Häivähdys purppuraa

Luin viime vuonna Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja keräsin siitä itselleni lisää lukuvinkkejä. Yhtenä teoksena oli mainittu Alice Walkerin romaani Häivähdys purppuraa. Nimenä kirja oli minulle tuttu, mutta se oli jäänyt lukematta, joten laitoin sen kirjastossa varaukseen. En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä klassikkoelokuvaa, joten pitää varmaan seuraavaksi varata se.

Joulunpyhinä pääsin lukemaan Georgiassa maailmansotien välillä asuvan Celien tarinaa. En oikein tiedä, mitä odotin - ehkä jotakin tonimorrisonmaista proosaa - mutta tämä kirja pääsi yllättämään. Celie kirjoittaa kirjeitä, ensin Jumalalle, sitten siskolleen Nettielle. Välillä varsin lyhyissä, välillä pidemmissä kirjeissä Celie kertoo elämästään, joka on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja alistamista.

Vaikka kirjeiden sisältö on ajoittain raskasta lukea ja ajoittain niin surullista, että itkettää, on kirjeitä kuitenkin melko helppoa ja nopeaa lukea. Tarina siis etenee vauhdilla. Celien lähtökohdat ovat huonot, mutta elämänsä varrella hänen elämäänsä tulee ihmisiä, jotka tekevät Celien elämästä elämisen arvoista.

Jos kirjaan tarttuminen pelottaa, voin luvata, että lopussa kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Onneksi onnellinen loppu ei tee kirjasta imelää, vaan minä ainakin haluan nähdä niin, että kun elää tarpeeksi pitkään, palikat loksahtelevat kohdilleen. Tämä romaani on kyllä paikkansa ansainnut yhdenlaisena ruskeiden tyttöjen ja naisten feministisenä manifestina; ensin Walker näyttää, mikä kaikki celieiden elämässä on ollut perseestä, ja sitten osoittaa, että paskan yli pääsee sitä tallaamalla.

Tämä pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa on kirjeenvaihtoa.

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja

Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kirjan, jonka kaikki tietävät (koska se oli julkaisunsa jälkeen kohuksi asti kielletty joissain arabimaissa), mutta jota ainakaan minä en ole lukenut, siis tietenkin Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Täytyy tunnustaa, että en itse asiassa oikeastaan yhtään tiennyt, mitä romaani käsittelee.

Romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä: Intiasta Englantiin muuttanut ja itsensä mahdollisimman täydellisesti englannistanut näyttelijä Saladin Chamcha ja Bollywood-tähti Gibreel Farishta. Nämä kaksi näyttelijää ovat lentokoneessa, jonka terroristit kaappaavat ja lopulta räjäyttävät Englannin kanaalin yllä. Miehet selviytyvät räjähdyksestä hengissä, mutta laskeutuessaan taivaasta maan pinnalle Saladin muuttuu paholaiseksi ja Gibreel nimensä mukaisesti arkkienkeliksi.

Gibreel näkee unia, joissa hän arkkienkelinä ilmestyy eri ihmisille, muun muassa eräälle profeetta Mahundille, ja iso osa romaanista käsittelee islamin alkuaikoja. Tämä historian tulkinta lienee se syy, miksi romaani aikanaan nähtiin niin suurena uhkana islamille.

Edellinen bloggaukseni oli ruskeista tytöistä, jatämä romaani kuvaa maailmaa ruskean miehen silmin. Romaanissa pyöritellään paljon identiteettiin ja maahanmuuttajuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmakohtia. Toki tämä on myös kuvaus siitä, kuinka keski-ikäinen mies löytää oman paikkansa maailmassa, ja selvästi Saladin ja Gibreel ovat toistensa vastavoimat, vähän niin kuin ne piru ja enkeli, jotka istuvat jokaisen olkapäillä.

Luku-urakkani alussa vitsailin monta kertaa, että kirjan nimen täytyy tulla siitä, että se on saatanallisen tylsä. Saladinin ja Gibreelin tarinat ovat ihan kiinnostavia, erityisesti silloin, mitä enemmän ne risteävät, mutta Mahundin ja Jahilian historia olivat varsinkin alussa varsinaista tervanjuontia. Myös todellisuuden rajojen rikkoutuminen lähinnä ärsytti kirjan alkupuolella. Myöhemmin se oli enemmän perusteltua, mutta kyllä minä olin tyytyväinen, kun meno loppua kohti rauhoittui ja kertoja tarjoili lukijalle myös modernin ja psykologiaan perustuvan tulkinnan kaiken maailman pirunsarville.

Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi

Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.

Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.

Kaikki taivaan linnut

Kirjastossa tuli vastaan Harper Leen Kaikki taivaan linnut. Jes, vihdoin! Toivoin tätä vuosi sitten joulupukiltakin, mutta en saanut enkä ole ehtinyt muutenkaan tätä käsiini hankkia. Luin Kuin surmaisi satakielen -klassikon verrattain myöhään, mutta ihastuin siihen kovasti, joten odotukset tätäkin romaania kohtaan olivat suuret.

