Henkien labyrintti sulkeutuu

Tänä syksynä luin Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen labyrintti -kertomuskokoelman neljännen ja viimeisen osan, joka on nimeltään Henkien labyrintti. Romaanit kertovat Espanjasta ja varsinkin Barcelonasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tässäkin kirjassa keskeisessä osassa ovat Semperen kirjakauppa, Semperen perhe, varsinkin poika Daniel, kirjakaupan yleismies Fermini sekä tietenkin Unohdettujen kirjojen labyrintti. Pääosassa on Alicia Gris, joka työskentelee hämäräksi jäävälle taholle Espanjan valtion sisällä. Hänen työtään on selvittää rikoksia keinolla millä hyvänsä.

Romaanin alussa kulttuuriministeri Mauricio Valls katoaa. Valls on aiemmissakin kirjoissa sotkeutunut Sempereiden elämään, tai paremminkin sotkenut sitä. Fermini ja Alicia ovat vanhoja tuttuja, ja kun tapauksen selvittäminen tuo Alician Barcelonaan, kaikkien vanhojenkin salaisuuksien langat sotkeutuvat tähän mysteeriin.

Zafon on näissä romaaneissa luonut maagisen maailman, jossa taruista tulee totta ja totuus on usein tarua ihmeellisempää. Tapahtumapaikkana on ihana Barcelona - lukiessa herää valtava matkakuume. Tässä romaanissa Zafon tekee tiliä kuvaamansa Barcelonan kanssa; hän pyrkii avaamaan jokaikisen solmun ja laittamaan pisteen näille tarinoille. Lopussa hän jopa liittää itsensä ja kirjansa tarinoihin, kun Daniel Semperen poika Julian kirjoittaa tarinoista neljä kirjaa, joiden nimet ovat Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti.

Zafonin Barcelona imaisee lukijan mukaansa. Järkyttävää on se, että tällaisia tarinoita Francon Espanjasta ihan oikeasti on - Zafon tekee niistä jännittävää ja viehättävää satua. Tämäkin historian palanen on koulussa jäänyt hyvin vähäiselle käsittelylle, joten on hauskaa täydentää tietoja edes näiden romaanien kautta.

Päätin muuten lukea nuo romaanisarjan aiemmatkin osat. Muistin ostaneeni Tuulen varjon joskus edullisesti ja sillä ajatuksella, että joku saa hienon lahjan. Ajattelin ottaa sen kirjahyllyyni, mutta sitten löysinkin sieltä saman kirjan varsin kuluneen version, jonka näyn saaneen syntymäpäivälahjaksi vuonna 2007. Muistelin myös omistavani Enkelipelin, jota rupesin etsimään hyllyistä. Löysin Taivasten vangin. Jonka muuten lainasin kirjastosta viime keväänä. Varsinainen unohdettujen kirjojen hautausmaa tuo minunkin kirjahyllyni.

Meren katedraali

Bussimatkustus on osoittautunut lukuharrastuksen kannalta todella virvoittavaksi valinnaksi. Olen taas lukenut yhden hyllyssä vuosia maanneen lahjaksi saadun kirjan. Tätä menoa luen kohta ne Hessetkin (jotka siis olen jo kymmenen vuotta sitten kerännyt matkaani vaihtohyllystä).

Tällä kertaa kahlasin läpi paksun historiallisen romaanin. Kahlaaminen kuulostaa kyllä tosi työläältä. Ihan oikeasti ahmin Ildefonso Falconesin Meren katedraalin. Romaani kertoo Arnau Estanyolin tarinan. Arnau syntyy 1300-luvulla maaorjan pojaksi, muuttaa isänsä kanssa Barcelonaan ja tulee vapaaksi barcelonalaiseksi, löytää menetetyn äitinsä tilalle Neitsyt Marian ja tämän kodin, Santa Maria del Mar -kirkon. Neitsyt Marian kappelista huolehtiva bastaixien, satamakantajien, kilta hyväksyy Arnaun joukkoonsa, mutta vähitellen Arnausta tulee myös ylistetty sotilas, rahanvaihtaja ja kaupungin oikeusistuimen tuomari.

Romaani näyttää, kuinka toimimalla omantuntonsa mukaan voi menestyä. Ainakin romaaneissa, historiallinen tosiseikkahan tämä ei koskaan ole ollut. Toisaalta Arnaullakin on synkkä puolensa, joka on suorastaan ristiriidassa sen kanssa, minkälaiseksi hänet muuten kuvataan. Vaikka moderniin kerrontaan kuuluukin henkilöhahmon monikerroksellisuus, ei Arnaun hahmosta sellaista oikein tule, vaan hänen käyttäytymisensä näyttäytyy välillä kovin ristiriitaisena. 

Henkilöt jäävät ajoittain turhan ohuiksi. Heidän toimintansa syyt jäävät kovin hepposiksi ja epäselviksi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijalle on tärkeää saada tarinaan tietyt historialliset tapahtumat, joten henkilöt saavat toimia niin, että näistä tapahtumista on luonteva kertoa. Välillä jotkin henkilöhahmot astuvat näyttämölle vain sitä varten, että tarina kääntyisi oikeaan suuntaan. Noina hetkinä lukijasta tuntuu, että hän on katselemassa teatteriesitystä, jossa kertoja opastaa katsojaa oikeaan tulkintaan.

Lopussa kerronta tiivistyy ja tarinan monet sivujuonet punoutuvat yhteen. Arnaun ja Arnaun läheisten elämä on vaakalaudalla, ja lukija saa jännittyneenä seurata, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu. Romaanin loppu on kerronnallisesti ohuehko, mutta kyllä se lukijan odotukset täyttää ja palkitsee monen sadan sivun läpikäymisen jälkeen.

Romaani on helppolukuinen paksuudestaan huolimatta. Se on myös oppitunti keskiaikaiseen Espanjaan: lukemisen jälkeen päässä vilisevät Katalonian ja Mallorcan Pedrot ja Jaakot. Näistä ei koulun historian tunneilla juuri puhuttukaan, ja täytyy myöntää, että 1300-luvun hallitsijat ovat vieläkin varsin hatarassa muistissa. Ajankuvauksena Meren katedraali on luultavasti varsin todenmukainen ja nimenomaan sellaisena lukemisen arvoinen.