Petit pays

Yksi suosikkipodcastaajistani, Innerfrenchin Hugo, suositteli keskitason ranskan lukemisharjoitukseksi Gaël Fayen Petit pays -romaania. Minähän tilasin sen samana päivänä Fnacista. Kullanarvoinen vinkki: Fnac toimittaa ranskankieliset kirjat kotiovelle tai lähipostiin nopeammin ja samaan hintaan kuin esim. Ad Libris. 

Petit Pays [suomeksi pieni maa] kertoo 12-vuotiaasta Gabysta, joka asuu 1990-luvun alkupuolella Burundissa. Gabyn isä on ranskalainen ja äiti ruandalainen. Tämä romaani osuu täsmällisesti nuortenkirjagenreen. Siinä seuraillaan poikajoukon edesottamuksia ja Gabyn lapsuuden päättymistä. Onpa mukaan päässyt suorastaan kliseinen kohtaus siitäkin, kuinka Gaby löytää kirjojen maailman naapurinrouvan myötäavustuksella. En osaa arvioida, onko kohtauksen kuvaus taikka vaikka kieli kliseistä, koska kirja on tosiaan ranskaksi, mutta sitä voin kehua, että kieli on selkeää ja ymmärrettävää.

Gabyn arjen kohelluksen taustalla on kuitenkin suurempi kuva: Ruandan sisällissota, jonka mellakointi laajenee Burundiinkin. Vaikka itsekin olen tätä sotaa seurannut mediasta, antaa romaani sisäpiiriläisen näkemystä. Muutenkin tykkäsin tästä kirjasta siksi, että se vei minut itselle vieraaseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Pääsin näkemään Gabyn arkea Gabyn silmin. 

Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin Magian syvempi sävy oli kirjastossa aikuisten hyllyssä, mutta jo takakansitekstistä erittyi vahvaa YA-tuoksua. Lainasin sen silti, koska olen mieleltäni ikuisesti nuori sekä erityisesti laiska ja mukavuudenhaluinen lukija.

Tämä romaani kertoo kolmesta Lontoosta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Harmaa Lontoo on meidän tuntemamme 1800-luvun Lontoo, punainen Lontoo on värikäs ja taikaa täynnä oleva satumaa ja valkoinen Lontoo on pelottava ja väkivaltainen taikuuden täyttämä kaupunki. On olemassa ihmisiä, jotka pystyvät liikkumaan eri Lontoiden välillä, ja asiat alkavat mennä pieleen, kun tavarat siirtyvät väärään Lontooseen.

Romaani on sujuvaa fantasiaa, jota lukee kyllä viihtyäkseen - mutta niin säväyttävä tai oivaltava tämä romaani ei ole, että etsisin käsiini trilogian toisen ja kolmannen osan. Jos sinä kuitenkin ahmit fantasiaa ja etsit aina uusia, hyviä sarjoja, voin luvata, että tämä täyttää odotukset - eikä ole mitään tusinatavaraa, vaan omaperäinen ja ainutlaatuinen fantasiamaailmansa, johon on lukiessa helppo sukeltaa.

Voimauttavaa nuortenkirjallisuutta

Korona ja erityisesti eristys on ajanut minua kirjalliseen eskapismiin. Yksi helppo tapa paeta todellisuutta on lukea nuortenkirjoja. Näitä Holly Bournen kirjoja olen lukenut lähes samaa tahtia yhden teinin kanssa, joten Mitä tytön täytyy tehdä? pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19, kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa. Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo elämästä amerikkalaisella kesäleirillä, joten se saa täyttää kohdan 31, kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Ehkä pientä haastekohdan venytystä - taas kerran.

Nämä kirjat ovat osa trilogiaa, jonka ensimmäisen osan Oonko ihan normaali? olen lukenut jo viime vuoden puolella. Trilogia kertoo kolmesta tytöstä, Eviestä, Amberista ja Lottiesta, heidän ystävyydestään, aikuistumisen haasteista ja erityisen paljon tyttönä elämisestä ja feminismistä. Holly Bourne kirjoittaa kevyesti ja sujuvasti, mutta painavaa asiaa. Kaikkea katsotaan huumorin kautta.

