Lisää hömppää

Niina Meron Englantilainen romanssi on ihanaa, eskapistista kartanoromantiikkaa (siis sellaiselle, joka pitää sellaista ihanana).

Romaanin päähenkilö Nora kirjoittaa gradua Keatsista, Shelleysta ym. englantilaisista romantikoista. Hän päätyy englantilaiseen kartanoon, koska hänen siskonsa on menossa naimisiin komean kartanonperijän kanssa.

Tässä kirjassa on kaikkea, mitä lajityyppiin kuuluu: komeita ylimyksiä, syvälle haudattuja perhesalaisuuksia ja päähenkilö, joka ei sovi muottiin. Nora on raikas tuulahdus, joka ravistelee pikkuisen tyypillisen sankarittaren kuvaa. Hän on yli-innostunut kuoleman tematiikasta, tatuoitu lähes päästä varpaisiin ja viljelee sarkastista huumoria. Suomalaisuus tuo tarinaan kivaa twistiä, mutta ei ole tarinassa mikään kaikkein keskeisin yksityiskohta.

Romantiikan ajan kirjallisuus sen sijaan on keskeisessä roolissa, ja se tekee tästä romaanista kiinnostavan ja ainutlaatuisen. Ihanhan tämän jälkeen tekee mieli varata kirjastosta Keatsin runoja!

Sijoitan tämän haastekohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Se menee siihen vähän runnomalla, koska tämä oli bestseller-hyllyssä, eikä suositushyllyssä - mutta joku kirjastonhoitaja joskus sanoi, että hehän suosittelevat ihan mitä tahansa kirjoja, koska lukeminen itsessään on tärkeää ja ihanaa. Niin onkin, jos kirja on näin ihana!

Kartanoromantiikkaa

Karanteenikevään aikana olen sortunut ostamaan pokkareita ruokakaupasta. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on saanut kehuja naistenlehdissä ja somessa, ja olen tykännyt Mortonin aiemmista romaaneista, joten tämän uskalsin valita pokkarihyllystä pidemmittä pohdiskeluitta.

Mortonin romaanit ovat laadukasta romanttista hömppää, jossa tarina kulkee monessa aikatasossa, ja ainakin jokin historiallinen osuus sijoittuu brittikartanoon. Tämäkään romaani ei petä tässä suhteessa: tarina alkaa 1800-luvulla, mutta sitä kerrotaan myös nykyajassa ja sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan tietämillä. Keitoksen ainesosia ovat esimerkiksi kielletty rakkaustarina, oman tiensä löytäminen, aaveet ja pitkään piilossa olleet salaisuudet, jotka vihdoin paljastuvat.

Romaani on tosi viihdyttävä ja minä ainakin ahmin sen nopeasti. Tällä kertaa aikatasoja ja näkökulmia oli niin monta, että se vähän alussa jopa ärsytti - ovatko nämä kaikki todella tarpeellisia? Lopussa kaikki aikatasot kuitenkin nivoutuivat yhteen, joten jälkimaku on miellyttävä.

Sijoitan tämän haastekohtaan 13, kirjassa eksytään, koska romaanin keskeinen tapahtumapaikka Birchwoodin kartano löytyy kuin sattumalta, kun yksi päähenkilöistä eksyy yöllä ja näkee kartanon ikkunasta loistavan kutsuvan valon.

VMP

Lainasin äitin hyllystä Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun. Takakansi lupasi katemortonmaista tarinaniskentää ja kartanoihin sijoittuvia salaisuuksia. Odotukset olivat siis korkealla.

Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.

Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.

Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.

Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.

16 Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Kirjaston bestseller-hyllystä nappasin lomalukemiseksi Nina Georgen Uniin eksyneet -romaanin. Se kertoo Henristä, joka on matkalla tapaamaan kolmetoistavuotiasta poikaansa, jota ei ole nähnyt koskaan. Se kertoo myös Samista, joka tapaa isänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa, jonne Henri päätyy jouduttuaan onnettomuuteen matkalla Samin luo. Ja se kertoo myös Eddiestä, Henrin jättämästä naisystävästä, jonka Henri on määrännyt vastaamaan hoidostaan.

Kaikki kolme päähenkilöä toimivat kertojina, ja heidän kauttaan rakentuu sekä Eddien ja Henrin rakkaustarina että selitys sille, miksi Henri ei ole ollut Samin elämässä. Samalla käsitellään kuoleman ja kooman arvoituksia. Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä romaanissa nähdään paljon unia - Henri elääkin unessa.

Minä pidin tästä kirjasta. Tarina tempaisi mukaansa: halusin mahdollisimman nopeasti tietää, miten Henrin käy, ja myötäelin päähenkilöiden tunteita. Henkilöt olivat uskottavia ja kiinnostavia. Kirjan kuvaukset kuoleman rajalla olemisesta olivat kauniita ja lohduttavia. Loppuratkaisua joutui odottamaan ihan viimeisille sivuille saakka, ja vaikka se ei varsinaisesti yllättänytkään, se ei myöskään ollut lattea ja itsestäänselvä pettymys.

