Pääteasema Auschwitz

Luin Eddy de Windin Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. Tämä kirja on kirjoitettu Auschwitzissa, toki vasta leirin neuvostomiehityksen jälkeen.

Kuten useissa keskitysleiriromaaneissa, tässäkin kaiken voittava voima on rakkaus, joka kantaa läpi kammottavien kokemuksien ja näyttäytyy toivona, jonka takia kannattaa selviytyä. Olen vuosien varrella lukenut aika monta erilaista keskitysleiriaiheista kirjaa, ja tämä näyttäytyy niiden joukossa näkökulmaltaan raikkaana ja ilmaisultaan keveänä. Silti aihe pysäyttää - niin kuin pitääkin.

En voi kuin hämmästellä, kuinka joku voi kirjoittaa näin yhtenäisen tekstin sellaisen kokemuksen, kuin keskitysleiristä selviytyminen, jälkeen? Minä en pysty keskittymään kirjoittamiseen, jos on vähän nälkä tai päätä särkee. Eddy de Wind on psykiatri, joka kehitti myöhemmin keskitysleirisyndrooma-käsitteen. Tämän romaanin jälkilauseena on hänen kirjoittamansa essee, jossa hän pohdiskelee sitä, mikä sai jotkut selviämään.

Sijoitan tämän kohtaan 32, kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa. Luen näemmä aika pitkälti vain suomalaista, ruotsalaista, englanninkielistä ja nykyään ranskalaistakin kirjallisuutta. Tämä kohta ei täyttynyt mitenkään itsestään, mutta onneksi hollantilainen de Wind kirjoitti äidinkielellään.

Vél d'Hiv - vaiettuja tarinoita historiasta

Holokaustista kirjoitetaan jatkuvasti, ja säännöllisesti minäkin tartun niihin kirjoihin - varsinkin, jos näkökulma on sellainen, josta en ole aihetta aiemmin katsellut.

Viimeksi luin Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah -romaanin. Romaani kertoo siitä, kuinka kesällä 1942 Pariisin poliisi tekee laajan ratsian ja kerää suurimman osan kaupungin juutalaisista pyöräilystadionille odottamaan siirtoa muualle. 10-vuotias Sarah odottaa äitinsä ja isänsä kanssa pääsyä pyöräilystadionilta pois. Hänellä on kiire kotiin, koska 4-vuotias pikkuveli odottaa piilossa lukitussa komerossa. Kodin sijasta Sarah joutuu leirille.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Pariisissa asuva amerikkalainen Julia tekee lehtijuttua Vélodrome d’Hiver -ratsiasta. Yllättäen Julia törmää ranskalaisen miehensä perheen perhesalaisuuteen, joka liittyy jotenkin Sarahiin. Kun Julia selvittää menneisyyden tapahtumia, hänen oma elämänsä mullistuu.

Romaanin aihe on kiinnostava, silläkin, että se on Ranskassa yhä varsin vaiettu. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat tarinassa luontevasti rinnakkain, ja pääpaino on nykyisyydessä, mikä tekee kirjasta miellyttävän lukea myös heille, joita holokaustitarinat liikuttavat ylenpalttisesti.

Hippasen minua ärsyttää kertomistyyli, jota kutsuttakoon vaikka viihdekirjamaiseksi tyyliksi. Varsinkin nykyajassa kulkevassa tarinassa esiintyvä ulkonäön, vaatteiden, ihmissuhteiden kiemuroiden yms. kuvailu tuntuu turhalta - se jopa vähän syö vakavaa sisältöä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä: tarina rullaa sujuvasti, asia on tärkeä ja lukeminen tuntuu mukavalta.

Kuinkakohan pitkään näitä holokaustiromaaneja kirjoitetaan? Vielä tapahtumat ovat lähellä, ja on kiire kerätä kokijoiden ja silminnäkijöiden tarinat talteen. Tuleekohan holokaustista jossain vaiheessa vain yksittäinen tapahtuma historiassa, jotain, jota tapahtui niin kauan sitten, ettei sitä oikein jaksa muistaa? Vai pysyykö tämä poikkeuksellinen julmuus jälkipolvien mielessä hamaan maailmaan tappiin asti? 

Kirjasta on tehty myös elokuva Sarah's Key. Ennen elokuvaa kirja oli julkaistu Suomessa nimellä Avain.

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Onneksi kirjastoissa on sellaisia hyllyjä, joiden päällä lukee kirjaston henkilökunta suosittelee. Olisihan se nyt, jos joutuisi puhumaan niiden kirjastoihmisten kanssa! Sellaisesta hyllystä poimin Affinity Konarin Elävien kirjan. Se kertoo puolanjuutalaisista 12-vuotiaista kaksosista Pearlista ja Stashasta, jotka joutuvat Auschwitziin ja Josef Mengelen kaksoskokeisiin.