Vähänhän nämä ovat chick litiä teinitytöille, mutta tässä bloggauksessa en vähättele chick litin arvoa. Päinvastoin toivon, että omat tyttäret ovat tarkkaan lukeneet ja imeneet itseensä kaiken, mitä näissä kirjoissa kerrotaan feminismistä.

Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi

Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.

Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.

13 Kotimainen lasten- tai nuortenkirja

Meidän perheen teiniosasto sai joululahjaksi kummallakin kotimaisella Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Sydänkohtauksia -romaanin. Luin sen suomeksi, vaikka tämä tekstiä ja kuvaa luovasti yhdistävä teos olisi ollut varsin helppo lukaistava myös ruotsiksi.

Kirja on sähköpostiromaani, joka kertoo yläasteikäisten päähenkilöiden rakkauselämästä ja yrityksestä selvitä yläasteen haastavissa sosiaalisissa verkostoissa. Ei siis mitään uutta auringon alla, paitsi ehkä se, että alkuteos on suomenruotsalainen. Viihdyttävää joka tapauksessa.

33. Selviytymistarina

Teini meni koulun kanssa katsomaan Wonder-elokuvan, ja opettaja pakotti oppilaat lukemaan kirjan ennen elokuvan katselua. Minäkin halusin lukea R.J. Palacion Ihme-romaanin.

Ihme kertoo 11-vuotiaasta Augustista, jonka pää on vaikeasti epämuodostunut, ja tarkemmin sanottuna hänen ensimmäisestä vuodestaan oikeassa koulussa.

Ihme on tyypillinen nuortenkirja. Se kertoo vaikeasta aiheesta huumorin kautta, tapahtumapaikka on koulu juuri sellaisena kuin se kaikissa nuortenkirjoissa ja -elokuvissa esiintyy, siinä päähenkilö kasvaa vähän enemmän itsekseen, tarinalla on useampi kertoja, jotka vuorottelevat jne.

Ihme on poikkeuksellisen ajatuksia herättävä ja lämminhenkinen tarina, jonka soisi jokaisen teinin lukevan. (Voi olla, että elokuvankin näkeminen riittää. Isompi teini näki leffan ja oli täysin myyty.) Augustin ja hänen ystäviensä kokemukset opettavat empatiaa ja erilaisuuden ymmärtämistä.

Opettajille vinkki: Tässä romaanissa on varsin lyhyet luvut ja teksti on helppolukuista. Suosittelen koulukirjastoihin koko luokan lukukirjaksi.

Joulupukin tuomiset

Sain joululahjaksi ison pinon kirjoja. Kiitos sukulaiset ja ystävät, jotka tiedätte, mikä minun mielestäni on paras lahja!

Ihan todella, todella hyvä lahja oli esimerkiksi Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus. Flavia de Luce on jo yksi suosikkidekkareistani, ja vaikka tässä romaanissa vauhti alkaa hieman tasoittua, on tämän persoonallisen esiteinin seikkailuja hulvatonta seurata. Romaanin loppu lupaa muutosta, koska Flavia lähtee sisäoppilaitokseen Kanadaan. Mielenkiintoista nähdä, miten miljöömuutos vaikuttaa. 1950-luvun englantilaiskartano on luonut puitteet perinteisille dekkareille - enkä välttämättä haluaisi muunlaisesta ympäristöstä lukeakaan. Mutta seuraavaa odotellessa.

Fred Vargasin Neptunuksen sauva on Adamsberg-seikkailujen alkupäästä, mutta suomennettu vasta hiljattain. Myös Vargas on aina hyvä. Tällä kertaa Adamsberg jahtaa sarjamurhaajaa, joka liittyy häneen omaan historiaansa. Juoni on todella mielikuvituksellinen, mutta pysyy yllättävän hyvin kasassa. Ei ehkä paras Adamsberg-dekkari, mutta kun tähän henkilökaartiin on jo ihastunut, on lukeminen silkkaa nautintoa.

