Kesäkuulumisia

Hei vaan, piiiitkän tauon jälkeen!

Melkein arvasin, että tässä käy näin: kun aloitan kirjagramin pitämisen, blogi jää lapsipuolen asemaan. Olen kyllä lukenut paljon ja tehnyt lukemastani säännöllisesti Instagram-sisältöä, mutta tänne en ole eksynyt kertaakaan helmikuun jälkeen. Nyt sentään sain tuon Instagram-syötteen näkyville, eli ainakin täällä näkyy, jos sinne päivitän jotakin. Jos et vielä ole ottanut liinan_lukupaivakirja-tiliä Instassa seurantaan, suosittelen tekemään sen nyt.

Valitettavasti en ole myöskään kamalasti kirjoittanut, eli siitäkään ei ole ollut mitään sanottavaa. Pari viikkoa sitten kävin Finnconissa, eli kaikenlaisten spefi-harrastajien vuosittaisessa kokoontumisessa. En koe kuuluvani siihen joukkoon, vaikka satunnaisesti luenkin scifiä ja fantasiaa. Olin juuri sairastanut koronan ja supertylsistynyt, mutta en jaksanut vielä mitään isompaa ohjelmaa itselleni keksiä. Netistä huomasin, että Finncon järjestetään kivenheiton päässä kotoani ja siellä on paljon kirjallisuusaiheista ohjelmaa. Lauantaina kävin kuuntelemassa muutaman paneelikeskustelun ja luennon, joista suurin osa oli melko tylsiä, mutta varsinkin yksi keskustelu ihan todella kiinnostava. Sain muutaman lukuvinkin, joista osa oli ihan kuraa ja osa varsin kiinnostavia. Sunnuntaina osallistuin Ilmastokirjoittaminen ja toivo -työpajaan. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut mitään spefiin viittaavaakaan, joten oli tosi mielenkiintoista lähteä tekemään jotakin ihan uutta - tai ylipäänsä kirjoittaa jotakin.

En vielä ryhtynyt spefistiksi, eikä kirjoitusjumiakaan ole täysin selätetty, mutta ainakin olen täällä taas! Helmet-lukuhaastekin on kohta valmis, ja vaikka en aio jokaisesta kirjasta tehdä omaa bloggaustaan, aion paljastaa, mitä kirjoja luin haasteeseen tänä vuonna.

28, tulevaisuudesta kertova kirja

Nyt runnotaan taas kirjoja haastekohtiin niin että rytisee! P.Z. Reizinin Onnen algoritmi kertoo, mitä tapahtuu, kun inhimillinen tekoäly kehittää tietoisuuden ja kiinnostuu ihmisten elämästä.

Oikeastaan tämän romaanin idea on, että se voisi tapahtua juuri nyt, mutta saivarrellaan nyt niin, että romaani tapahtuu välittömässä lähitulevaisuudessa.

Jenin työnä on kommunikoida Aidenin, palvelubotin, kanssa, jotta siitä voitaisiin kehittää mahdollisimman ihmismäinen. Oikeasti Aiden on kuitenkin jo varsin inhimillinen ja ryhtyy järjestämään Jenin rakkauselämää. Sehän ei suju ihan niin kuin pitäisi, ei varsinkaan sitten, kun Aidenin kopioita tuhoava ohjelmistokin inhimillistyy ja alkaa nauttia asioiden sekoittamisesta.

Teknologisesti tämä romaani ei ehkä ole ihan mahdollinen, mutta kirjan idea, inhimillinen tekoäly, joka sotkeutuu ihmisten elämään, on tosi kiinnostava. Juoni on sujuva ja henkilöt (mukaanlukien tekoälyt) ovat riittävän uskottavia. Kuka olisi arvannut, että scifihömppäkin voi olla näin viihdyttävää!

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Etsiskelin kirjastosta jotakin haastekohtaan 7, kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Päädyin Margaret Atwoodin romaanin Uusi maa. Sijoitankin sen kuitenkin kohtaan 34, kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta, koska siihen se sopii paljon paremmin.

