Dekkarijuonia ja Japanin kulttuuria

Sujata Masseyn Rei Shimura -dekkarit kuuluvat kirjoihin, joita ei vain ole tullut luetuksi, vaikka olenkin niitä välillä kirjastossa tai kirjakaupassa hypistellyt. Tänä kesänä olen hankkinut lukemiseni pääosin erilaisista alelaareista. Prisman pokkarialesta tarttui mukaan pokkari, joka sisältää dekkarit Morsiuskimono ja Samurain tytär.

Rei Shimura on vajaa kolmikymppinen antiikkikauppias, joka asuu Japanissa, mutta matkustelee jatkuvasti myös Yhdysvalloissa, missä hänen amerikkalais-japanilainen perheensä asuu. Näissä kirjoissa hänen elämäänsä vakiintuu myös skotlantilainen sulhanen.

Romaanit ovat helppolukuisia ja viihdyttäviä. Japanin historiaa ja kulttuuria käsitellään kivasti ainakin näissä molemmissa dekkareissa. Kirjoissa ei ole turhaa väkivaltaa, jos sellainen häiritsee, ja muutenkin niiden tahti on aika leppoisa. Välillä asiat ratkeavat vähän liiankin yksinkertaisesti, ja myös päähenkilö vaikuttaa ajoittain hippasen simppeliltä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on harmiton, sujuva ja nopeasti ohi. Minun kesäsuunnitelmiini se sopi oikein hyvin.

29, Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

Japanilainen lähikauppa on nimeltään konbini. Joskus olisi hauska päästä sellaiseen ihan livenä tutustumaan, mutta kauppaan ja sen tunnelmaan pääsee myös lukemalla Sayaka Muratan Lähikaupan nainen -romaanin.

Se kertoo 36-vuotiaasta Keikosta, joka on ollut 18-vuotiaasta asti töissä lähikaupan myyjänä. Keiko ei ole niin kuin muut ikätoverinsa: hänen on vaikea ymmärtää erilaisia käyttäytymissääntöjä eikä häntä kiinnosta perheen perustaminen tai paremman työpaikan löytäminen. Lähikaupasta hän on löytänyt maailman, jossa hän osaa toimia ja jossa hän kokee olevansa hyvä.

Muiden vaatimukset saavat Keikon kuitenkin kyseenalaistamaan valintansa, ja romaanin kautta lukijakin voi pohtia, kuinka tärkeää on sopeutua ulkopuolelta tuleviin odotuksiin. Vaikka kirja Japanista kertookin, ei tämä mielestäni ole "tarkka kuvaus japanilaisesta työkulttuurista", kuten internet väittää. Keiko on yhtä lailla outolintu Japanissa kuin olisi Suomessakin, mutta ihan samalla tavalla joka maassa ihmisiin kohdistuu odotuksia, jotka perustuvat siihen, mikä on keskimittaista ja normaalia.

Kannessa lukee, että kirja olisi hauska. Ei mielestäni ollut. Se ei ole raskas, ja välillä siinä on lempeää huumoria, mutta hersyvän hauska se ei todellakaan ole, vaan aihe on ajoittain jopa hieman surumielinen. Riemastuttava se kyllä on, ja loppuu onnellisesti.

Murakamin varhaiset teokset

Lainasin fafalta Haruki Murakamin kaksi ensimmäistä romaania, jotka on julkaistu englanniksi yhtenä niteenä. Molemmat ovat lyhyitä, joten ne on helppo lukea nopeasti.

Murakamin esikoinen, Hear the Wind Sing, on kirjoitettu kesäkaudella 1978 (minkä opin Murakamin kirjoittamasta esipuheesta) ja molemmat kirjat kertovat 1970-luvun alusta, joten sijoitan jommankumman haastekohtaan 5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Sekä Windissa että sen itsenäisessä jatko-osassa Pinballissa puhutaan jatkuvasti pop-musiikista, joten kuittaan myös haastekohdan 22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Nämä romaanit muistuttavat paljon Norwegian Woodia ja niissä on samanlaisia teemoja ja motiiveja: päähenkilöt ovat nuoria, nuoret opiskelijatytöt tekevät itsemurhia, pop-kappaleet ja radio-ohjelmat ovat keskeisessä roolissa jne. Suppealla Murakami-kokemuksellani sanoisin, että myös fragmentaarisuus on hänelle kirjailijana tyypillistä.

