Kaikuja 60-luvulta

Pidän Laura Honkasalon kirjoista. Niiden maailma tuntuu tutulta ja riittävän arkiselta, mutta silti uskottavalta ja huolella rakennetulta. Näin on myös Perillä kello kuusi -romaanissa.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvulle. Päähenkilö on Vuokko, edustusrouva, jolla on työhönsä uppoutunut rakennusinsinöörimies Risto, moderni omakotitalo Espoossa ja kaksi melkein aikuista tytärtä, joista varsinkin 16-vuotias Piitu on romaanissa keskeisessä osassa. Vuokon elämä menee sekaisin, kun hän tapaa Martin, nuoremman miehen, johon hän rakastuu.

Vuokon tarinan rinnalla kulkee Aunen tarina. Aune on Riston täti, vannoutunut vanhapiika, joka on keskittynyt suvun perinteiden kunnioittamiseen ja työhönsä sihteerinä. Työpaikalla tapahtuvat muutokset saavat myös Aunen elämän mullistumaan.

Välillä tarina siirtyy 90-luvulle. Risto on kuollut, ja tyttäret siivoavat hänen jäämistöään. Samalla siivotaan muistoja, suvun historiaa ja sen tarinoita, jotka näyttäytyvät eri näkökulmista kovin erilaisina.

Mielestäni tässä romaanissa kiinnostavinta oli ajankuva - 1960-luku piirtyy lukijan silmien eteen uskottavana. Tarina ja henkilöt edustavat omaa aikaansa, 50 vuoden takaista maailmaa. Rakastumiseen, eroamiseen ja elämänmuutosten tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin ajattomia.

Osaan minä vieläkin lukea!

Vihdoinkin kehtaan katkaista hiljaiselon. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi lukenut. En vain ole kehdannut kuuluttaa julkisesti, että olen minä lukenut yhden dekkarin ja vähän chick litiä ja Image-lehtiäkin olen lukenut. Juoppohullun päiväkirjankin luin ja siitä kirjoittamista harkitsinkin, mutta aika ajoi sen ohi (niin minun elämässäni kuin muutenkin).

Mutta tänään, tänään sain luetuksi oikean kirjan. Tai siis kirjan, jonka kehtaan tunnustaa lukeneeni. Se oli Tiina Lymin Susi sisällä. Sujuvaa komediaa pettämisestä. Vai onko se silloin automaattisesti tragikomiikkaa? Ei tämä kirja kuitenkaan pelkkää huumoria ole, vaan pinnan alla kuohuu. Lymi käsittelee aihetta kepeästi ja helppolukuisesti. Lukija pääsee tekstin tasolla helpolla. Aihe nousee ajatuksiin kuitenkin lukemisen jälkeenkin. Heti tiedän, keille suosittelen tätä kirjaa! Nimet jääkööt mainitsematta, mutta uskoisin, että kirja toimii vertaistukena, jos on joutunut katsomaan seksiaddiktin tai pettäjän sähläämistä läheltä.

Lymi on kirjoittanut tarinan sekä näytelmäksi että kirjaksi. Teksti on visuaalista; on helppo nähdä mielessään, miltä tilanne näyttäisi. Se ei kuitenkaan vähääkään syö kirjan hyvyyttä, vaan pikemminkin parantaa sitä. Tämä oli myös niitä kirjoja, joita lukiessaan nauraa ääneen. Monta kertaa.

Ihmeen ihana tarina

Sitä näkee itsensä taideteoksissa, joita katselee, ja ihmisissä, joita kohtaa. Kuulee oman elämänsä musiikissa, jota kuuntelee. Ja löytää kirjoista sen, mikä itseä koskettaa. Mutta eikö silti elämä joskus ojenna jonkin kirjan, joka on tarkoitettu juuri sinulle ja siihen hetkeen? Minulla on ainakin monia sellaisia kokemuksia - ja joskus se kirja ei ole myöhemmällä lukukerralla tuntunut enää miltään, vaikka sillä on tietyllä hetkellä ollut elämän suuntaa muuttava vaikutus.

Kaksi viikkoa sitten elämä ojensi (tai tarkemmin sanottuna äiti antoi) minulle Riikka Pulkkisen Totta-romaanin. Se osui juuri tähän hetkeen ja näihin tunteisiin. Kirja kertoo rakkaudesta, menettämisestä ja tasapainon kadottamisesta ja löytämisestä. Ja surusta. Seitsenkymppinen Elsa on kuolemassa syöpään. Kuoleman läheisyys saa sekä Elsan että tämän miehen Martin muistamaan Eevan, johon Martilla on ollut suhde vuosikymmeniä sitten. Heidän tyttärentyttärensä Anna selvittää Eevan tarinaa ja samalla omaa katkennutta suhdettaan.

Totta on oikeasti hyvä kirja! Pulkkisen esikoista Rajaa kehuttiin aikoinaan kauheasti, mutta minusta se oli - ainakin niiden ylistyslaulujen jälkeen - lattea lukukokemus. Siksi en uskaltanut toivoa tältä uudelta kirjaltakaan liikoja, en ainakaan niin paljon kuin kritiikeissä oli luvattu. Tarina kuitenkin kantaa loppuun saakka, rakenne toimii ja useamman kertojan ja näkökulman käyttö on perusteltua. Vähitellen henkilöiden tarinat täyttyvät ja asiat, jotka ovat menneisyydessä jääneet kesken, saatetaan loppuun.

Aikaisemmin arvostelin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa kliseisestä surun kuvauksesta, joka ei vastaa omia kokemuksiani surusta tai menetyksestä. Pulkkisen surun kuvaus on kaunista, raastavaa ja totta. "Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitsi mandariineja tai perunoita. Niinä hetkinä se oli pakokauhua. Nyt, pidellessään surua, Martti oli melkein onnellinen."