Sain myös John Curranin Agatha Christien murhasuunnitelmat. Curran on tutkinut Christien vanhoja muistikirjoja, rekonstruoinut vaihtoehtoisia juoniratkaisuja ja selvitellyt Christien kirjoittamisprosessia. Tämä oli jo jatko-osa, Curran on aiemmin kirjoittanut Agatha Christien salaiset muistikirjat. En ole lukenut ensimmäistä kirjaa, joten en osaa verrata näitä keskenään, mutta mielestäni tämä toinenkin on ihan mielettömän kiinnostava! On jännittävää tutustua tapaan, jolla Christie on teoksiaan kirjoittanut - ja minkälaisia vaihtoehtoisia juonikuvioita hän onkaan kehitellyt! En ole lukenut Christietä vuosikymmeniin, mutta tämä kirja herättää halun tarttua dekkariklassikoihin uudestaan. Mielenkiintoista on myös verrata Christien tuoreimpien TV-versioiden juonia toisaalta julkaistuihin romaaneihin ja toisaalta näihin suunnitelmiin. Käsikirjoittajat ovat tainneet käyttää muistikirjojakin apunaan.

Esiteinit saivat Ted Forsströmin ja Kaj Korkea-ahon romaanin Zoo! Virala genier/Zoo! Viraalit nerot molemmilla kielillä. Koska olen 14-vuotiaan pojan tasolla, luin ja nautin. Huumori oli tasolleni sopivaa. Mutta myös 12-vuotiaat tytöt tykkäsivät ja 14-vuotiaat tytöt lukivat. 46-vuotias mies ei suostu lukemaan teosta, mutta luulen, että hänkin tunnistaisi kirjasta menneisyyden itsensä ja tykkäisi.

Sitten sain jotakin Westön sanataidetta ja jonkun Finlandia-voittajan ja ehkä vielä muitakin aikuisten kirjoja, mutta ne odottavat sitä, että kasvan aikuiseksi - tai että kaikki muu lukeminen loppuu.

Hömppää

Näin joulun alla teki mieli kevyttä luettavaa, joten tein metsästysretken teinin huoneeseen. Sain saaliiksi kaksi oikein mainiota (ja mikä parasta: helppolukuista) romaania.

Rainbow Rowellin Eleanor ja Park kertoo teinirakkaudesta 80-luvulla. Siinäpä vasta kaikenkattava kuvaus, joka pitää sisällään
1) hienoa ajankuvaa esimerkiksi musiikista, sarjakuvista, kodinsisustuksesta ja ennen kaikkea siitä, miten kavereihin oltiin yhteydessä ennen kännyköitä. 
2) ihastuttavan kuvauksen ensirakkaudesta.
3) kuvauksen myös siitä, kuinka erilaiset lähtökohdat ihmisillä voi elämälleen olla ja kuinka aikuiseksi kasvaminen voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita.
4) paljon huumoria.

Romaanin maailma tuntui tutulta, ja tarina oli viehättävä. Suosittelenkin tätä ainakin meille vanhemmille muistuttamaan siitä, millaista oli olla nuori, ja nuorille tutustumisretkenä menneeseen maailmaan.

Maria Semplen Missä olet Bernadette? ei ole nuortenkirja, vaikka yksi kirjan keskeisistä henkilöistä onkin 15-vuotias Bee. Se on kuitenkin helppolukuinen ja epäkonventionaalinen romaani, joka sopii nuorillekin. Been äiti Bernadette katoaa ja Bee etsii katoamiselle selitystä sähköpostien, lehtiartikkelien, blogitekstien ja omien muistojensa keskeltä. Romaani on törkeän hauska, mutta satiirinen huumori osuu aika moneen nyky-yhteiskunnan naurettavuuteen. Kaiken alla on tarina itsensä löytämisestä.

Lapsuuden lukumuistoja

Alkusyksystä oli lukuveto vähissä. Sain lisäinnostusta Facebook-kirpparin avulla. Joku kaltaiseni kirjahamsteri möi Merri Vikin Lotta-kirjoja, jotka eivät kelvanneetkaan hänen lapsilleen. Luin Lottoa läpi ala-asteen ja vielä myöhemminkin aina, kun kaipasin jotakin helppoa, tuttua ja turvallista. Ostaa päräytin kaikki 42 kappaletta.