Romaani päättää Atwoodin MaddAddam-trilogian. Onneksi kirjan lopussa oli juonitiivistelmät kahdesta aikaisemmasta osasta, niin pysyin juonessa ja henkilöissä kärryillä. Toisaalta en varmaankaan olisi jaksanut lukea kaikkia osia - välillä tarina karkasi vähän liiankin kauaksi.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Suurin osa ihmiskunnasta (tai ainakin amerikkalaisista) on kuollut nopeasti levinneen viruksen aiheuttamaan sairauteen. Jäljelle jääneet elävät pienessä yhteisössä. Maan päällä elää myös uusi ihmisrotu, joka on luotu laboratoriossa. Erilaiset ihmiset opettelevat elämään keskenään. Se, mitä tässä kirjassa syntyy ja luodaan, on uusi sivilisaatio, uudet syntykertomukset ja kokonaan uusi alku.

Uusi alku on kiinnostava ja ajatuksia herättävä, mutta mielenkiintoista on myös lukea siitä, minkälainen ihmiskunta ja maapallo on ollut ennen ihmisten loppua. Sehän scifissä on parasta ja pelottavinta: nähdä, minkälaisia ihan mahdollisia rinnakkaistodellisuuksia tai tulevaisuuksia on tosi helppo kuvitella.

Teinitieteiskirjallisuutta

Kevät on ollut työntäyteinen eikä lukemiseenkaan ole ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi on nuortenkirjat! Huhtikuussa luin vihdoinkin Veronica Rothin Outolinnun. Viidesluokkalainen luki sen jo vuosi sitten ja ihastui, mikä oli siinä mielessä hyvä, että kun minä olin ahminut ensimmäisen osan, löytyi toinen osa Kapinallinenkin meiltä kotoa. Kolmatta osaa Uskollista odottelen vielä kirjastosta, mutta eiköhän näiden kahdenkin perusteella pysty jo bloggaamaan.

Rothin trilogia kertoo Trisistä, joka elää tulevaisuuden dystopiassa. Tämä yhteiskunta on jakautunut alaryhmiin jäsentensä luonteenpiirteiden mukaan. Tris ei kuitenkaan koe kuuluvansa yksiselitteisesti mihinkään ryhmään, mikä tekee hänestä erityisen. Tarinaan kuuluu myös hämäräperäinen salaliitto ja mureneva yhteiskuntajärjestys. 

Ihan perusscifikamaa siis - mutta miten ja milloin tästä tuli nuortenkirjamateriaalia? Alussa mainittu viidesluokkalainen lukee jatkuvasti kirjoja ja kirjasarjoja, joiden peruskuvio on suunnilleen samanlainen. Sinänsähän tällainen juoni tarjoaa hedelmällisen pohjan nuortenkirjojen peruskauralle, siis sille kuinka päähenkilö pohtii loputtomiin omaa identiteettiään ja suhdettaan ympäröivään yhteisöön. Nuortenkirjojen mainstreamia tästä tuli kuitenkin varmaan vasta Nälkäpelin myötä.

Suurinta osaa niistä kirjoista, joita nuori meillä lukee, en viitsi vilkaista toista kertaa. Outolintu-trilogia on kuitenkin genressään myönteisesti erottuva poikkeus. Kerronta on raikasta ja sujuvaa. Henkilögalleria ei ole ihan täydellisen mustavalkoinen, kuten nuortenkirjoissa usein. Tarina yllättää välillä varsin positiivisesti, ja lehdistä olen vähän lukenut ja päätellyt, ettei trilogian loppu ole liian helppo tai halpa.

Mehiläinen, ilman lintu!

Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän!


Mehiläisiä harrastuksekseen hoitava isäni sai joululahjaksi Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanin, joka kertoo mehiläishoitaja Orvosta, tämän eläinaktivistipojasta Eerosta ja maailmasta, jonka mehiläisten pesäkadot ovat ajaneet kaaokseen.

