joitain asioita ei halua jättää tekemättä edes pettymyksen riskin uhalla.

Rajoittaako sukupuoli kertojan mahdollisuuksia?

Luin tänä keväänä melko lyhyen ajan sisällä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin ja Joel Haahtelan Katoamispisteen. Vaikka ensimmäisen kerronta on suorastaan maalailevaa ja jälkimmäisen eleetöntä ja niukkaa, teosten kertojanäänissä on jotakin samaa. Molemmissa romaaneissa on minäkertoja, jotka tuntuvat olevan selviä sukulaissieluja. Molempien kertojat ovat miehiä, jotka ovat pettyneet rakkaudessa, jotka näkevät elämänsä tapahtumat kirjallisuuden kautta ja jotka kokevat itsensä hiukan ulkopuolisiksi omassa maailmassaan. Tästä ulkopuolisuudesta seuraa se, että he suhtautuvat omaan itseensä kevyesti - Enkelipelin kertoja jopa ironisesti.

Minusta molemmat kirjat olivat hyviä ja kertojat uskottavia, kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Mutta miksi en muista yhtään kirjaa, jossa on samantyyppinen naispuolinen minäkertoja? Nainen ei yleensä tarkastele itseään ulkopuolelta ja ironisesti ilman että teksti muuttuu viihdekirjallisuudeksi. Eivätkä kirjallisuuden naiset yleensäkään ajaudu elämässään ulkopuolisiksi, vaan joko pitävät jalat tiukasti maassa tai leijailevat niin korkealla, etteivät itse huomaa ulkopuolisuuttaan. En tiedä, littyykö ilmiö enemmän kertojan vai kirjailijan sukupuoleen. Haluaisin kuitenkin löytää kirjoja, jotka todistavat ajatukseni vääriksi. Tällainen ajatuskuvio tuntuu liian vanhanaikaiselta! Lukuvinkit ovat tervetulleita. Itse ajattelin aloittaa Raija Siekkisestä, jota Haahtelan Katoamispiste sivuaa. En muista lukeneeni hänen teoksiaan, mutta Katoamispiste antaa hänestä sellaisen kuvan, että hän voisi rikkoa kaavan.

- Ai niin, näitä kirjoja en lainannut lähikirjastosta, joten tällä kertaa yhtäläisyydessä ei ollut kyse kirjastovirkaijan ammattitaidosta vaan puhtaasta sattumasta.