Kaikuja 60-luvulta

Pidän Laura Honkasalon kirjoista. Niiden maailma tuntuu tutulta ja riittävän arkiselta, mutta silti uskottavalta ja huolella rakennetulta. Näin on myös Perillä kello kuusi -romaanissa.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvulle. Päähenkilö on Vuokko, edustusrouva, jolla on työhönsä uppoutunut rakennusinsinöörimies Risto, moderni omakotitalo Espoossa ja kaksi melkein aikuista tytärtä, joista varsinkin 16-vuotias Piitu on romaanissa keskeisessä osassa. Vuokon elämä menee sekaisin, kun hän tapaa Martin, nuoremman miehen, johon hän rakastuu.

Vuokon tarinan rinnalla kulkee Aunen tarina. Aune on Riston täti, vannoutunut vanhapiika, joka on keskittynyt suvun perinteiden kunnioittamiseen ja työhönsä sihteerinä. Työpaikalla tapahtuvat muutokset saavat myös Aunen elämän mullistumaan.

Välillä tarina siirtyy 90-luvulle. Risto on kuollut, ja tyttäret siivoavat hänen jäämistöään. Samalla siivotaan muistoja, suvun historiaa ja sen tarinoita, jotka näyttäytyvät eri näkökulmista kovin erilaisina.

Mielestäni tässä romaanissa kiinnostavinta oli ajankuva - 1960-luku piirtyy lukijan silmien eteen uskottavana. Tarina ja henkilöt edustavat omaa aikaansa, 50 vuoden takaista maailmaa. Rakastumiseen, eroamiseen ja elämänmuutosten tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin ajattomia.

Mehiläisten kuolema

Hyvä kirjavainu varmaan sai minut tarttumaan Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema -romaanin. Mistään en ollut kuullut tai lukenut tästä kirjasta, vaikka kaikkien pitäisi kilpaa kuuluttaa, kuinka hyvä se on!

Romaani kertoo Marniesta ja Nellistä, kahdesta teini-ikäisestä tytöstä, joiden lapsuus on ollut itsestä ja alkoholisoituneista vanhemmista huolehtimista. Ainakin siihen asti, että vanhemmat makaavat takapihalla mullan alla ja tyttöjen pitää keskittyä pitämään tämä salaisuutena. Naapurin Lennie, pedofiilirekisterissä oleva homopapparainen, yrittää huolehtia tytöistä niin hyvin kuin osaa. Soppaan sotkeutuvat myös yksi parannuksen tehnyt isoisä, pari Glasgow’n alamaailman kuuluvaa huumekauppiasta ja liuta teini-ikäisiä kavereita.

Kuulostaa perinteiseltä brittihuumorilta, ja hauska kirja onkin, mutta ei mikään puutaheinääjamuutamavesiperämäinen hullun huumorin pläjäys, vaan pienien oivallusten ja lempeän huumorin mestariteos. Suuria ja vakavia teemoja - ystävyyttä, rakkautta, sisaruutta, ennakkoluuloja ja kysymystä siitä, kenen kuuluu kantaa vastuu heikommista - käsitellään kevyesti, mutta kuitenkin niin, että lukija ei voi niitä sivuuttaa, vaan ne jäävät mieleen kaivelemaan vielä kirjan lukemisenkin jälkeen.

Tapoihini ei kuulu avata kirjojen juonia sen suuremmin, mutta voin paljastaa, että tässä teoksessa erityisesti ilahdutti onnellinen loppu. Tai ainakin kaikki langat yhteen vetävä loppu, joka on vain hiukan haikea mutta myös erittäin toiveikas.

Surunhauras, lasinterävä

Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.

Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.

Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.

Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.

Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.

Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.

Poltetut varjot

Hyllyssäni on jo pitkään (siis muutamia vuosia!) odottanut vuoroaan joululahjaksi saatu Kamila Shamsien Poltetut varjot. En muista kuulleeni tai lukeneeni kirjasta mitään muuta kuin lahjan antajan positiivisen arvion. Se on kummallista, koska romaani on hengästyttävän hyvä kuvaus ihmisyydestä kriisitilanteissa, ihmisten välisistä siteistä ja globalisoituvan maailman ihmisyydelle asettamista haasteista.

Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.

Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.

Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.

Rakkausjuttuja

Mistä tuntee tosirakkauden? Vastaushan on varsin selvä: Löydät hänen kirjahyllystään aina luettavaa. Hän lukee kaiken, mitä ehdotat. (Lehtiartikkelin, nettivitsit, gradun käsikirjoituksen, imelän rakkausromaanin... you name it.) Hän tuo sinulle rakkausromaanien klassikon ja sanoo, että ajatteli meitä lukiessaan sitä.