Kuin surmaisi satakielen -kirjan Scout on 26-vuotias ja käyttää nykyään ristimänimeään Jean Louise. Hän asuu New Yorkissa, mutta romaani kertoo lomamatkasta kotiseudulle Alabaman Maycombiin. Eletään aikaa, jolloin mustien kansalaisoikeustaistelu on voimakkaimmillaan. Myös Maycombissa ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet; sekä mustat että valkoiset vahvistavat rivejään. Jean Louise on aina ollut värisokea ja yhtäkkiä hän joutuu kohtaamaan maailman, jossa musta ja valkoinen ovat ratkaisevasti erilaisia. Hän on samaan aikaan vastatusten nykyajan haasteiden ja menneisyytensä kanssa. Isä Atticuskin tuntuu olevan ihan eri ihminen kuin aina ennen.

Romaania on arvosteltu siitä, että se on luonnostelmamainen, Satakielen yksi harjoitusversio. Kieltämättä molemmat kirjat pyörivät samanlaisten teemojen ympärillä ja molemmissa on samoja kohtauksiakin hieman erilaisina versioina. On hyvinkin mahdollista, että Harper Lee on kirjoittanut näitä kahta teosta samanaikaisesti ja päätynyt kirjoittamaan valmiiksi romaaniksi ne kohdat, joista tuli Satakieli. Se ei tee tästä romaanista kuitenkaan huonoa. Itse asiassa Kaikki taivaan linnut täydentää tarinaa verrattomalla tavalla. Useinhan romaanin lukemisen jälkeen toivoisi saavansa tietää, mitä päähenkilölle romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu. Scoutin kohdalla se on mahdollista.

Kiinnostavaa on myös katsella kansalaisoikeustaistelua tällaisesta näkökulmasta. Se on myös yllättävän ajankohtaista! Monet kirjan ajatuksista ja keskusteluista ovat tuttuja myös nykypäivän Suomesta, jossa globalisoituva maailma uhkaa hommafoorumilaista vähintään yhtä paljon kuin NAACP uhkaa romaanin maycombilaista. Jotenkin on myös lohduttavaa lukea tätä kirjaa, kun tietää, että nykyään yhtäläläiset kansalaisoikeudet ovat Alabamassakin (ainakin periaatteellinen) itsestäänselvyys. 

Aina ajankohtaista

Yritin lukea Dora, Doraa, mutta jo muutaman sivun jälkeen tuli sellainen rimakauhu - tämä on liian tiivistä, liian haastavaa, en minä pysty tähän. Totesin, että jos riskinä on lukemisen jumittuminen, ei itseään tarvitse väkisin haastaa, ja siirsin sen odottamaan vuoroaan yöpöydälle. Sen sijaan tartuin klassikkoon, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaaniin. Myönnän, en ollut lukenut kyseistä romaania aiemmin (tai en ainakaan muista lukeneeni!), vaikka kirjan aihepiiri ja merkitys tuttuja minulle olivatkin ennestään.

Oi tätä intertekstien määrää, mikä minulle aukesi tämän kirjan myötä. Calpurnia Taten (sen nuortenkirjan sankarittaren) nimi sai uutta arvoa; Harper Leen kirjan kotiapulaisen nimi on Calpurnia. Esimerkiksi näin: jälkimmäinen Calpurnia asettuu mustien ja valkoisten väliin, kun ensimmäinen Calpurnia on vanhan ja uuden ajan taitteessa. Mietin lukiessani myös useasti Donna Tarttin Pieni ystävä -romaania, joka ihan selvästi on yhdenlainen vastine Satakielelle.

Oikeastaan mietin ihan kaikkia Etelävalloista kertovia romaaneja, jotka olen lukenut. Mietin sitä, kuinka niissä kaikissa on jotakin samaa, jotakin jonka täytyy olla Etelävaltojen syvempi olemus. Mietin, kuinka hienoa on, että kirjallisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden tutustua ympäristöön, jossa en ole koskaan käynyt. Mietin, kuinka kirjojen kautta voin myös hetken kulkea jonkun toisen kengissä, nähdä elämän jonkun toisen ihmisen kautta.

Mietin, miksei kukaan ole koskaan laittanut James Hirvisaarta elämään Scoutin kengissä. Ei tulisi ehkä lipsauteltua niin herkästi maahanmuuttajien sterilisoimisesta. Mietin, kuinka hienoa olisi opettaa sellaisia nuoria, jotka voisi laittaa lukemaan erilaisia kirjoja, tai edes sellaisessa koulussa, jossa voisi lukea kirjoja ääneen. Kyllä yksi äidinkielen opettajan tärkeä tehtävä on maailmankuvan avartaminen.