Satiiria ja moraalisia valintoja samassa paketissa

Olen lukenut Liane Moriartyn kirjoja vähän varoen ja jostain syystä olen jopa vähän vältellyt niitä kaikkein kieroimpia. En kyllä ymmärrä, miksi, koska nehän olivatkin juuri parhaita! Löysin Kierrätyskeskuksesta sekä Mustat valkeat valheet että Hyvän aviomiehen kesälukemiseksi todella edullisesti.

Näistä Mustat valkeat valheet  pääsee haastekohtaan  12, kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera. No, ei ole, mutta eikö huippusuosittu tv-sarja, eli HBO:n Big Little Lies, ole ihan sama asia? Romaani kertoo kolmen naisen kautta erään sydneylaisen asuinalueen ja erityisesti sen alakoulun vanhempien muodostaman yhteisön elämästä. 

Hyvä aviomies kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun läheisen ihmisen elämästä paljastuu yksityiskohta, joka muuttaa täysin sen, minkälaisena tätä ihmistä pitää - ja sitä kautta koko elämän. 

Moriartyn kirjoissa päähenkilöt ovat aina jonkinlaisessa tiukassa paikassa, usein moraalisen valinnan edessä. Usein romaanien juonessa on keskeistä, että erilaiset valinnat johtavat erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinat alkavat verkkaisesti, viihdekirjallisuuden omaisesti, mutta vauhti ja panokset kiihtyvät loppua kohti, niin että lukijakin joutuu eettisten pohdintojen eteen.

Itse pidän Moriartyn kirjoissa erityisesti todella osuvasta ja paljastavastaa parisuhteen kuvauksesta. Romaanien parisuhteet ovat toki erilaisia, mutta todella tuttuja ja usein myös samaistuttavia. Moriarty kirjoittaa myös hauskaa satiiria soccer momien ja vanhempainyhdistysten maailmasta. Näitäkin on nähty elävässä elämässä, mutta totta kai ne ovat hauskempia, kun joku kirjoittaa niistä kirjan!

28 Kirjan kannessa on kuu

Luin viime syksynä Jukka Behmin Pehmolelutytön, josta pidin kovasti. En kuitenkaan tajunnut, että Behm on kirjoittanut muutakin kuin nuortenkirjoja, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin hänen kirjoittamaansa Eikä yksikään, joka häneen uskoo -romaaniin, jonka kannessa on aivan selvästi kuu.

Romaani kertoo seurakuntanuorista ja seurakunnasta, jossa hurmoksellinen maallikkosaarnaaja saa ison joukon nuoria ajatustensa taakse. Vanhana seurakuntanuorena tunnistan tällaisen hurmahenkisen kristillisyyden, ja romaanin aikakausikin, 90-luku on painunut omaankin muistiini aikana, jolloin elämä, siis minun elämäni, oli kovin mustavalkoista. Romaanin nuoret tekevät kukin omat ratkaisunsa, ja jotkin ratkaisuista ovat varsin dramaattisia ja sellaisia, että ne vaikuttavat nuorten elämään vielä vuosienkin päästä.

Romaanin kieli on sujuvaa ja lukija pääsee helposti tarinan mukaan. Behm käsittelee haastavaa aihetta sekä kunnioituksella että huumorilla. Se luo romaanin maailmasta uskottavan. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyön traumauttamille, mutta myös lukijoille, joita kiinnostaa jännitysjuonen yhdistäminen laadukkaaseen lukuromaaniin.

Isänmaan tähden

Tarkkasilmäiset lukijat huomasivat, että lupasin viimeksi kirjoittaa tällä kertaa sotakirjallisudesta. Tämäkin kirja taisi olla isän joululahja, mutta viime vuodelta. Tuolla maalla vanhempien hoivissa on niin helppo upota sohvannurkkaan ja uppoutua kirjaan vaikka koko päiväksi.

Jenni Linturin Isänmaan tähden -romaanin taisin lukaista yhden päivän aikana. Romaani kertoo 79-vuotiaasta Antista, joka putoaa katolta. Sodan jälkeen Antti on sulkenut sotamuistonsa syvälle mieleensä ja keskittynyt nykyhetken rakentamiseen, mutta putoaminen tuo muistot vapaaehtoisena SS-joukoissa osaksi tätä päivää. Antin tarinan rinnalla kulkee Antin serkun Kaarlon kokemus sodasta. Jatkosodassa taistellut Kaarlo on ottanut veteraaniuden osaksi itseään; sotamuistot ovat yksi hänen henkilöhistoriansa kulmakiviä.

Romaani kuvaa Antin kokemuksia Saksan itärintamalla, miesten elämää heti sodan jälkeen ja muutamaa päivää nykyaikana. Tärkeässä osassa on myös Antin rintamatoveri Erkki, jota painaa syyllisyys. On mielenkiintoista verrata, kuinka eri tavalla miehet suhtautuvat sotaan ja omaan panokseensa siinä. Taistelu itsenäisen Suomen puolesta on helppo oikeuttaa, mutta tappaminen SS-joukoissa tekee syylliseksi. Tähän syyllisyyteenkin voi kuitenkin suhtautua eri tavoin, kätkemällä sen tai tekemällä sen itsessään näkyväksi.

Jo lukiessani mietin, ahminko tätä kirjaa siksi, että tarina vie mukanaan, vai ehkä kuitenkin siksi, että yksityiskohdat ällöttävät. Sota tekee ihmisistä rumia; kun tekee vihollisesta epäinhimillisen, kadottaa myös inhimillisyyden itsessään. Linturi kirjoittaa herkällä otteella ja mässäilemättä, mutta se tekee lukemisesta ehkä vieläkin haastavampaa kuin väkivallan tarkka kuvailu olisi. Nyt on pakko keskittyä ja hiljentää tahtia ymmärtääkseen, mitä oikeastaan tapahtuu.

Suomessa on vahva sotakirjaperinne, mutta sotakirjoissakin on selvästi alkamassa uusi aikakausi. Tämä kirja pyörittelee ihan selvästi samoja syyllisyyden teemoja kuin vaikkapa vuosi sitten lukemani Dora, Dora tai Katja Ketun Kätilö. Nyt keskiössä on suhde natsi-Saksaan. Samaa aihetta käydään läpi kai muuallakin Pohjoismaissa; esimerkiksi Nesbøn Punarinta käsittelee ihan samoja juttuja kuin Linturin romaani. Ihan kiinnostavaa, ja oikeastaan aika raikastakin, mutta mitä sitten? Mitä toisesta maailmansodasta vielä irtoaa?