Vaikka aiheena on holokausti, tämä on hyvin amerikkalainen romaani. 15-vuotias lukijalapseni luki takakansitekstin ja kysyi: "Eikö sulla tule lukiessa sellainen olo, että haluat mustalla tussilla aina vetää yli tuon Pearl-nimen?" Tuli. Miksi ihmeessä kaksosten nimet olivat Stasha ja Pearl?

Konar on tehnyt ihan mielettömän taustatyön tätä romaania varten; tarinan takana on selvästi paljon tietoa. Siltikin tarinasta on tullut helppo, kevytlukuinen ja välillä jopa vähän heppoinen. Sellainen amerikkalaiseen makuun sopiva hattara. Se ei sinänsä haittaa minua - holokaustikirjallisuudessa se voi olla jopa positiivista. Tosin tämä oli ensimmäinen Auschwitz-aiheinen kirja, jonka luin oman Auschwitz-vierailuni jälkeen, ja monet asiat tuntuvat todellisemmilta, kun ne pystyy kuvittelemaan juuri oikeille paikoille.

Romaania taitaa vaivata todistamisen tarve. Konar on upottanut tarinaan todella paljon erilaisia kertomuksia holokaustista. Tuntuu epäuskottavalta, että näin moni legenda olisi osunut kahden tytön kohdalle. Toden tuntua tarinaan olisi saanut keskittymällä nimenomaan Stashaan ja Pearliin - ja parhaimmillaan romaani onkin, kun siinä mietitään kaksosuutta, sen merkitystä päähenkilöille tai sitä, miten päähenkilöt selviytyvät keskitysleiristä tai sen jälkeisestä ajasta.

Kaksosten tarina on joka tapauksessa vetävä: itse luin paksun kirjan päivässä. Uskomatonta on myös se, että vaikka Konar kehittelee päähenkilöiden tarinaa pitkälle sodan jälkeen, oleellinen loppuratkaisu paljastuu vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Kyllä minäkin tätä romaania voisin suositella, varsinkin sellaisille lukijoille, kuten se 15-vuotias, jotka eivät vielä ole kahlanneet läpi tuhatta erilaista keskitysleiriselviytymistarinaa. Tässä yhdistyvät mieletön määrä tietoa,  helppolukuisuus ja kiinnostava tarina, joka ei ole vailla taiteellista arvoakaan.

Kirjavaras

Ostin kesälukemisiksi Markus Zusakin Kirjavarkaan. En ole nähnyt elokuvaa, joten en suorita vertailua, mutta kirjan lukemisen jälkeen voisin kyllä olla kiinnostunut sen leffankin näkemisestä.

Kirjavaras on Liesel, joka kirjan alussa matkaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Münchenin esikaupunkiin uuden kasvatusperheensä luo. Matkalla pikkuveli kuolee ja Liesel ja kirjan kertoja, Kuolema tapaavat ensimmäisen kerran. Hautajaisissa Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa, lumeen pudonneen Haudankaivajan käsikirjan. Sitten hän jatkaa matkaa Molchingin Himmelstrasselle Hubermannin perheeseen. Vähitellen Liesel kiintyy rauhalliseen papaan, rääväsuiseen mamaan, naapurin Rudyyn ja muihinkin Himmelstrassen asukkaisiin. Elämää varjostaa kuitenkin Führer. Eräänä iltana Hubermannien oven takana seisoo Max, jolla ei Führerin takia ole muuta paikkaa, johon mennä. Hän saa muuttaa Hubermannien kellariin.

Tullessaan Hubermanneille Liesel ei osaa lukea, mutta papa opettaa hänet lukemaan. Kirjat kiehtovat Lieseliä ja kun kaupungintalon edessä poltetaan kirjarovio, hän varastaa yhden kirjan. Pormestarinrouva, joka tuntee Lieselin, koska mama pesee hänen pyykkinsä, näkee tämän ja kutsuu Lieselin seuraavalla pyykinhakukerralla kirjastoonsa. Tarinoista tulee Lieselille tärkeitä. Liesel ja Max kertovat toisilleen tarinansa, ja Max opettaa Lieselille jotakin uutta kirjoittamalla hänelle kaksi tarinaa, jotka kertovat Maxista - ja myös Lieselistä. Kun ilmahyökkäykset ajavat Himmelstrassen asukkaat kellariin, lukee Liesel heille ääneen. Kun kaikkein tuhoisin hyökkäys tulee, on Liesel kellarissa -turvassa - kirjoittamassa omaa tarinaansa.

Liesel kohtaa kirjan kertojan, Kuoleman, kolme kertaa tarinan aikana. Kuolema kiinnostuu tästä tytöstä, joka onnistuu näkemään hänet, mutta silti välttämään kuoleman. Kaikkitietäväksi kertojaksi, joka onnistuu ylittämään ajan ja paikan rajat, Kuolema sopii mainiosti. Hänellä on myös aivan omanlaisensa katsantokanta elämään; ehkäpä siksi, että Kuolemalla on niin kiire, ehtii hän nostaa elämästä esille vain joitakin keskeisiä asioita. Onneksi hänellä on tarinankerronnassaan apuna Lieselin kirjoittama kirjavarkaan tarina. Kun Liesel kadottaa sen, Kuolema poimii sen talteen. Kirja näyttää Kuoleman erilaisena, millaisena olemme tottuneet hänet näkemään. Kuolema on syvästi ihmisiä rakastava ja kärsimystä vihaava. Noutaessaan ihmisiä hän pelastaa nämä kärsimykseltä. Kuolema kokee myös vahvoja empatian, rakkauden ja säälin tunteita hoitaessaan työtään.