Lotan ja Gigin seikkailut olivat yhtä viihdyttäviä kuin 30 vuotta sitten. Yllättävän hyvin itse tarinat ovat aikaa kestäneet, vaikka toki osa viehätyksestä tulee ajankuvasta. Varsinkin 1950- ja 1960-luvulla kirjoitetut osat ovat kiinnostavia kuvauksia myös omasta ajastaan. 

En taida minäkään saada lapsia näitä lukemaan, mutta ehkä myyn nämä eteenpäin jollekin innokkaalle - siellä kirpparillakin ilmoitukseen tuli niin pitkä jono, että päättelen muidenkin tykänneen näistä. Saatan myös säästää koko kasan seuraavaa tylsää syksyä varten.

Taas muistin ikäni väärin

Olen taas lukenut nuortenkirjoja. Olen myös huomannut, että se tietää lisää lukijoita blogille. Oletan, että saan kiittää ainakin joitakin äidinkielen opettajia, jotka laittavat oppilaat hakemaan tietoa kirjablogeista. Toivottavasti löydätte edes oikeasti kiinnostavia lukuvinkkejä - koska minun blogistani ei löydy yleensä erityisen tarkkoja juonikuvauksia tms.

Olen herännyt todella myöhään Percy Jackson -villitykseen. Serkkuni luki niitä kyllä jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta tuolloin panin vain nimen merkille. Nyt omat lapset ovat lukeneet niitä viime kesästä alkaen. Sunnuntaina minulla ei ollut mitään (kivaa, rentoa ja viihdyttävää) lukemista, joten kävin ryöstämässä yhdestä esiteininhuoneesta ykkösosan Salamavaras. Luin kaksi ensimmäistä osaa kahdessa päivässä, ja nyt ymmärrän, miksi nuoriso on näistä niin intona.

Percy on 12-vuotias häirikkönuori, joka saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin äpäräperillinen. Koska antiikin jumalat ovat totta kai vieläkin elossa ja muuttaneet Amerikkaan siinä vaiheessa, kun läntisen maailman keskipiste on siirtynyt sinne. Teini-ikäinen Percy seikkailee puolijumalien, satyyrien, kyklooppien, titaanien jne. maailmassa ja hänen seikkailunsa muistuttavat huomattavan paljon antiikin puolijumalien seikkailuja. Paitsi että ne tapahtuvat hyvin selvästi nykyajassa ja on kirjoitettu tavalla, joka vetoaa nykynuoreen (tai sellaisten keski-ikäiseen äitiin). Kahden kirjan jälkeen imu on vielä kova, ja ajattelin kyllä katsoa muutaman kirjan eteenpäinkin, toivoen tietysti, ettei meno muutu laimeammaksi missään vaiheessa.

Percyjä ennen luin kanadalaisen Susin Nielsenin kirjan, jonka nimi on ruotsiksi Du är ett geni. Bonustyttäreni suositteli sitä minulle, joten pitihän minun tsekata, mikä siinä oli hänen mielestään niin kiinnostavaa. Romaani kertoo 13-vuotiaasta nörtistä Stewartista (jonka äiti on kuollut, ja jonka isä päättää muuttaa yhteen työkaverinsa kanssa) ja (tämän työkaverin) 14-vuotiaasta pissistyttärestä Ashleysta (jonka vanhemmat erosivat muuten sen takia, että Ashleyn isä uskalsi vihdoin tunnustaa olevansa homoseksuaali). Humoristinen nuortenkirja kertoo uusperheistä ja niiden ongelmista melko raikkaasti. Vaikka juonikuvio kuulostaakin aika kliseiseltä, onnistuu Nielsen tekemään hahmoista moniulotteisia ja luotsaamaan heidät uusperhehelvetistä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ilman, että lukija joutuu kiristelemään hampaitaan.

