34, kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

Tämä haastekohta osoittautui yllättävän vaikeaksi. Ensin sijoittelin siihen sopivia kirjoja "vaikeampiin" haastekohtiin ja sitten en lukenutkaan pitkään aikaan mitään, minkä nimessä olisi ollut edes etäisesti mitään luontoon liittyvää.

Roope Lipastin Jälkikasvukaudessa on! Sitä paitsi rakastan tuollaisia ketjutettuja yhdyssanoja (paskapuheohjelma, itseluottamusmies)!

Roope Lipasti on aina ollut yksi suosikkikirjailijoistani, koska hän on järjettömän hauska. Jälkikasvukausi oli erityisen hauska ja osuva, koska se kertoo teini-ikäisistä ja sellaisten vanhempana olemisesta. Tarina ei ole ihmeellinen, mutta sen ei tarvitsekaan olla, koska kirjan pääjuttuja ovat osuvat havainnot ja humoristinen ilmaisu.

28 Kirjan kannessa on kuu

Luin viime syksynä Jukka Behmin Pehmolelutytön, josta pidin kovasti. En kuitenkaan tajunnut, että Behm on kirjoittanut muutakin kuin nuortenkirjoja, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin hänen kirjoittamaansa Eikä yksikään, joka häneen uskoo -romaaniin, jonka kannessa on aivan selvästi kuu.

Romaani kertoo seurakuntanuorista ja seurakunnasta, jossa hurmoksellinen maallikkosaarnaaja saa ison joukon nuoria ajatustensa taakse. Vanhana seurakuntanuorena tunnistan tällaisen hurmahenkisen kristillisyyden, ja romaanin aikakausikin, 90-luku on painunut omaankin muistiini aikana, jolloin elämä, siis minun elämäni, oli kovin mustavalkoista. Romaanin nuoret tekevät kukin omat ratkaisunsa, ja jotkin ratkaisuista ovat varsin dramaattisia ja sellaisia, että ne vaikuttavat nuorten elämään vielä vuosienkin päästä.

Romaanin kieli on sujuvaa ja lukija pääsee helposti tarinan mukaan. Behm käsittelee haastavaa aihetta sekä kunnioituksella että huumorilla. Se luo romaanin maailmasta uskottavan. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyön traumauttamille, mutta myös lukijoille, joita kiinnostaa jännitysjuonen yhdistäminen laadukkaaseen lukuromaaniin.

Kuvakirjoja aikuisille

Lainasin kirjastosta ison pinon sarjakuvia. JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvat kertovat ikiopiskelijoiden elämästä. Samaistuin kovasti Pelinavaus-kirjan hahmoihin, jotka painiskelevat gradujensa kanssa. Sitten tajusin, että nämä hahmot ovat alle kolmikymppisiä, eli ihan pentuja verrattuna minuun keski-ikäiseen tanttiin, joka on jo aikoja sitten valmistunut ja vieläpä kaksi kertaa.

Pelinavaus on kokoelma strippejä ja erimittaisia tarinoita, joten hahmojen maailmaan pääseminen kestää hetken. Lapsus kertoo siitä, miten tämä kaveriporukka alkaa vähitellen siirtyä opiskelun maailmasta aikuisempiin ympyröihin. Se toimii paljon paremmin kokonaisuutena, mutta sarjakuvaromaanikseni se ei pääse, vaan päätin sijoittaa sen haastekohtaan 44, kirja liittyy johonkin peliin, koska sarjakuvassa pelataan moneen otteeseen (tosin monia eri pelejä).

Sanna Ala-Ojalan Huomenna on se päivä saa täyttää kohdan 12, sarjakuvaromaani. Se on yläasteikäisen tytön päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tarina. Senkin tilanteet ja tunteet tuntuvat kovin tutuilta, vaikka vielä paljon, paljon kaukaisemmilta kuin Villimpi Pohjola.

Guy Delislen Huonon isän opas on lähinnä nykyistä elämääni. Suosittelen vanhemmille, jotka kokevat riittämättömyyden tunteita ja huonoa omaatuntoa.

