Yönaiset - tämän ajatuskonseptin kopioin!

Ihastuin Mia Kankimäen esikoiseen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Odotukset olivat siis korkealla, kun sain joululahjaksi Naiset joita ajattelen öisin -teoksen.

Tiedättehän sen aamuyön hetken, kun uni karkaa ja sen paikalle tulevat ajatukset siitä, mitä kaikkea on jäänyt tekemättä ja miten elämässä olisi pitänyt tehdä ihan toisenlaisia valintoja ja miten oma elämä vaan valuu hukkaan ja... ja... Kankimäki on käyttänyt nämä hetket ajattelemalla naisia, jotka ovat laittaneet elämänsä pyörät pyörimään ihan itse, ja nyt hän kertoo näistä naisista myös meille.

Syvällinen porautuminen Karen Blixenin ja 1800-luvun naistutkimusmatkailijoiden elämään on todella antoisaa, myös lukijoille. Vastaus kaikkiin ongelmiin on matkustaminen. Isabella Bird kärsi masennuksesta ja ruumiin heikkoudesta, mutta parantui kaikista vaivoistaan heti lähtiessään ylittämään myrskyisää Atlanttia. Ida Pfeifferilla ei ollut rahaa, mutta se ei estänyt häntä kiertämästä maapalloa. Hyvä idea on myös toteuttaa itseään ympäristön mielipiteistä huolimatta, kuten barokin naistaiteilijat tekivät.

Kankimäki vertaa omia kokemuksiaan ja murheitaan esikuviensa tilanteisiin ja voimautuu saman tien. Sama tapahtuu lukijallekin. Hittoakos minä tässä mistään huolehtimaan, jos joku 1800-luvun köyhä perheenäitikin toteutti matkustusunelmansa!

Toisaalta yönaisten historia on tutkimusretki kulttuurihistoriaan ja erityisesti naisten ja naiseuden historiaan. Viktoriaanisena aikana nainen joutui olemaan siveyttään tarkasti vartioiva - vaikka oikeasti olisi melonut kanootilla Afrikan ihmissyöjäheimojen joukossa. On myös kiinnostavaa lukea pohdintoja siitä, mitä vaadittiin, että nainen nousi miesten joukkoon taidemaalarina 1500-luvulla.

Jonkun mielestä tämä teos saattaa olla hieman hajanainen, mutta minusta kirjassa yhdistyvät sujuvasti Kankimäen oma matkapäiväkirja, kulttuurihistorialliset kuvaukset ja kertojan henkilökohtaiset pohdinnat, joihin lukija voi helposti samaistua. Tämä kirja sekä viihdyttää että voimaannuttaa!

Lukuhaasteessa tämä pääsee kohtaan 6, kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

7 Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Fiilistelin hiihtolomalla kahden vuoden takaista matkaa New Yorkiin. Tämä postikortin kokoinen valokuvateos sopii sellaiseen toimintaan mainiosti. Ihania kuvia, ihana kaupunki, pakko alkaa taas säästää rahaa.

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Alkuvuodesta luin kirjoja ja kaikille löytyi jokin paikka haasteessa. Nyt menen kirjastoon mukanani muistilappu, johon olen listannut puuttuvat haastekohdat. Puutetta paikkaamaan lainasin Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaanin.

On kyllä sääli, jos Statovci saa paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa vain maahanmuuttajakirjailijana, koska romaani oli mielestäni loistava. Aiheena tosin oli maahanmuuttajuus; romaani kertoo nuorukaisesta, joka lähtee teini-ikäisenä kotimaastaan Albaniasta ja matkustaa sitten maasta toiseen omaa paikkaansa etsien.

Oman paikan etsiminen on yksi kirjan teemoista, mutta vielä suurempaan asemaan nousee identiteetin rakentaminen erilaisista palasista. Kirja herättää pohtimaan, kuinka paljon ja mitä osia voimme tietoisesti identiteettiimme valita. Kirjan päähenkilö asettuu eri sukupuoliin, jopa erilaisiin seksuaali-identiteetteihin tietoisesti. Hän valitsee itselleen kotimaan, menneisyyden, äidinkielen ja tulevaisuuden - kerta toisensa jälkeen.