Joulun dekkaritaivas

Joulunajan luin pelkästään dekkareita. Olipas virkistävää! Suurin osa oli miehen kirjahyllystä; pitäähän minun pysyä kartalla siitä, mitä se lukee.

Aloitin Carin Gerhardsenin Pepparkakshuset-dekkarilla. Se on todella perinteinen ruotsalainen lajityyppinsä edustaja ja, mikä parasta, varsin helppolukuinen. Tosin välillä juoni etenee sutjakasti sen takia, että kaikki juonenkäänteet eivät ole erityisen hyvin motivoituja ja ratkaisut tipahtelevat taivaasta. Kokonaisuus ei kuitenkaan kärsi mahdottoman paljon.

Mies on lukenut koko viime syksyn Jussi Adler-Olsenin kirjoja. Pitihän minunkin viimein tarkistaa tämä Tanskan lahja dekkarimaailmalle. Luin Fasanjägarna-nimisen väkivaltailottelun. Sinänsä kirja on hyvin kirjoitettu: juoni pysyy erittäin hyvin kasassa, kielessä ei ole valittamisen sijaa. Mieskin on kehunut Adler-Olsenia maasta taivaisiin. Minua kuitenkin häiritsi kirjan maailmankuva: päähenkilö Carl Mørck on ainakin tässä kirjassa varsinainen sovinisti - ja aika lailla rasistikin. En tiedä, jaksanko pysytellä moisen mulkeron kelkassa useampaa kirjaa.

Siispä siirryin taas uuteen kirjailijaan, Arne Dahliin ja Mörkertal-romaaniin. Kirja oli keskeltä sarjaa, mikä saattoi olla virhe. Nyt tiedän henkilöhahmojen henkilökohtaisten elämien kaikki edeltävät tapahtumat. Toisaalta minä en lue dekkareita siksi, että haluaisin henkilöiden erityisesti kehittyvän. Toki se on plussaa, että pitkässä sarjassa myös henkilöt ovat realistisia, siis muuttuvat ja kasvavat ihmisinä, mutta pääasia on kuitenkin rikos ja sen selvittäminen. Se sujuu tässä kirjassa mallikkaasti. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta laadukkaasta ja vetävästä tuotteesta kuitenkin.

Parasta jouludekkareissani olivat tietenkin ne kirjat, jotka itse ostin lahjaksi. En miehelle, vaan lapsille. Toinen sai Piiraan maku makea -romaanin ja toinen Kuolema ei ole lasten leikkiä -kakkososan. Kirjat on kirjoittanut Alan Bradley, ja niiden päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce. Flavia on aivan mainio salapoliisi: nokkela, nuuskiva ja totuutta sopivasti omiin tarpeisiinsa taivutteleva. Lisäksi hän on taitava kemisti, joka on erityisen kiinnostunut myrkyttämisestä. Kirjat sopivat lapsille: niiden maailma on 11-vuotiaan maailma eikä murhilla mässäillä. Mutta kyllä aikuinenkin lukee näitä ilokseen. Juonet eivät ole liian helppoja tai yksinkertaisia, ja 11-vuotiaan maailmassa on hulvattoman hauskaa.

ø

ø

Teiniromansseja

Esiteinit ovat meillä ahmineet kahdella kielellä John Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhe oli se ensimmäinen, joka piti saada käsiinsä. Näin tässä mahdollisuuden kielen opiskeluun, ostin kevään Hulluilta päiviltä John Greenin kootut (viisi pokkaria pahvilootassa) englanniksi ja käärin ne pakettiin huhtikuun synttärisankarille.

Toukokuussa kaipasin itse kevyttä lukemista ja kävin lainaamassa boksista juurikin tuon The Fault in Our Stars -romaanin. Tytöt lupasivat, että se on hauska, romanttinen, surullinen ja ihana. Ja niin se olikin! Nyt minulla on kesken jo seuraava romaani, Looking for Alaska. Greenin teokset (kahden romaanin perusteella) tuntuvat toistavan samaa kaavaa: ulkopuoliseksi itsensä tunteva päähenkilö kohtaa elämänsä rakkauden ja siinä sivussa kasvaa piirun aikuisuuteen päin. 