Virgin Suicides

Näin Virgin Suicides -elokuvan aika tuoreena, Internet tietää kertoa, että vuonna 1999 tai vähän jälkeen. En muistanut 15 vuoden jälkeen itse leffasta paljoakaan, mutta mielikuvani siitä oli melko myönteinen. Viime keväänä löysin sen kirjana kirjakaupan alehyllystä, ja takakannen lainaus "Tohtori ei ole koskaan itse ollut kolmetoistavuotias tyttö." sai minut tuomaan tämänkin kirjan kotiin. Koska noita kolmetoistavuotiaita tyttöjä on tässä talossa kaksin kappalein.

Kirjan nimi on itse asiassa Virgin Suicides - Kauniina kuolleet. Lukukokemuksen aikana tuli tunne, että olen tainnut lukea kirjankin aiemmin. Mutta eihän näitä aina muista, enkä minäkään todellakaan aiemman lukukerran tai leffankaan perusteella muistanut, mitä kaikkea odotettavissa on. En esimerkiksi sitä, että kirja ei todellakaan ole mikään opas kolmetoistavuotiaan tytön mielenmaailmaan, päinvastoin.

Romaani kertoo Lisbonin sisaruksista, viidestä teini-ikäisestä tytöstä, joiden elämää seurataan siitä lähtien, kun siskoksista nuorin, Cecilia tekee ensin epäonnistuneen ja sitten onnistuneen itsemurhayrityksen. Tyttöjä kuvataan samanikäisten poikien näkökulmasta, joten heidän elämänsä näyttäytyy salaperäisenä, suljettuna, hämmentävänä ja mahdottomana ymmärtää. Kirja kertookin siis oikeastaan enemmän teini-ikäisten poikien salaisista haaveista kuin tytöistä. Tai itse asiassa kirja kertoo myös siitä, kuinka samat pojat vielä aikuisina miehinäkin yrittävät selvittää Lisbonin tyttöjen arvoitusta. Eli kai siis siitäkin, kuinka tytöt ja pojat ovat jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaisia. Tai ainakin sellaiset tytöt, jotka päätyvät itsemurhaan, jonka syytä on mahdotonta tavoittaa.

Kirja oli kyllä tunnelmaltaan kiihkeä, ajoittain mukaansatempaavakin - eikä ollenkaan sellainen valoisalla tavalla mukaansatempaava, jollaisena leffan muistan. Oli pakko etsiä elokuvakin käsiini ja katsoa se uusin silmin. Muistikuvani elokuvasta oli oikea; sekin kertoo tytöistä poikien silmien kautta, mutta se on paljon enemmän tarina tytöistä kuin kirja on. Elokuvankin tunnelma on intensiivinen, mutta ihan erilainen kuin kirjan. Elokuva ei tavoita sitä mille koko kirja perustuu: kuinka mahdoton poikien on tyttöjä ymmärtää. Vaikka kirja ja tuo perusajatus ymmärtämisen mahdottomuudesta oli välillä jopa luotaantyöntävä, pidän sitä kuitenkin kokonaisvaltaisempana kokemuksena kuin leffaa - vaikka hyvä on leffakin. Valitse molemmat!

Elämää 14-vuotiaan silmin

Minustahan on aina kiva parittaa ja niputtaa kirjoja erilaisin perustein näissä bloggauksissani. Tällä kertaa tulin lukeneeksi lähekkäin kaksi kirjaa, jotka kertovat maailmasta 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Ensialkuun näitä kirjoja ei olisi arvannut kavereiksi, mutta kyllä ne sitä ovat.

Ensin luin Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaanin. Tämä kirja on niitä, jotka ovat olleet lukulistalla pitkään. Kirja kertoo Pohjanmaan peräkylässä 1980-luvun lopulla asuvasta 14-vuotiaasta nuorukaisesta, jonka elämän täyttävät kirjeiden kirjoittelu parhaiden tyttökavereiden kanssa, Madonna ja haaveilu sirkuselämästä, poptähteydestä tai mistä tahansa muusta kuin omasta, epätäydellisestä ja väärältä tuntuvasta elämästä.