Pakkohan siihen oli tarttua saman tien ja sen jälkeen sitä ei voinutkaan laskea käsistään. Kirjan kuvaama maailma on periaatteessa dystopia - Amerikka kärsii nälänhädästä - mutta kuitenkin niin lähellä omaamme - sitä hallitsee tekniikka ja mehiläisten pesäkatokin on totista totta, vaikkei olekaan vielä aiheuttanut katastrofeja - että tarina nostaa välillä niskavillat pystyyn.

Lisäkauhuefektejä tarinaan syntyy Eeron blogeista, joissa hän kritisoi lihatuotantoa ja vaatii eläimille oikeuksia. Nämäkin tarinat ovat totta ja saavat lukijan häpeämään lihan syöntiä. (Ainakin minut! Kasvisruokapäivät kunniaan! Luomuliha marketteihin! Jonathan Safran Foer koulukirjastoihin Seitsemän veljeksen rinnalle!)

Kirja kuvaa myös menettämistä, kuoleman aiheuttamaa surua, ja tekee sen aika taitavasti. Orvon leipätyö on hautaustoimiston pitäminen, ja hautausurakoitsijana hän on oivaltanut monta asiaa surusta yleisellä tasolla niin, että lukijan on pakko ihailla. Silti henkilökohtainen suru vie Orvonkin mukanaan, saa toimimaan irrationaalisesti ja uskomaan ihmeisiin.

Tai ei tässä ihmeisiin tarvitse uskoa, riittää kun uskoo mehiläisiin. Mehiläinen on tämän kirjan keskiössä. Ilman mehiläistä maapallolla ei ole elämää, ja mehiläinen vie elämän myös rajan tuolle puolelle. Kirja tekee myyteistä totta: mehiläinen löytää todellisuudesta aukkoja, joista pääsee toiseen ulottuvuteen, tuonpuoleiseen.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen minäkin uskon mehiläisiin.

Kuulin muuten joululomalla ensimmäisen kerran termin suomikumma. Se tarkoittaa kirjallisuuden lajia, jossa todellisuuteen sekoittuu fantasiaa. Ilmeisesti tähän lasketaan mukaan Sinisalon lisäksi ainakin Leena Krohn, Maarit Verronen ja Risto Isomäki. En tiedä, mitä vikaa fantasia- tai tieteiskirjallisuudessa on, mutta onhan suomikumma aika puoleensavetävä ja myyväkin nimi tällä tuotteistamisen aikakaudella. Tässä artikkelissa yle.fi/uutiset/mita_kummaa_suomikummaa/6224605 suomikummaa kuvataan vastaiskuna Suomessa pitkään ihaillulle realismille ja sotakirjoille. Varmasti eksoottisen kansanperinteen nivominen nykyaikaan onkin kiinnostavampaa kuin sotajuttujen kertaaminen... vai onko? Siitä seuraavassa bloggauksessa.

Uusi rakkauteni: scifi

Enpä ikinä olisi arvannut kirjoittavani moista otsikkoa mihinkään. Mutta en toisaalta myöskään tiennyt alkavani lukemaan scifiä, kun tartuin Hunger Gamesiin. Olen kyllä kuullut/lukenut muutaman positiivisen arvion sen viihdearvosta ja lukenut elokuva-arvostelun, mutta tietämykseni oli aika heikolla pohjalla. Arvioisin, ettei kirjaa ole Suomessa julkisuudessa hehkutettu mitenkään erityisen paljon. Ehkä yläasteen opettajat tietävät, kuinka mainiosta nuortenkirjasta on kyse, luettavat ja keskusteluttavat oppilaita. Toivottavasti!

Itse luin kirjat (kaksi ensimmäistä, mutta aion kyllä lukea sen kolmannenkin) englanniksi ja ilahduin kirjojen helppolukuisuudesta. Sellaisiahan ne nuortenkirjat tuppaavat olemaan... Mutta helppolukuisuudesta huolimatta varsinkin ensimmäinen kirja on sisällöltään varsin vaikuttava.