Ihan hömppää tai huttua nämä romaanit eivät kuitenkaan ole, sillä päähenkilöt pohtivat syvällisiä aiheita ja laittavat lukijankin niitä miettimään. Myös syvä suru kuuluu kirjojen tunnekavalkadiin. Kaiken lisäksi myös minä pääsin opiskelemaan englantia, sillä romaanien kieli on paikoin todella haastavaa ja tarjoaa mahdollisuuksia sanaston laajentamiseen lähes kenelle tahansa normilukijalle.

Surunhauras, lasinterävä

Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.

Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.

Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.

Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.

Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.

Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.

Teinitieteiskirjallisuutta

Kevät on ollut työntäyteinen eikä lukemiseenkaan ole ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi on nuortenkirjat! Huhtikuussa luin vihdoinkin Veronica Rothin Outolinnun. Viidesluokkalainen luki sen jo vuosi sitten ja ihastui, mikä oli siinä mielessä hyvä, että kun minä olin ahminut ensimmäisen osan, löytyi toinen osa Kapinallinenkin meiltä kotoa. Kolmatta osaa Uskollista odottelen vielä kirjastosta, mutta eiköhän näiden kahdenkin perusteella pysty jo bloggaamaan.

Rothin trilogia kertoo Trisistä, joka elää tulevaisuuden dystopiassa. Tämä yhteiskunta on jakautunut alaryhmiin jäsentensä luonteenpiirteiden mukaan. Tris ei kuitenkaan koe kuuluvansa yksiselitteisesti mihinkään ryhmään, mikä tekee hänestä erityisen. Tarinaan kuuluu myös hämäräperäinen salaliitto ja mureneva yhteiskuntajärjestys. 

Ihan perusscifikamaa siis - mutta miten ja milloin tästä tuli nuortenkirjamateriaalia? Alussa mainittu viidesluokkalainen lukee jatkuvasti kirjoja ja kirjasarjoja, joiden peruskuvio on suunnilleen samanlainen. Sinänsähän tällainen juoni tarjoaa hedelmällisen pohjan nuortenkirjojen peruskauralle, siis sille kuinka päähenkilö pohtii loputtomiin omaa identiteettiään ja suhdettaan ympäröivään yhteisöön. Nuortenkirjojen mainstreamia tästä tuli kuitenkin varmaan vasta Nälkäpelin myötä.

Suurinta osaa niistä kirjoista, joita nuori meillä lukee, en viitsi vilkaista toista kertaa. Outolintu-trilogia on kuitenkin genressään myönteisesti erottuva poikkeus. Kerronta on raikasta ja sujuvaa. Henkilögalleria ei ole ihan täydellisen mustavalkoinen, kuten nuortenkirjoissa usein. Tarina yllättää välillä varsin positiivisesti, ja lehdistä olen vähän lukenut ja päätellyt, ettei trilogian loppu ole liian helppo tai halpa.

Äiti joka katosi

Kävin taas esiteinin lainakirjakasalla. Sieltä löysin Jenny Jägerfeldin Oli kerran äiti joka katosi -nuortenkirjan. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Majasta, joka asuu isänsä luona. Joka toinen viikonloppu hän käy äidillään.

Kirja alkaa vauhdikkaasti: Maja leikkaa kuvaamataidon tunnilla peukalonpäänsä irti. Seuraavana viikonloppuna hän lähtee äitinsä luo, mutta äiti ei tulekaan juna-asemalle vastaan. Eikä vastaa puhelimeen. Eikä sähköpostiin. Eikä ilmesty kotiin koko viikonloppuna.

Kirjan aikana paljastuu, että Majan äidillä on Aspergerin syndrooma. Kirja käsittelee hienosti äidin erilaisuutta ja Majan suhdetta siihen. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän kirjaan, jos autismin kirjo syystä tai toisesta kiinnostaa. Toisaalta kirja kuvaa hienosti itsenäistymistä ja myös oman lapsuuden hyväksymistä osaksi omaa elämäntarinaa. Oma jännityksensä syntyy tietysti äidin äkillisestä katoamisesta - ja aika jännittävää on sekin, että Maja loukkaa itsensä jatkuvasti.