Kohta Ihmepojan jälkeen tartuin Håkan Nesserin kirjaan Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Tämän kirjan takakansitekstin muistan lukeneeni joskus kiinnostavan nimen takia, mutta silloin jätin kirjan vielä hyllyyn. Nyt otin mukaani, koska olen löytänyt Nesserin (vähän samaan tapaan kuin jotkut löytävät Jeesuksen). Tämän kirjan poimin dekkarihyllystä, mutta ihan perinteinen dekkari se ei ole, vaikka kirjassa murha tapahtuukin. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Erik, joka viettää kesälomaa 1960-luvun alussa ruotsalaisessa peräkylässä kesämökillä isoveljensä ja ystävänsä kanssa.

Taustatarinat kirjoissa ovat siis peräkylämaisemia lukuunottamatta hyvinkin erilaiset, mutta kirjoissa on myös paljon yhteistä. Ihmepojan päähenkilön isä saa kirjan alussa sairauskohtauksen ja makaa yhden kesän sairaalassa, kunnes kuolee. Erikin äiti viettää kesänsä syövän takia sairaalassa, ja vaikka häneltä se käykin hitaammin, kuolema odottaa tässäkin tarinassa.

Molemmissa kirjoissa 14-vuotias poika on minäkertoja, ja molemmat pojat käsittelevät myös vanhemman sairastamista ja kuolemaa. Torjuen, väistellen ja varsinkin Ihmepojassa sen lopulta myös hyväksyen. Toisaalta koko elämä 14-vuotiaana on kirjojen mukaan sellaista, että hankalia asioita mieluummin vähän väistää kuin varsinaisesti ajattelee.

Toinen tärkeä teema molemmissa romaaneissa on seksuaalinen herääminen. Ihmepojan päähenkilö on ihastunut samoihin poikiin kuin hänen tyttökaverinsa. Homoseksuaalisuus ei ole kirjassa mikään pääteema, jolla revitellään, vaan ennemminkin yksi osa oman itsen löytämistä, joka kulkee rinnalla siinä pohdinnassa, mitä kaikkea ulkomaailmalle näytetään ja kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla. Kirjan lopussa päähenkilö uskaltaa. Nesserin kirjassa seksuaalisuus on suuremmassa osassa läpi kirjan - 14-vuotiaat henkilöt ajattelevat tyttöjä ja seksiä jatkuvasti ja puhuvatkin siitä säännöllisesti, vaikka kokemukset jäävät tässä vaiheessa lähinnä haaveiksi. Kyllä se oma elämä ja seksuaalisuuskin sen osana sitten tarinan jatkumisen myötä löytyy.

Molemmat kirjat ovat varsin helppolukuisia, mikä johtunee kirjailijoiden omasta, selkeästä ja vauhdikkaastakin tyylistä. Silti molempiin kirjoihin mahtuu suvantokohtia, joissa ajattelulle jää aikaa. Mielestäni näissä molemmissa kirjoissa kuuluu hyvin 14-vuotiaan pojan ääni, jota kannattaa kuunnella, koska todellisuudessahan se, mitä 14-vuotiaiden miehen alkujen suusta tulee, ei aina houkuttele aikuista jäämään kuuntelemaan. Ajatukset vaikuttavat kuitenkin olevan hyvin samanlaisia sekä 60-luvun alussa että 80-luvun lopussa - mikseivät siis myös 2010-luvulla?

Satunnainen

Lainasin äitiltä Ali Smithin Satunnaisen. Ryhdyin lukemaan sitä vähän niin kuin paremman puutteessa, mutta pääsinkin yllättävän nopeasti vauhtiin, joten kirja oli pakko lukea loppuun.

Romaani kertoo kesälomaa viettävästä perheestä, jonka vuokrahuvilan ovelle ilmestyy Amber, kolmikymppinen nainen, jota kukaan perheestä ei tunne entuudestaan ja jota kukaan ei opikaan tuntemaan. Sen sijaan Amber, joka jää taloon viikoiksi, saa perheenjäsenet tutustumaan itseensä ja omaan elämäänsä, tarttumaan siihen uudestaan ja paremmin.

Kirjassa on monta kertojaääntä: perheen teini-ikäiset lapset, äiti, isäpuoli ja Amber itse. Alan olla jo aika väsynyt tähän tyylikikkaan, mutta tämän kirjan puolustukseksi pitää sanoa, että ainakaan samaa asiaa ei kerrota monesta eri näkökulmasta, vaan kertojan vaihtuessa siirrytään myös ajassa eteenpäin. Silti jokaisen perheenjäsenen tarina ja kehitysprosessi säilyy kiinnostavana ja ehyenä.

