4 Kirjailijan ainoa teos

Rakastan typeriä puujalkavitsejä ja seuraan Instagramissa Dad Says Jokes -käyttäjää, jonka takana on muitakin someilmiöitä rakennellut Kit Chilvers. Parhaat (ja huonoimmat) vitsit on koottu Dad Jokes -kirjaksi, jonka kirjoittamisesta ottavat kunnian sekä Kit että isäpappa Andrew Chilvers. Kumpikaan ei käsittääkseni ole muita kirjoja kirjoittanut, joten tämä taideteos pääsee haastekohtaan 4.

Joka hetki olemme yhä elossa

Aloin sitten toden teolla oikeiden ja vakavien kirjojen lukemisen. Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa on ehdottomasti lukemisen väärti. Tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, kuinka Tomin vaimo kuolee parin esikoisen syntymän jälkeen leukemiaan. Ahdistavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta ahmin tämän kirjan. Malmquist kirjoittaa ajatusten ja tapahtumien virtaa, johon lukija tempautuu mukaan.

Mielestäni kirja simuloi hyvin sitä myrskyä, johon läheisen sairastumisen ja kuoleman jälkeen joutuu. Tai oikeastaan Tom joutuu ihan valtavaan kriisikasaan, johon kuuluu vaimon sairastuminen, lapsen syntyminen keskosena, vaimon kuolema ja isän kuolema. Välillä käy mielessä, miten kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta tapahtumavyyhdestä - mutta ilmeisesti kannattaa kirjoittaa kirja, joka kiskaisee lukijan samaan karuselliin.

Malmquist kuvaa suorastaan orjallisesti erilaisia tilanteita, joihin myrsky voi viedä. Kuinka pihalla sairaalassa on ensin, kun lääkärien puheesta ei ymmärrä sanaakaan, ja kuinka sairaalasta vähitellen tulee koti. Kuinka yksittäinen vainajalta jäänyt esine tai kahvitahra vie yhtäkkiä vuosientakaisiin muistoihin. Kuinka viranomaisten kanssa asiointi alkaa muistuttaa Kafkan romaania.

Usein sanotaan, että kirjallisuuden avulla pääsee paikkoihin, joihin ei muuten ole mahdollista päästä. Näihin paikkoihin ei kukaan varmasti todellisuudessa toivo pääsevänsä, mutta tämän kirjan avulla on mahdollista laajentaa omaa ymmärrystä. Itse olen valitettavan monessa näistä paikoista jo käynytkin, mutta minä koin romaanin terapeuttisena. Suosittelen lämpimästi, vaikka samalla varoitankin voimakkaiden tunnereaktioiden mahdollisuudesta.

Kuvakirjoja aikuisille

Lainasin kirjastosta ison pinon sarjakuvia. JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvat kertovat ikiopiskelijoiden elämästä. Samaistuin kovasti Pelinavaus-kirjan hahmoihin, jotka painiskelevat gradujensa kanssa. Sitten tajusin, että nämä hahmot ovat alle kolmikymppisiä, eli ihan pentuja verrattuna minuun keski-ikäiseen tanttiin, joka on jo aikoja sitten valmistunut ja vieläpä kaksi kertaa.

Pelinavaus on kokoelma strippejä ja erimittaisia tarinoita, joten hahmojen maailmaan pääseminen kestää hetken. Lapsus kertoo siitä, miten tämä kaveriporukka alkaa vähitellen siirtyä opiskelun maailmasta aikuisempiin ympyröihin. Se toimii paljon paremmin kokonaisuutena, mutta sarjakuvaromaanikseni se ei pääse, vaan päätin sijoittaa sen haastekohtaan 44, kirja liittyy johonkin peliin, koska sarjakuvassa pelataan moneen otteeseen (tosin monia eri pelejä).

Sanna Ala-Ojalan Huomenna on se päivä saa täyttää kohdan 12, sarjakuvaromaani. Se on yläasteikäisen tytön päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tarina. Senkin tilanteet ja tunteet tuntuvat kovin tutuilta, vaikka vielä paljon, paljon kaukaisemmilta kuin Villimpi Pohjola.

Guy Delislen Huonon isän opas on lähinnä nykyistä elämääni. Suosittelen vanhemmille, jotka kokevat riittämättömyyden tunteita ja huonoa omaatuntoa.

Isäkirjallisuutta

Eräälle isälle on toimitettu eteenpäin seuraavat isyyttä käsittelevät ja hyviksi havaitut teokset.

Simone Lian sarjakuvaromaani Fluffy kertoo Michaelista, joka asuu yhdessä pehmopupu Fluffyn kanssa. Fluffy pitää Michaelia isänään, ja Michael miettii, mitä elämältään haluaa. Fluffy on elämää pohtiva, traktoreista pitävä ja vieraiden ihmisten kanssa juttelemisesta tykkäävä kanisöpöliini. Ihanaa on sekin, kun ihmissuhteiden ja työkuvioiden sekasotkussa painiva Michael oivaltaa, että onni on saada istua puistonpenkillä Fluffy vieressä. Onni on katoavaista, ja kestää tässäkin kirjassa vain hetkisen, mutta se antaa toivoa Michaelille ja lukijalle. Minä luin kirjan ruotsiksi, alkuperäisteos on englanniksi, suomennosta ei ole. Sarjakuvaromaani on kuitenkin helppolukuinen; rohkeasti vain vieraiden kielten kimppuun!

Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo Antista, josta tulee yllättäen vastasyntyneen vauvansa yksinhuoltaja. Kirja käsittelee vauvaperheen arkea ja yksinhuoltajuutta miesnäkökulmasta - usein vähän väsyneesti, mutta välillä oivaltaenkin. Hyvien hetkien ja hauskuuden vuoksi kirja kannattaa lukea. Ainakin jos vauva-arki on ajankohtaista tai lähihistoriassa. Itselläni ei kyllä ole, mutta yksinhuoltajana on kiinnostavaa lukea kuvauksia erilaisista perheistä ja niiden tilanteista.

Jotkut kirjoittaa ja toiset lukee

Taas äiti kysyi, enkö ole lukenut syyskuussa mitään. Olen toki - luin esimerkiksi Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Juu, kyllä se niin on, että usein niissä kirjoissa, joita julkisesti kovasti kehutaan, on jotakin merkittävää. Voihan Salmelaa tietysti kritisoidakin: esimerkiksi näkökulman vaihtaminen neljän (Vai montako niitä nyt oli?) kertojan avulla on vähän passé. (Jep, suhtaudun kirjallisuuteen vähän niin kuin jotkut vaatteisiin. Jokin on aina muotia, jokin on silloin tällöin muotia ja jokin on vain hetken muotia. Itseeni suhtaudun varsin ironisesti.) Mutta onhan se ihan helvetin hauskaa, että kertoja on auto tai kissa tai hieman yksinkertainen pehmolelupossu! Niin, oikeastaan kirja oli ensisijaisesti ja erityisesti hauska. Ja ironinen. Ilmankos kaikki hipsteritoimittajat ihastuivat siihen. Ja minä.

Aivan ihmeellistä, miten Slovakiasta suomeen muuttanut Salmela on voinut ottaa suomen kielen haltuun niin hyvin, että on osannut kirjoittaa tuollaisen kirjan. En tiedä, millaisen kirjan minä saisin aikaiseksi englanniksi tai ruotsiksi, mutta tuskin lukukelpoista kuitenkaan. Sisuunnuinpa sitten kuitenkin Salmelan suorituksesta sen verran, että päätin oppia paremmin ainakin ruotsia. Luin vihdoin loppuun sen Tusenskönorin (Kts. edellinen julkaisu.) ja Mats Lindstedtin Hemmapappa - med rätt att byta blöjor -tekeleen. (Anteeksi Mats Lindstedt, tarkoitin tietenkin teoksen!) Jos joku blogin lukija suunnittelee isyyttä, koti-isyyttä tai ylipäätään vanhemmuuden jakamista, niin tämän kirjan lukeminen ei varmaan haittaakaan. Itse asiassa siitä voi olla jopa hyötyä. Se on muuten omakustanne, eli sitä tuskin löytyy kirjastoistanne tai kirjakaupoistanne, mutta laittakaa virkailija tai myyjä tilaamaan!

Isiä ja poikia

Ostin ystävälle lahjaksi Nick Hornbyn Juliet riisuttuna, ja (tietenkin) luin sen ennen lahjan antamista. En ole mikään fanaattinen Hornby-fani, mutta olen kyllä pitänyt kirjoista ja niiden pohjalta tehdyistä elokuvista. Tämä Juliet, se kuitenkin jotenkin erityisesti kolahti. Romaani kertoo Tucker Crowesta, menneiden aikojen rocktähdestä, Duncanista, Tuckerin fanista, ja Anniesta, Duncanin elämänkumppanista. Tai oikeastaan romaani kertoo kyllä lähinnä Anniesta ja Tuckerista ja suhteesta, joka muodostuu heidän välilleen, kun Annie kirjoittaa fanifoorumille arvostelun Tuckerin uudesta levystä, joka ei itse asiassa ole mikään uusi levy, vaan kokoelma vanhan menestyslevyn demonauhoja. Ehkä minua viehättää se, että Annien ja Tuckerin suhde alkaa kirjeenvaihtosuhteena. Sähköpostillahan tässä on itsekin kaikki viimeisimmät parisuhteen tapaiset aloitettu ja pitkälti hoidettu ja usein lopetettukin. Toisaalta minua ihastuttaa Tuckerin ja hänen poikansa Jacksonin suhde. No, kaikki se, kuinka kaikki romaanin ihmissuhteet menevät limittäin ja vaikuttavat toisiinsa, se on niin aitoa ja totta. Ja myös hauskaa lukea.

Kun olin lukenut Julietin, kysyin lukuvinkkejä toiselta ystävältä, joka käski lukemaan Cormac McCarthyn Tien. Juu, sen saman, josta on tehty elokuva. Ahdistava elokuva. Kun yritin torjua lukusuosituksen vetoamalla ahdistukseen ja siihen, ettei kirja ole tyyliseni, päädyinkin jotenkin varaamaan kirjan saman tien kirjastosta ja lupaamaan, että luen sen heti, kun saan sen käsiini ja mieluiten kertaistumalla. Ei se ole minun tyyliseni, koska teksti on maalailevaa ja aiheen takia tunnelma on ahdistava, jos ei hirvittävä. Romaani kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat maailmanlopun maisemassa. Luonto on tuhoutunut, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet eivät ole enää kovinkaan inhimillisiä. En minä oikeastaan olisi halunnut lukea koko kirjaa, mutta minun oli pakko, koska sen tunnelma puristi otteeseensa. Sitä paitsi minun oli pakko saada tietää, mitä lopussa tapahtuu, muuttuvatko olosuhteet ja parempaan vai huonompaan. Mutta en kerro, lue itse kiinnostava kirja ihmisyydestä, toivosta ja isän ja pojan suhteesta.