Syyshöpötykset

Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.

Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.

Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.

Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.

Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.

E-kirjoja

Elisa Kirja tarjosi ystävänpäivänä ilmaista kirjaa. Valitsin suppeasta valikoimasta Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa -romaanin. Se oli hyvä valinta. Sijoitan kirjan haastekohtaan 36, runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Kirjan tärkeä runo on Herman Hessen Vaiheet. Kirjakauppias Jean Perdun kirjakauppa on Seinessä kelluva kirjaproomu, jota hän itse kutsuu kirjalliseksi apteekiksi: hän valitsee asiakkaille erilaisia kirjoja parantamaan erilaisia elämänogelmia. Perdu itse on kuitenkin jämähtänyt. Hänen elämänsä muuttaa naapuriin muuttava Catherine - ja se, että joku on tehnyt Vaiheet-runosta jääkaappimagneetin. Perdu heittää kirjaproomunsa köydet ja matkustaa Seineä pitkin Etelä-Ranskaan. Matkalla hän löytää itsensä, ystäviä, menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Tämä romaani sopii kaikille lohdutusta ja lämpöä kaipaaville.

Naistenpäivänäkin Elisa Kirjalla oli tarjouksia, ja minä ostin halvalla Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin, joka sopii hyvin haastekohtaan 6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Paperisen romaanin ja sähkökirjan lisäksi HBO on tehnyt tästä Handmaid's Tale -sarjan, josta on juuri tulossa toinen kausi. En ole katsonut ykköskauttakaan, mutta mainoksia olen nähnyt, ja ne ahdistivat minua hiukan. Samoin muistelin, että Atwoodin teksti on välillä raskassoutuista, joten pienellä epävarmuudella tartuin tähän kirjaan.

Muistin varmaan väärin. Romaanin kertoja on nainen, joka elää 1900-luvun loppupuolella totalitaristisessa yhteiskunnassa, joka ennen oli Yhdysvallat. Saasteiden takia syntyvyys on laskenut huomattavasti, ja ongelma on ratkaistu rajoittamalla naisten asemaa. Osa naisista on miestensä alaisuudessa eläviä vaimoja, osa palvelijoita ja sitten on orjattaria, joiden tehtävä on tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia. Aina kun tarina käy liian raskaaksi kertojalleen, hän vaihtaa aihetta. Lopussa paljastuu, että orjattaren tarina on nauhoitettu puheena, mikä myös selittänee helposti seurattavaa tekstiä. Tämä dystopia on selkäpiitä karmiva, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan oikeasti mikä tahansa omituinen yhteiskuntamuoto on vain muutaman poliittisen päätöksen takana, ja on hyvä, että tunteita herättävä kirjallisuus muistuttaa siitä.

Maaliskuussa HS Kirjaston yhtenä viikon kirjana oli Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa. Se sijoittuu luontevasti haasteen kohtaan 47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Flavia de Luce on vieläkin 12, vaikka hän alkaakin jo pohtia asioita uusin silmin. Nämä dekkarit ovat minun suosikkejani. Tämän romaanin juoni ei ole parasta Flavia-laatua, mutta tunnelma ja huumori ovat kohdillaan.

Huhtikuussa viikon kirjana oli muun muassa Nina Honkasen Onnelliseksi. Lukaisin tämän suomalaisten seksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan, joka ei tarjonnut juuri uutta tietoa, mutta on varmasti kattava yleisesitys aiheesta. Sijoitan sen haastekohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta - vaikka tämä oli ehkä vähän väkisin tähän kohtaan runnottu, kun ei parempaakaan vaihtoehtoa löytynyt.

Tartuin lukuhaasteeseen

Tänä vuonna heräsin tähän Helmet-lukuhaasteeseen ajoissa, eli eilen. Vuotta on vielä 11 kuukautta jäljellä, joten ehtinen lukea 50 kirjaa ajoissa. Monenlaisia kirjoja pitäisi ehtiä lukemaan - ja nyt jo mietiskelen, miten kaikki ne kirjat, jotka haluan lukea, saan haasteeseen mukaan. Arvaan kuitenkin, että koska olen kilpailuhenkinen ja haasteita rakastava, luen loppuvuodesta paljon sellaista, mikä muuten jäisi lukematta.

Olen ollut pari viikkoa sairaslomalla, joten minulla on ollut mukavasti aikaa lukea. Emelie Scheppin Märkta för livet (suomeksi Ikuisesti merkitty) on haasteen kohta 3, kirja aloittaa sarjan. Ruotsalainen dekkari kertoo syyttäjä Jana Berzeliuksesta. Vauhdikas murhatutkimus laajenee rikosvyyhdeksi, jossa laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa ovat keskeisiä teemoja. Samalla syyttäjän omasta menneisyydestä paljastuu asioita, jotka yhdistävät hänet rikoksiin. Jana Berzelius -kirjoja on meilläkin hyllyssä vielä vino pino, jota varmaan jonakin laiskana hetkenä käyn madaltamaan. Sarjan aloitus oli ainakin mukaansatempaava ja kiinnostava, joskin ajoittain hämmentävän epälooginen.