Kirjan kieli on todella täyttä, ihan erilaista kuin mistä yleensä tykkään. Minä nautin yksinkertaisesta lauseesta, joka sisältää paljon rivienvälistä informaatiota. Tähän kirjaan on kirjoitettu ne rivien välitkin. Teksti matkii ajatusta, joka säntäilee ja mutkittelee ja muistaa monta asiaa samassa hetkessä. Ajatuksena se kuulostaa mielestäni ahdistavalta, mutta Smith on niin taitava, että kirjaa on miellyttävä lukea.

Teini sisälläni lukee myös

No niin, nyt nolottaa. Olen lukenut koko Houkutus-sarjan. Niin kuin maailma ei olisi täynnään hyviä ja merkittäviä kirjoja, jotka pitäisi lukea, ja minä laitan aikaani teinivampyyrisaagaan. Ensimmäisen osan luin silkasta yleissivistyksestä: Vuoden 2009 alussa opetin yläasteella, ja melkein kaikki tytöt vaahtosivat Stephenie Meyerin mahtavasta Houkutus-kirjasta ja sen jatko-osista. Koska minun oli tiedettävä, mistä siinä vouhotuksessa oli kyse, ehdotin lukupiirillemme luettavaksi kyseistä kirjaa. Ja loppu oli historiaa… No, ei nyt sentään. Kirja kyllä tempaisi mukaansa, mutta unohtui sitten vuodeksi. Tänä keväänä kaipasin kevyttä luettavaa, ja kun satuin näkemään ykkösosasta tehdyn elokuvan, alkoi jatko-osien lukeminen kutkutella. Siispä varasin ne kirjastosta ja parin viikon välein kävin aina hakemassa uuden osan, joka vapautui kaikkien rakkaudesta unelmoivien teinityttöjen käsistä minulle. Täytyy myöntää, että hieman hävetti, kun kolmatta kertaa kävi samalla kirjastonhoitajalla varausta noutamassa…
Vaikka kirjojen juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia, henkilöt melko yksipuolisia ja kielellinen ilmaisukin ajoittain arveluttavaa, jokin niissä koskettaa. Myös tällaista keski-ikäistyvää perheenäitiä, jonka usko romanttiseen rakkauteen on karissut vuosien varrella. Bellan ja vampyyri Edwardin suhde on vain niiiiiiin riipaiseva – hyvässä mielessä. Jos tosielämässä ei saa suhdetta Edwardin kaltaiseen herkkupalaan, niin kirjan kautta siitä voi edes haaveilla. Ja kelpaisihan minulle, ei kun siis kelle tahansa teinille myös kiltti ihmissusi Jacob. Vampyyriteemakin kiinnostaa. (Kyllä, katson myös True Bloodia.) Vampyyri-innostuksen viimeaikaista nousua on mediassa selitetty sillä, että vampyyrien kautta kuvataan erilaisuutta ja suhtautumista erilaiseen toiseen. Varmasti totta, mutta itse näen vampyyreissa myös yhteiskuntasopimuksen kritiikkiä. Vampyyrit ovat yhteiskunnan ulkopuolella; toisaalta heidät on ajettu sinne, toisaalta he ovat itse valinneet osansa. Sekä Houkutus-sarjassa että True Bloodissa vampyyrit ovat muodostaneet omia hierarkkisia yhteisöjään, ja molemmissa on myös vampyyreita, jotka pyrkivät osaksi ihmisten yhteiskuntaa. On vampyyriyksilöitä, joita kumpikaan yhteisö ja sen säännöt eivät houkuttele, ja he pystyvät elämään käytännössä lähes erillään muista vampyyreista ja tietenkin ihmisistäkin.
Se perusteluista kypsille aikuisille. Tämä on teille muille: Bellan ja Edwardin suhde on niin ihana siksi, että sen kautta voi palata siihen aikaan, kun itse oli rakkauden ja tulevaisuuden suhteen toiveikas, ei kyyninen. Houkutus-kirjojen kautta on mahdollista kokea uudelleen teini-iän raastavat ihastumiset, ensimmäinen rakastuminen, haparoivat ensikokemukset ja ennen kaikkea sitä ikää leimaava toivo tulevan suhteen.