Lisää erilaisia nuoria

Marraskuussa luin myös Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelfors-trilogiaa. Luin ensimmäisen osan Piiri (Cirkeln) suomeksi ja toisen osan Tuli ruotsiksi (Eld). Kolmas osa Avain ilmestyy vasta ensi vuonna suomeksi, mutta Nyckeln on jo luettavissa.

Engelfors on ruotsalainen pikkukaupunki, jossa ei tapahdu mitään ja josta kaikki muuttavat heti lukion jälkeen pois. Trilogian ensimmäinen osa alkaa, kun lukion ekaluokkalainen Elias tekee itsemurhan koulun vessassa. Tosin Eliaksen paras ystävä Linnea ei usko, että Elias olisi voinut tehdä itsemurhan. Linnean epäilykset paljastuvat todeksi, kun eräänä syksyisenä täysikuisena yönä jokin tuntematon voima vetää kuusi tyttöä, Linnean mukaanlukien, vanhalle tanssipaikalle. Selviää, että nämä tytöt, samoin kuin Elias oli ollut, ovat valittuja, voimakkaita noitia.

Valittujen tehtävä on estää maailmanloppu, joka seuraa, jos demonit pääsevät omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan. Demonit pyrkivät tuhoamaan valitut ja käyttävät tässä tehtävässä ihmisiä, jotka ovat saaneet valtaansa. Nyt valittujen pitäisi selvittää, kuka tappoi Eliaksen ja kenen intresseissä on tappaa heidät kaikki. Kirjasarjan myöhemmissä osissa demonien valta kasvaa ja valittujen taistelu demoneita vastaan vaikeutuu.

Engelfors-trilogia on ehtaa fantasiaa nuortenkirjatwistillä. Valituilla on ongelmia vanhempien, ystävien ja poikakavereiden kanssa. Itse asiassa valitut edustavat kukin erilaisia nuortenkirjojen arkkityyppejä: porukkaan kuuluu masentunut nuori, auktoriteetteja vihaava erilainen nuori, usein juhliva poikien suosikkityttö, nörtti, tavallinen tyttö, lihava kiusattu ja koko koulua otteessaan pitävä kiusaaja. Mielestäni tästä syntyy kirjoihin voimakas imu. Yhtäkkiä näiden nuorten, jotka eivät siedä toisiaan, pitää tulla toimeen toistensa kanssa ja olla yhdessä rintamassa demoneja vastaan. Kirjasarjan aikana tytöt oppivat paljon sekä toisistaan että itsestään.

Nuortenkirjoihin kuuluu usein erilaisuuden tunne: jokainen nuori tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tässäkin kirjasarjassa kaikki päähenkilöt tuntevat, etteivät ihan kuulu joukkoon. Trilogian aikana jokainen heistä kuitenkin löytää paikkansa. Tällaistahan nuoruus oikeastikin on: vahva fiilis siitä, että minä en ole ihan sellainen kuin pitäisi, ystäviin nojautumista tiukoissa paikoissa, joissa tuntuu, että kovinkaan moneen ei voi luottaa ja taistelua sisäisiä demoneja vastaan. Engelfors-trilogiassa näitä asioita käsitellään jännittävän juonen kautta, mistä syntyy melko vastustamaton paketti.

Iän ja kehityskauden mukaan

Syyslomalla kävin lasten kanssa kirjastossa ja seikkailin lasten- ja nuortenosastolla. Siksi vain siellä, että syli täyttyi pelkillä nuortenkirjoillakin nopeasti. Niitä olikin vaihteeksi mukava lukea. Ei mikään ihme, että kouluaikoina tuli luettua aivan kauhealla tahdilla. Ovathan nuo nuortenkirjat paljon helppolukuisempia kuin aikuisten kirjat. Myönnän kyllä, että silloin saattoi joutua pureskelemaan pidempään nuortenkirjaa kuin nykyään, mutta väittäisin silti, että kirjan syvällisyyden ja oman lukutaidon välinen suhde ei ole nykyään ihan yhtä tuottoisa kuin parikymmentä vuotta sitten.