Wind on kuitenkin selvästi vasta ensimmäinen kokeilu, jonka henkilöt ja teemat harottavat jokainen vähän omaan suuntaansa. Pinballissa kokonaisuus pysyy paljon paremmin kasassa. Kummankaan juonesta en sano yhtään mitään, koska kummassakin sitä on vain nimeksi, ja Windin juonikuviota en suoraan sanottuna oikein edes ymmärrä. Takakannen mainoksen mukaan näiden romaanien sankarit esiintyvät vielä ainakin kolmannessa kirjassa, A Wild Sheep Casessa. Se on suomennettukin nimellä Suuri lammasseikkailu, eli tulkitsen, että siitä eteenpäin Murakamin kirjat ovat vielä enemmän lukemisen arvoisia. Olivat nämäkin kuitenkin kiinnostavia lukea, ja varsinkin se esipuhe oli antoisa.

Professori ja taloudenhoitaja

Japanilaista kaunokirjallisuutta kuvaillaan usein hiljaiseksi, minimalistiseksi, ilmaukseltaan tiiviiksi jne. Minä en aiemmin ole voinut sietää sellaisia (tylsiä) kirjoja. Mutta olenkohan minä kasvamassa aikuiseksi, kun nykyään yhä useammin ihastun juuri sellaisiin hiljaisiin ja harvasanaisiin romaaneihin?

Yksi lajityypin edustaja on Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja. Se kertoo matematiikan professorista, jonka muisti on onnettomuuden seurauksena pysähtynyt 1970-luvulle, taloudenhoitajasta, joka joutuu esittelemään itsensä joka aamu uudestaan ja taloudenhoitajan pojasta, johon professori ihastuu jokaikinen iltapäivä koulun jälkeen. Tämän omituisen kolmikon kautta kerrotaan siitä, mitä ovat ystävyys ja rakkaus ja mikä oikeastaan on perhe.

Romaanin kerronta on verkkaista, mutta ei tylsää, vaan yllättäen tämä on jopa vähän ahmittava tarina. Kirja piti minua otteessaan alusta loppuun saakka - ja kuvitelkaa, näin kävi, vaikka kirjassa oli paljon matematiikkaa. En todellakaan pysynyt jokaisen matemaattisen ilmiön selostuksessa ihan kärryillä, mutta niistä kerrottiin niin kauniisti, että minäkin pystyin näkemään, miksi joku toinen näkee matematiikassa kauneutta. Ja se on paljon se!

Japani-kuume

Suomalainen kirjakauppa muistaa kanta-asiakkaitaan kerran vuodessa bonussetelillä. Minulla sen arvo ei ole vielä koskaan ollut järisyttävän suuri, mutta sen verran aina takaisin tulee, että saa ilahdutettua itseään. Tänä keväänä tuhlasin bonukseni tarjouspokkareihin.

Yksi niistä oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on kertomus sapattivuodesta, joka sisältää matkoja (lähinnä) Japaniin, kirjan kirjoittamista ja ihmisenä kasvamista. Toisaalta se on kirja Sei Shonagonista, Heian-kauden hovinaisesta, ja hänen kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta.

Sei ja Tyynynaluskirja ovat riittävä syy lähteä Japaniin kirjoittamaan kirjaa. Ja tietenkin se, että 38-vuotiaana on jo aivan urautunut, työelämä tuntuu puuduttavalta ja siihen toivoo taukoa.

Minä en tiedä japanilaisesta kirjallisuudesta tai historiasta tai ylipäätään kulttuurista juuri mitään, joten en tiennyt Sei Shonagonistakaan. En itse asiassa edes ymmärrä, miten päädyin kaupassa juuri tähän kirjaan. Mutta kauheaa on ajatellakaan, että tämä olisi jäänyt lukematta!

