Brittikomediaa

Koulukirjastoomme oli hankittu useita kappaleita Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista opiskelijaryhmää, että olisin laittanut kaikki lukemaan saman kirjan, mutta jos jonain päivänä tulee se mahdollisuus, tämän voisin luettaa.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.

Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.

Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.

Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.

Teräsmummoja

Olen elokuun aikana ahminut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho). Ehtoolehto on munkkiniemeläinen vanhusten palvelutalo, jonka asukkaat Siiri Kettunen, Irma Lännenleimu ja Anna-Liisa Petäjä ovat kirjojen pääosassa. Nämä rouvat ovat yli 90-vuotiaita mutta varsin teräviä ja tässä ajassa kiinni olevia mummoja, jotka yrittävät selvitä nykyaikaisen vanhustenhoidon rattaissa.

Ensimmäinen kirja kertoo vanhusten karusta arjesta, jossa raha ratkaisee enemmän kuin todellinen hyvinvointi. Palvelutalon työntekijät ovat vuokratyöfirmoista tai ulkomailta, vanhukset dementoituvat ylilääkitsemisen vuoksi ja sairasta vanhusta pallotellaan sairaalasta toiseen kuukausitolkulla. Tässä ei todellakaan sievistellä, vaan paljastetaan epäkohdat! Kirjoja on silti nautinto lukea, sillä Lindgrenin satiiri on samaan aikaan terävää ja hyväntahtoista. Vähän niin kuin edellä mainitut mummotkin!

Sarjan edetessä juonikuviot vaan mutkistuvat ja satiirinen ote kirkastuu. Toisessa kirjassa Ehtoolehdossa tehdään putkiremonttia, joka koettelee vanhusten sietokykyä, ja kolmannessa kirjassa palvelutalosta on tehty tietoyhteiskunnan kokeilu, jossa henkilökunnan ovat korvanneet koneet. Vähän tulee sellainen olo, että aiheen kanssa on pakko lyödä lekkeriksi, koska muuten ei kestä sitä tosiasiaa, että vanhusten hoito on oikeastikin ihan retuperällä.

Erilaisten hahmojen kautta tuodaan näkyviin erilaisia mahdollisia kohtaloita: joku hautautuu dementiaosastolle, toisella ei ole enää jäljellä yhtään sukulaista tai ystävää, kolmas kiertää erilaisissa päivätansseissa. Näille mummoille ei mikään teema ole vieras. Kahvittelun, korttiringin ja hautajaisten välissä ehditään ruotia oikeutta kuolla arvokkaasti, vanhusten seksuaalista hyväksikäyttöä, perinnön kalastelua uskonnon varjolla ja jopa eheyttämisyrityksiä. Vanhukset ystävystyvät entisten rikollisten ja maahanmuuttajien kanssa - yhteiskunnan marginaalissa oleminen yhdistää ja auttaa näkemään toisen ihmisyyden.

Poimin kirjat kirjaston dekkariosastolta, mutta dekkarijuonta näissä on kyllä vain nimeksi. Silti tarina pysyy hyvin kasassa - varsinkin jos ajattelee koko trilogian kaarta. Näistä tulee mieleen ruotsalainen Kaffe med rån, mutta suomalainen huumori ei ole aina yhtä hyväntahtoista - tai Suomessa asiat ovat huonommin kuin Ruotsissa. Silti huumori on se voima, joka tätä romaanitrilogiaa kannattelee. Se osuu monta kertaa niin tarkkaan kohteeseensa, että itse nauroin kirjoja lukiessani jatkuvasti ääneen.

Toinen ihastuttava yksityiskohta kirjoissa on Helsinki. Siiri Kettunen harrastaa raitiovaunuajelua ja katselee ajeluillaan vaunujen ikkunasta Helsingin arkkitehtonisia yksityiskohtia. Lukijakin saa ihan uutta tietoa näillä reissuilla. Irma on oopperan ystävä ja Anna-Liisa ihailee suomen kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta. Mummot jakavat kulttuurista yleissivistystä kirjankin kautta.

Mummoilta voi oppia myös elämänasennetta. Kun on yli 90, näyttäytyvät arkiset ongelmat pieninä juttuina, joista kyllä selvitään. Isotkin ongelmat ratkeavat ajan kanssa tai jos eivät meinaa ratketa, on jo niin vanha, että uskaltaa sanoa ihan suoraan, mitä mieltä on asioista ja toimiakin omien periaatteidensa mukaan. Kuolema on ystävä, jota odotetaan, mutta siihen asti voi nauttia arkisista asioista: kaakusta ja punaviinistä ystävän seurassa.