Harry Hole vauhdissa taas

En ole lukenut kaikkia Jo Nesbøn uusimpia romaaneja, mutta kesälomamatkalle valitsin varalukemiseksi Törst-dekkarin, jossa Harry Hole tekee paluun Oslon poliisivoimiin. Ja vitsi, oli se vaan hyvä.

Oslossa liikkuu sarjamurhaaja, vampyristi, joka juo uhriensa verta ja tappaa heidät julmasti. Hole hälytetään apuun, ja alkaa vaikuttaa siltä, että murhissa on jotakin, joka tuntuu Holesta tutulta.

Nesbø kuljettaa tarinaa sujuvasti. Romaanissa ei ole tylsiä hetkiä, vaan Nesbø syöttää koko ajan lukijalle tietoja, jotka vievät kohti loppuratkaisua - tai heittävät ajatukset nurin. Ihan viimeiseen asti on hieman epävarmaa, miten arvoitus ratkeaa, ja silti palaset loksahtelevat kohdalleen.Henkilögalleria on pääosin edellisistä kirjoista tuttu, mutta sitäkin toimivampi. Nesbøn - ja Harry Holen - omintakeinen huumori ja musiikkiviittaukset maustavat tätäkin kirjaa. Jos jostakin pitää valittaa, niin ruumiiden määrästä. Puolet vähemmän olisi riittänyt ja tehnyt saman vaikutuksen.

Minä ahmin tämän. Viimeiset 100 sivua luin viime yönä - yhteen asti - koska tätä tarinaa ei halua laskea käsistään.

Harry Hole

Olen jo aiemmin lyhyesti kirjoittanut Harry Hole -kirjoista ja luvannut palata aiheeseen. No, nyt olen valmis. Jokin alkupään kirjoista taitaa olla lukematta, mutta sekin odottaa hyllyssä sopivaa flunssaa. Poliisin sain juuri luettua. Siis Polisin - kun ruotsiksi sen luin. Materiaalia on kuitenkin kerätty niin paljon, että voin hyvin analysoida Nesbøn naiskuvia, Harry Holen hahmoa ja tarinan kehittymistä ensimmäisestä kirjasta viimeiseen.

Harryn hahmo muuttuu kirjasta toiseen aivan hirveästä kusipäästä melko sympaattiseen epäonnistujaan. Varmaan sellainen perusalkoholistin luonnekuvaus, mutta lukijaa hahmon häilyväisyys välillä ärsyttää. Sinänsä hahmo on onnistunut, että se on monipuolinen, sopivan särmikäs ja lukuisista epämiellyttävistä ominaisuuksista huolimatta sympatioita herättävä. Hahmo myös kasvaa ja kehittyy sarjan myötä, ainakin suhteessaan naisiin.

En ihan ymmärrä tätä Nesbøn pakkomiellettä tappaa kaikki naiset, jotka ovat Harry Holelle tärkeitä. Varsinkin ensimmäisissä kirjoissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että Harryn naispuolinen vastapari murhattiin jossain vaiheessa kirjaa, ja viimeinen kirja palaa vanhaan tuttuun kaavaan. (Tasapuolisuuden nimissä todettaakoon, että Nesbø tappaa myös miespoliiseja tasaiseen tahtiin.) Tosin kun Harry tapaa Rakel Fauken, muuttuu kirjojen naiskuva monipuolisemmaksi, ja suhde Rakeliin saa myös Harryn kehittymään ihmisenä. Myös Beate Lønnin henkilökuva on varsin monitahoinen ja sarjan myötä kehittyvä.

Nesbøn tyyliin kuuluu kannatella samaa tarinaa (ja samaa pahista) useamman kirjan. Mielestäni tämä tekee lukemisesta kiinnostavampaa ja - niin kuin kuuluukin - koukuttaa tarinaan. Välillä tarina kuitenkin jää junnaamaan, ja lukijana toivoisin, että kerronta keskittyisi enemmän yksittäisiin kirjoihin. Poliisi-kirja on mainio lopetus sarjalle. Varsinkin kirjan alku on parasta Harry Holea - vaikka Harry ei edes ole tapahtumissa mukana. Kirja yllättää monta kertaa, mutta vähän lopusta jää sellainen tunne, että Nesbøkin on vasta ihan lopuksi päättänyt, kuka on murhaaja, ja lankoja sidotaan aika hatarasti kiinni muuhun kudokseen.

Tämä oli muuten ensimmäinen flipback, jonka luin. Ostin kirjan joululahjaksi eikä verkkokaupassa ollut normaalikokoisia pokkareita, joten päädyin kokeilemaan tätä. Täytyy myöntää, että olin hieman epäileväinen, ja alussa lukeminen tuntuikin oudolta, mutta kun pieneen kokoon tottui, ei lukeminen ollut lainkaan vaivalloista. Eikä tämän kirjan mukaan pakkaaminen ollut senkään vertaa vaivalloista! Flipback kestää myös todella hyvin laukussa pyörimistä ja lattialle putoamista. Ei kehitys aina huono juttu ole!

"Hiihto"loma Eilatissa

Tänä vuonna hiihtolomaa vietettiin Eilatissa. Loma oli varsinainen aktiiviloma: reissattiin, sukelleltiin, shoppailtiin jne. Silti jäi aikaa lukea lentokoneessa, vähän rannalla ja iltaisin hotellihuoneessa. Heti kun ei tv tai tietokone häiritse, tulee tartuttua kirjaan. Näin tekivät muuten myös 7- ja 9-vuotiaat, jotka molemmat lukivat yhdet paksut kirjat ja aloittivat seuraavia.

Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.

Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.

Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.

Dekkariviihdettä

Yritti tulla tauko lukemiseen... Pitelin käsissäni Dora, Doraa (ja hylkäsin sen taas), lueskelin aikakauslehtiä, kiertelin kirjahyllyä ja lukaisinkin sieltä jonkin vanhan tyttökirjan - mutta millään en tahtonut löytää mitään, missä olisivat yhdistyneet lukemisen keveys ja useamman päivän virikkeet. Sitten muistin, että minähän olen saanut perinnöksi pinon Jo Nesbøn dekkareita. Nyt Harry Holen seikkailut saavat viihdyttää minua hetken aikaa; toivottavasti siihen asti, että sisälläni viriää halu lukea myös se Dora, Dora ja Uuni ja mitä niitä nyt oli. Harry Holet ovat ihan kelpo dekkareita: ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ei sellaistakaan, joka jäisi ärsyttämään. En ihmettele niiden suosiota. Tosin ehkäpä kaikki luettuani analysoin sitä, miksi ne tuntuvat olevan enemmän mieslukijoiden kuin naisten mieleen. (Vai kuvittelenko vain?) Vielä en osaa sanoa aiheesta mitään sen syvällisempää kuin "tissit", mutta lupaan palata asiaan.

On minulla myös lukemisen sivuprojekti, mutta koska se on kestänyt jo muutaman viikon, eikä loppua näy, mainostan vain tässä, että jänniä juttuja luvassa myöhemmin.