Statovci kuljettaa tarinaa sujuvasti. Päähenkilön elämä rakentuu pala palalta. Lukija pääsee lähemmäs tarinan minäkertojaa kuin ihmiset, joita hän matkallaan kohtaa, ja tarina pitää loppuun asti otteessaan.

Luin tätä kirjaa rannalla hellepäivänä. Lukemiseni keskeytti ohikulkevan naisen kiljahdus. Hän selitti minulle auttavalla suomen kielellä, että Tirana on hänen kotikaupunkinsa ja siksi hän innostui nähdessään kirjani. Sitten hän kysyi, mistä romaani kertoo. Minäpä sitten avasin tätä tematiikkaa selkosuomella - mutta iloitsin siitä, kuinka kirjallisuus luo yhteyksiä ihmisten välillä mitä erikoisimmilla tavoilla.

Japani-kuume

Suomalainen kirjakauppa muistaa kanta-asiakkaitaan kerran vuodessa bonussetelillä. Minulla sen arvo ei ole vielä koskaan ollut järisyttävän suuri, mutta sen verran aina takaisin tulee, että saa ilahdutettua itseään. Tänä keväänä tuhlasin bonukseni tarjouspokkareihin.

Yksi niistä oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on kertomus sapattivuodesta, joka sisältää matkoja (lähinnä) Japaniin, kirjan kirjoittamista ja ihmisenä kasvamista. Toisaalta se on kirja Sei Shonagonista, Heian-kauden hovinaisesta, ja hänen kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta.

Sei ja Tyynynaluskirja ovat riittävä syy lähteä Japaniin kirjoittamaan kirjaa. Ja tietenkin se, että 38-vuotiaana on jo aivan urautunut, työelämä tuntuu puuduttavalta ja siihen toivoo taukoa.

Minä en tiedä japanilaisesta kirjallisuudesta tai historiasta tai ylipäätään kulttuurista juuri mitään, joten en tiennyt Sei Shonagonistakaan. En itse asiassa edes ymmärrä, miten päädyin kaupassa juuri tähän kirjaan. Mutta kauheaa on ajatellakaan, että tämä olisi jäänyt lukematta!

Kankimäki kirjoittaa lämpimällä itseironialla omasta elämästään, mutta eniten matkustamisesta ja kirjoittamisesta. Kankimäen terävän katseen ja kynän alla tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen ja kirjoittajaksi heittäytyvä kustannustoimittaja rinnastuvat, näyttävät toisiltaan monessa asiassa. Yhtymäkohtia omaan elämäänsä löytää myös keski-ikäistyvä äidinkielenopettaja.

Parasta kirjassa on se, että se herättää minussa armottoman matkakuumeen. En ole aiemmin ajatellut, että Japani olisi matkakohdehaaveideni kärjessä. Kankimäki kertoo matkastaan sellaisia yksityiskohtia, että minulle tulee fyysinen kutina päästä kokemaan samat asiat ja enemmänkin.

 Kuvassa Japani-kirjan lisäksi korealaista kirsikkateetä ja belgialaista suklaata.

Sain ennen joulua suosituksen lukea Henrika Ringbomin Elden leende -kirja. Tilasin sen joululahjaksi, mutta vasta nyt kesän korvalla ehdin sen lukemaan.  Sekin on matkakertomus, ja  kohteena on Japani. Ringbom kuvaa osittain samoja asioita kuin Kankimäki, ja onkin kiinnostavaa vertailla kahta erilaista näkökulmaa.


Ovatko kaikki matkakertomukset myös matkoja omaan itseen? En ole perehtynyt lajityyppiin niin tarkasti, että osaisin arvioida asiaa, mutta myös Ringbom matkaa omaan sisimpäänsä. Hänen syynsä tehdä niin on hiljattain sairastettu rintasyöpä (sekä vanhempien ja yhden ystävän kuolema).

Jos Kankimäki käsittelee aihettaan kevyesti ja huumorilla, menee Ringbom syvälle sielunsa syövereihin. Kaksi erilaista lähestymistapaa luovat hyvin erilaiset kuvat samasta Japanista ja Kiotosta - ja kuitenkin kyseessä on selvästi sama paikka. Kun Kankimäki maalaa kuvan Japanista, jossa hän itsekin on mukana, käyttää Ringbom Japania enemmän taustana, jonka päälle hän maalaa oman kuvansa. Minä haluan vain päästä selvittämään, millainen on minun Japanini!