Kankimäki kirjoittaa lämpimällä itseironialla omasta elämästään, mutta eniten matkustamisesta ja kirjoittamisesta. Kankimäen terävän katseen ja kynän alla tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen ja kirjoittajaksi heittäytyvä kustannustoimittaja rinnastuvat, näyttävät toisiltaan monessa asiassa. Yhtymäkohtia omaan elämäänsä löytää myös keski-ikäistyvä äidinkielenopettaja.

Parasta kirjassa on se, että se herättää minussa armottoman matkakuumeen. En ole aiemmin ajatellut, että Japani olisi matkakohdehaaveideni kärjessä. Kankimäki kertoo matkastaan sellaisia yksityiskohtia, että minulle tulee fyysinen kutina päästä kokemaan samat asiat ja enemmänkin.

 Kuvassa Japani-kirjan lisäksi korealaista kirsikkateetä ja belgialaista suklaata.

Sain ennen joulua suosituksen lukea Henrika Ringbomin Elden leende -kirja. Tilasin sen joululahjaksi, mutta vasta nyt kesän korvalla ehdin sen lukemaan.  Sekin on matkakertomus, ja  kohteena on Japani. Ringbom kuvaa osittain samoja asioita kuin Kankimäki, ja onkin kiinnostavaa vertailla kahta erilaista näkökulmaa.


Ovatko kaikki matkakertomukset myös matkoja omaan itseen? En ole perehtynyt lajityyppiin niin tarkasti, että osaisin arvioida asiaa, mutta myös Ringbom matkaa omaan sisimpäänsä. Hänen syynsä tehdä niin on hiljattain sairastettu rintasyöpä (sekä vanhempien ja yhden ystävän kuolema).

Jos Kankimäki käsittelee aihettaan kevyesti ja huumorilla, menee Ringbom syvälle sielunsa syövereihin. Kaksi erilaista lähestymistapaa luovat hyvin erilaiset kuvat samasta Japanista ja Kiotosta - ja kuitenkin kyseessä on selvästi sama paikka. Kun Kankimäki maalaa kuvan Japanista, jossa hän itsekin on mukana, käyttää Ringbom Japania enemmän taustana, jonka päälle hän maalaa oman kuvansa. Minä haluan vain päästä selvittämään, millainen on minun Japanini!

Kafka rannalla

Sain vuosi sitten joululahjaksi Haruki Murakamin Kafka rannalla, ja ehdinpäs juuri ja juuri lukea sen ennen seuraavaa kirjavyöryä. Jostain syystä taas aikailin ja vetkuttelin lukemisen kanssa. Kirja oli niin paksukin. Ja minulla on (moneen kertaan vääräksi todistettu mutta silti pinttynyt) käsitys siitä, että japanilainen kirjallisuus on tylsää. Ei näes ollut. (Taaskaan.)

Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.

Koska en ole lukenut niin kovin paljon japanilaista kirjallisuutta enkä varsinkaan vanhempaa sellaista, olen vähän heikoilla jäillä seuraavan väitteen kanssa, mutta uskallan silti lausua ääneen, että tarinalle lisämakua tuo japanilaisista kansantaruista tuttu maailma. Oikeasti tarkoitan sitä, että omituiset henkiolennot ja rinnakkaiset maailmat muistuttavat niistä, joita olen nähnyt Hayayo Miyazakin elokuvissa. Joka tapauksessa tarina ylittää realismin rajat monta kertaa. Oman pikantin mausteensa kokonaisuuteen tuovat jatkuvat viittaukset länsimaisen filosofian historiaan.

Romaani tarjoaa tarttumapintaa monenlaisille lukijoille. Kafkan sieppariruispellossamainen vaeltelu ja itsensä etsintä samoin kuin Nakatan seikkailukertomus, joka äityy ihmetarinaksi, pitävät otteessaan. Kaikenlaiset salaisuudet ja arvoitukset odottavat paljastumistaan ihan kirjan loppupuolelle asti. Henkistyneempi lukija voi heittäytyä filosofisiin pohdintoihin todellisuuden olevaisuudesta ja ihmisen paikasta siinä. (Minä en ollut sellainen - ohitin kaikki mahdollisuudet vauhdilla tapahtumia ahmien.)