Kirja kertoo Katnissista, 16-vuotiaasta tytöstä, joka elää Panemissa, valtiossa, joka on perustettu entisten Yhdysvaltojen paikalle. Valtion hallinto on Capitolissa, turmeltuneessa mutta hyvinvoivassa pääkaupungissa. Capitolin hyvinvoinnin varmistavat 12 aluetta, joilla tuotetaan erilaisia tavaroita Capitolille. Alueiden asukkaat elävät tiukan valvonnan alla ja köyhyydessä. Tämän minä kyllä tiesinkin ennen kuin rupesin lukemaan kirjaa, mutta en tiennyt, kuinka tarkasti tätä järjestelmää on kuvattu kirjassa ja kuinka teknologiaan perustuva Panemin yhteiskuntarakenne on. Capitol on kummallinen utopia, jossa teknologia on valjastettu viihdyttämään ihmisiä.

Kaikki Capitolin onni ja autuus revitään 12 alueen asukkaan selkänahasta. Jotta kukaan ei kyseenalaistaisi maailmanjärjestystä, järjestetään joka vuosi Hunger Games, Nälkäpeli. Jokaiselta alueelta valitaan mies- ja naispuolinen teini-ikäinen edustaja raakaan selviytymiskamppailuun, joka kuvataan ja näytetään ympäri Panemia. Capitolille se on viihdettä, alueiden asukkaille tietenkin kauhunäytelmä. Tämä on ehdottomasti raadollisin tosi-tv-fantasia, johon olen törmännyt kirjallisuudessa tai elokuvissa. Mutta silti varmasti tuttu jokaiselle lukijalle, ja erityisesti niille teini-ikäisille. Samoilla periaatteilla tehtyjä ohjelmiahan me katsomme koko ajan tv:stä.

Katniss osallistuu Hunger Gamesiin, oppii aika paljon itsestään (niin kuin kunnon nuortenkirjassa kuuluu) ja ymmärtää myös, että voi uhmata järjestelmää. Tämä halu nousta järjestelmää vastaan on toisen ja kolmannen kirjan keskeisin aihe. Hirrrmuisen kiinnostavaa! Ensinnäkin se maailma, joka ensimmäisessä kirjassa rakennetaan, ja sitten se, kuinka sellaisen maailman voi muuttaa!

Jos opiskelisin vielä (viimeisintä pääainettani nimistöntutkimusta), voisin tehdä jollekin kurssille analyysin kirjojen nimistä. Capitolissa näyttää olevan vallalla roomalainen nimimuoti: Portiat ja Flaviukset lienevät yhtä rappeutuneita kuin antiikinaikaiset esikuvansa. Alueilla on erilaisia nimimuoteja. Rikkaammilla alueilla, joiden asukkaiden elämä on lähempänä Capitolin elämää kuin köyhien alueiden asukkaiden, on käytössä myös roomalaisia nimiä, mutta myös sellaisia nimiä, joissa on konkreettista loistoa ja näyttävyyttä. Vai mitä sanotte nimestä Glimmer? Monet nimistä ovat luontonimiä, kuten Katniss tai Primrose. Osa nimistä tuntuu liittyvän siihen teollisuudenalaan, jota alueella harjoitetaan. Teknologiaa tuottavan alueen asukkaiden nimet Beetee ja Wiress ovat aika selkeitä esimerkkejä tästä. Tämänkään ajan nimiä ei ole tulevaisuudessa aivan unohdettu, mutta esimerkiksi kristinuskoon pohjautuvia nimiä tulevaisuuden maailmassa ei juurikaan enää ole, tai ne ovat muovautuneet uuteen uskoon, kuten Peeta. Peetalla on kuitenkin kirjassa ihan Pietarin hommia vastaava tehtävä: olla Katnissin elämän peruskallio ja uuden aatteen apostoli koko yhteiskunnalle. (Vaikka netin jännillä keskustelupalstoilla keksitään myös sekin, että se on melkein niin kuin pita, mikä johtuu tietenkin siitä, että Peetan vanhemmat ovat leipureita. http://www.goodreads.com/topic/group_folder/119455)Olisipas jännää paneutua näihin merkityksiin enemmänkin!