Tuskinpa tätä teosta muistetaan sadan vuoden päästä suurena maailmankirjallisuuden klassikkona, mutta Lieselin tarina on kiehtova ja lukemisen arvoinen. Kuolema on kertojana niin erilainen, että senkin takia kirja kannattaa lukea - vaikka toisaalta varsinkin alussa Kuoleman vaikeus sitoutua aikaan ja paikkaan tekee kerronnastakin horjuvaa. Vaikka tämä kirja on hyvä kuvaus sodasta ja natsi-Saksasta, on holokausti kirjan tarinassa vain sivuosassa. Pääroolissa on Liesel ja tämän kasvu pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Kaikista näistä syistä tämä kirja on hyvä luettaa yläaste- ja lukioikäisillä nuorilla, ehkäpä koetan jopa omilla amislaisillani - vinkki, vinkki, hyvät opettajakollegat.

Sonaatti Miriamille

Muistattekos vielä sen Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja? Se oli pinnalla jokunen vuosi sitten, ja silloin minäkin sen luin ja muistaakseni ihan tykkäsinkin. En kuitenkaan muista kirjasta yksityiskohtia sen tarkemmin. Nyt luin Olssonin Sonaatti Miriamille -romaanin, ja luulen, että se jää paremmin mieleen. Kirja kertoo Adamista, joka menettää tyttärensä, tulevaisuutensa, Uudessa-Seelannissa. Tulevaisuuden menettäminen saa hänet etsimään menneisyyttään. Hän ei tunne sukunsa menneisyyttä, jota hän lähtee etsimään Puolasta. Oman menneisyytensä hän on jättänyt 20 vuotta sitten Ruotsiin, jonne palaa ottamaan sitä takaisin itselleen löydettyään sukunsa menneisyyden Puolasta. Tämä on oikein kiva kirja siitä, ettei itseään voi täysin tuntea, jos ei tunne sukuaan ja sen historiaa.

Kaamokseen ja sieltä pois

Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))

Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.

Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.

Holokaustikirjallisuutta

Sitä joko lukee tai ei. Tai sen kuvan minä ainakin olen saanut keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Joidenkin mielestä se on niin kauheaa, ettei itseään halua tietentahtoen kiduttaa. Toisten mielestä se on niin kliseistä ja sentimentaalista, ettei kenenkään sen vuoksi täydy itseään kiduttaa. Kummankaan kannan edustajat eivät liene täysin väärässä. Silti minä luen sitä. Läheskään aina en nauti sen lukemisesta, mutta luen, koska haluan tietää.

Lukupiirissämme luetaan tällä hetkellä Lena Einhornin Ninan matkaa. Se on tyypillinen selvinneen juutalaisen tarina: realistinen, koskettava, mieltä kaihertava... ja pian unohtuva. Totta kai se on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi ja kuulluksi, mutta kohta se tallentuu mieleen vain osaksi holokaustista kertovaa jatkuvasti paisuvaa tarinakokoelmaa.

Sattumalta luin heti Ninan matkan perään Fred Wanderin Seitsemännen kaivon, jonka alaotsikko on Holokaustiromaani. Tämä kirja, nämä tarinat, eivät tyydyttäneet pelkästään tiedonjanoa. On outoa sanoa näin, mutta sen lukeminen myös tuntui hyvältä! Wander ei kerro selviytyjien tarinoita, ei edes omaansa, vaikka hän selvisikin. Sen sijaan hän kertoo tarinoita niistä, jotka tuhoutuivat. Hän antaa kasvot muutamille miljoonista, mutta nuo kasvot jäävät lukijan mieleen paljon tarkempina kuin esimerkiksi Ninan kasvot. Wanderin teos on kunnianosoitus kaikille keskitysleireillä kuolleille: tällaisia ihmiskohtaloita kätkeytyy nimilistojen nimien taakse. Wander poimii kerronnan keskiöön monenlaisia erilaisia ihmisiä. Holokaustissa kuolleita juutalaisia on liian helppo ajatella jonain epämääräisen juutalaismassana. Wander kuitenkin kertoo yksilöistä, jotka ajattelevat ja uskovat eri tavoilla, joilla on erilainen kulttuuritausta ja perinteet, jotka suhtautuvat kohtaloonsa eri tavoin, joista kaikki eivät edes ole juutalaisia.

Tätä kirjaa minä aion vielä hyödyntää opetuksessa. Tämän avulla voin opettaa paljon kertomisesta, mutta samalla oppilaan tai opiskelijan on mahdollista lisätä värejä sinne, missä maailma näyttää vielä mustavalkoiselta.