Tarina on tosi ja klassikko oli Haruki Murakamin Norwegian Wood. Rakkausromaanina se ei ehkä ole täydellinen, mutta ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvauksena hieno. Murakami piirtää lukijan silmien eteen kuvan, joka on aito ja todentuntuinen. Minusta kirjassa on erityisen hienoa se, kuinka 60-luvun Japanista 80-luvulla kirjoitettu kirja voi koskettaa minua, suomalaista lukijaa 2010-luvulla. Eikä pelkästään koskettaa, vaan tuntua omalta ja sellaiselta, että se voisi olla minunkin elämästäni (tai ehkä jonkun ystävän elämästä). Murakami on tavoittanut jotakin ajatonta, ainakin jotakin, joka on yhteistä länsimaisille (tässä kirjassa Japani näyttäytyy ehdottomasti sellaisena) postmoderneille ihmisille. Onko se rakkauden arvaamattomuus vai se, että yksilö rakentaa itse oman onnensa saamistaan mahdollisuuksista - kannattaa lukea ja tutkiskella omaa mieltään.

Ai miksikö se ajatteli meitä lukiessaan romaania? Koska se on itse samanlainen oman tiensä kulkija kuin Toru Watanabe ja koska minä olen samanlainen rääväsuu kuin Midori. Imartelevaa...

Vuoden 2010 teema on riippuvuus

Monelta taholta alkoi kuulua uteluja, milloin päivitän blogia vai enkö lue nykyään ollenkaan... No, myönnetään se nyt julkisesti: ei ole oikein ollut aikaa lukea ja vielä vähemmän kirjoittaa lukemastaan. Ehkä on parempikin, etten analysoi täällä erityisen tarkkaan tämän syksyn MeNaisia, mutta malttamattomille voin kertoa, mitkä kaksi kirjaa muistan lukeneeni sitten kesäloman.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli ollut luettavien listalla pitkään, ja syyskuussa se tuli luettua, kun joku muu haki sen oma-alotteisesti minulle kirjastosta. Oi, onneksi minulle järjestettiin tämä lukukokemus! Vaikka kirjaa on kehuttu paljon, onnistuin silti yllättymään positiivisesti. Älkää säikähtäkö, vaikka kirja on monessa kirjastossa luokiteltu scifiksi. Mielestäni tieteisfantasia, aikamatkustus, ei ole kirjassa se juttu, vaan sen avulla pohditaan rakkautta, sitoutumista, riippuvuutta - sitä kirjallisuuden peruskauraa. Ja miehet, älkää säikähtäkö rakkaustarinaa! Vaikka tarina onkin äärettömän romanttinen, se ei ole imelä. Minullekin kirjan sieltä kirjastosta toi miespuolinen henkilö, jonka mielestä kirja oli loistava - siispä uskaltakaa kokeilla!

Luin minä vihdoin sen Puhdistuksenkin. Jos joku muukin on ollut yhtä laiska, hidas ja saamaton kuin minä, niin voin mainostaa, että kyllä se kannattaa lukea. Minä pidin erityisesti yksityiskohtien kuvauksesta. Ja siitä oivalluksesta, kuinka me ihmiset takerrumme toisiimme - usein sellaisista syistä, joita kukaan muu ei ymmärrä, tai edes tunnista.

Kesälukemisto, osa 1

Kaunokirjallisuushan kertoo lähes aina ihmisten välisistä suhteista, ja ihmisten välisiä suhteita määritetään aina jollain tapaa riippuvuuden kautta. Tänä kesänä olen lukenut kaunokirjallisuutta, joka jotenkin erityisen paljon kertoo riippuvuussuhteista ihmisten välillä.

Aloitin kesäni Saara Kesävuoren Tarvitse minua -romaanilla. Kirja kuvaa harvinaisen tarkkanäköisesti sitä, kuinka ihmisten välillä on sellaisia lankoja, joita muut eivät pysty näkemään saati ymmärtämään. Suosittelen kaikille, jotka ovat joskus miettineet, mikä pitää ihmiset yhdessä - pariskuntina, ystävinä tai vihamiehinä, jotka eivät pääse toisistaan eroon. Minua kirjassa viehätti myös se, että kirjan edetessä henkilöiden tarina täydentyi vähitellen. (Olen tainnut mainita jo moneen otteeseen, että arvoitukset ovat ihan parhaita!) Mitä enemmän lukija sai tietää henkilöistä, sitä paremmin pystyi ymmärtämään heidän välisiään suhteita. Toisaalta on ihanaa, ettei kaikkea aina selitetä, koska ei oikeassa elämässäkään kaikkea pysty selittämään. Ottakaa tämä puoltolauselmana: oli virkistävää lukea perinteinen romaani, joka käsittelee klassista teemaa raikkaasti, tuoreesti ja nykypäivän lukijaa puhuttelevalla tavalla.

Luin myös Irja Sinivaaran Sinisiin ilmoihin. Tämäkin romaani kertoo siitä, kuinka ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia erilaisilla tavoilla, vaikka eivät sitä haluaisikaan myöntää. Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että se kertoo Suursaaresta ja kesästä 1939. Vaikka periaatteeni onkin, että menneitä on turha jäädä kaivelemaan ja pitää suunnata tulevaisuuteen, kirja herätti haikeutta siitä, että Suomen ja suomalaisten osalta Suursaari on pelkkää historiaa. Tutustukaapa - jos ette tähän kirjaan, niin ainakin viimeaikaisiin lehtijuttuihin Suursaaresta. Kiinnostavaa historiaa!