Mitäkö sitten luin? Ensimmäiseksi Seljan Tuli ja Lumi -romaanin. Rauha S. Virtanenhan on 2000-luvulla kirjoittanut 1950-luvun Selja-sarjaan jatkoa kahden kirjan verran. Näiden kirjojen tapahtumat sijoittuvat 70-luvulle, Chilen sotilasvallankaappauksen ja chileläisten pakolaisten Suomeen tulon aikaan. Todella mielenkiintoista, mutta plääh. Kun eivät ne vain kirjoina ole lainkaan yhtä hyviä kuin alkuperäinen Selja-sarja, joka on ikisuosikkini. Jotenkin sen ymmärtää, että 1950-luvulla kirjoitetut kirjat ovat vähän sievisteleviä ja vanhanaikaisia, mutta on kyllä uskomatonta, kuinka sama linja jatkuu ja vielä pahenee muutama vuosi sitten kirjoitetuissa kirjoissa. Esimerkiksi: en minä halua lukea pitkällisiä syväanalyyseja Kain ja Akin tyttöystävien Varpulin ja Arnikin (!) luonteesta – minä haluan itse tehdä päätelmät heidän käytöksensä perusteella! Vaikea sanoa, olisiko tätä kirjaa jaksanut lukeakaan, jos ei tuntisi vuosikymmenten mittaista uskollisuutta Seljan tyttöjä kohtaan.

Luin myös Jacqueline Kellyn Calpurnia Tate, luonnonlapsen. Aivan ihana, vanhan ajan tyttökirja! Tai siis vuodelta 2010, mutta kertoi vuodesta 1899 ja Calpurniasta, joka haluaa luonnontutkijaksi, vaikka ympäristö haluaakin kouluttaa hänestä hyvän vaimon. Tämä on oikein semmoinen perinteinen tyttökirja: päähenkilön tavallinenkin elämä on kiinnostavaa luettavaa, mutta kirjan punaisen langan muodostaa se, että päähenkilö kokee olevansa ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut ja oivaltaa, että voi itsekin päättää oman elämänsä suunnasta. Lukijasta riippuu, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että kirja on myös selkeästi oman aikansa, vuoden 2010, edustaja. Jälkiviisauden myötä tiettyihin vuosisadan vaihteen ilmiöihin on kiinnitetty erityisesti huomiota – ja toisaalta kirjasta puuttuu sellainen vanhanaikainen patina, jota monissa vanhoissa nuortenkirjoissa on ja joka toisaalta viehättää.

Keväinen Budapestin matka houkutteli tarttumaan myös Ferenc Molnárin Koulupoikia-kirjaan. Kyseessä on unkarilaisen nuortenkirjallisuuden klassikko, joka ilmestyi 1907 ja ensimmäisen kerran suomeksi 1913 (nimellä Pál-kadun pojat). Tänä vuonna ilmestyi Outi Hassin uusi käännös, joka esimerkiksi nimien osalta poikkeaa suuresti vanhemmasta Matti Kivekkään käännöksestä. Koskettava tarina ei kuitenkaan ole ratkaisevasti muuttunut. Tarina sijoittuu 1880- ja 1890-lukujen vaihteen Budapestiin, jossa joukko koulupoikia leikkii ja viettää vapaa-aikaansa grundilla, tyhjällä tontilla. Toinen poikajoukko päättää vallata grundin, ja taisteluhan siitä tulee. Tämä on sitten perinteinen poikakirja jännittävine seikkailuineen ja kirkasotsaisine nuorukaisineen. Ja niin ehdottoman liikuttava, että saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa lopussa. Kirjasta on tehty elokuvakin, mutta nuorta lukijaa saattaa ilahduttaa myös se, että se on laajalti kaupan e-kirjana. Tämän vuoden kirjamessujen teemana oli Unkari, ja myös Koulupoikia ja varsinkin sen sähköinen versio olivat näkyvästi esillä messuilla.