Haasteen kohta 38 on kirjan kannessa on kulkuneuvo. Tähän kohtaan haluan sijoittaa Alexander McCall Smithin My Italian Bulldozer -romaanin. Tämän lainasin appiukolta. Tykkään Mma Ramotswe -kirjoista, ja ajattelin, että tämä olisi vähän samanlainen. Kirjan tunnelma onkin samalla tavalla hyväntahtoinen ja kerronta rauhallista. Ei tämä kuitenkaan ihan samanlainen huumoripläjäys ole, vaan romanttinen tunnelmapala, jonka pääsisältö on se, että mies etsii itseään ja rakkautta Toscanassa. Ja jos joku on sitä mieltä, että puskutraktori ei ole kulkuneuvo, niin tässä kirjassa se sitä todellakin on.

Joululoman viihdepläjäys

Joulun alla ja joululomalla olen keskittynyt kirjalliseen viihtymiseen. Ostin joululahjaksi äidille Kate Mortonia kahdenkin kirjan verran, ja pitihän ne lukea ennen pakettiin käärimistä.

Ne ovat kertakaikkisen ihanaa hömppää, jota voi ahmia ilman suurempia pohdintoja. Jos pidät kartanoromantiikasta Downton Abbeyn tyyliin, nämä kirjat ovat todennäköisesti makuusi. Romanttista ajankuvaa maustavat pikantisti salaisuudet, esimerkiksi aviottomat lapset, salatut suhteet ja ratkaisemattomat murhat.

Minä ainakin kaipaan välillä tällaisia hyvän mielen kirjoja, joihin on helppo sukeltaa hetkeksi kun haluaa unohtaa ympäröivän maailman.

Meidän oppilaitoksessa on pitkään ollut mielettömän hyvä koulukirjasto, johon on hankittu kiitettävästi myös merkittävää nykykirjallisuutta. Viime syksyn YT-neuvotteluissa kirjastonhoitaja todettiin tarpeettomaksi ja kirjastokin vetelee tällä hetkellä viimeisiään. Tällaisessa tilanteessa olen todellakin kaivannut todellisuuspakoa, joten kävin hakemassa kirjastosta kaikki kotimaiset ja ruotsalaiset dekkarit, joita en vielä ole lukenut. Outi Pakkasta ja Anna Janssonia siis. Kumpikaan ei ole mielestäni suuremman hehkuttamisen arvoinen, mutta takuuvarmoja molemmat kyllä ovat. Sitä saa, mitä luuleekin saavansa - siis murhan ja siihen ratkaisun ja samassa paketissa viihdyttävää ajankuvaa.

Joulupukki toi lähinnä ajattelua vaativia kaunokirjoja isolla koolla. En ole niihin ihan vielä valmis, mutta ehkä sitten, kun kaikki muu on luettu.

Vaimotesti

Onpas ihanaa lukea kirja, joka saa nauramaan ääneen. Monta kertaa. Häiritsevästi. Tällä kertaa se oli Graeme Simsionin Vaimotesti.

Romaanin päähenkilö, Don Tillman, on genetiikan professori, joka on vähintäänkin omaperäinen, jolla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissaan ja joka pahimpina päivinään on aivan sietämätön kaavamaisen luonteensa vuoksi. Kirja alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Don pitää kollegansa puolesta luennon Aspergerin syndroomasta. Suoraan asiaan siis.

Kirjan tapahtumat valottavat aspergeria tai autismin kirjoa enemmänkin. Don törmää jatkuvasti siihen, että muut ihmiset osaavat tulkita toisiaan pienistä vihjeistä, joita Don ei edes huomaa.

Don haluaisi tavata sopivan kumppanin, mutta kaikissa deiteissä tuntuu olevan jotakin vikaa. Niinpä hän luo vaimotestin, kyselykaavakkeen, joka erottelee jyvät akanoista. Sitten hän tapaa Rosien, joka ei sovi ollenkaan kaavakkeen oikeisiin vaihtoehtoihin. Rosiella on kuitenkin tarjota Donille kadonneen isän etsintään keskittyvä isäprojekti, joka vie parivaljakon uskomattomiin seikkailuihin.

Hulvattomuudestaan huolimatta tämä on myös romanttinen ja onnellinen kirja. Lopussa vedetään vähän mutkia suoriksi, mutta ei se mitään, koska Don löytää jonkun, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on - ja jonkun, jonka hän itse voi hyväksyä juuri sellaisena kuin tuo toinen on.

Näkijän tytär

Hesari tarjosi ilmaiseksi e-kirjoja iPad-sovelluksessaan viime viikon ajaksi. Alunperin huomasin mainoksessa Nesserin nimen ja ajattelin iltalueskella dekkarin. Sen kyseisen kirjan olinkin kuitenkin jo lukenut, joten latasin itselleni Kristiina Vuoren Näkijän tyttären. Harha-askeltani Laila Hirvisaaren pariin lukuunottamatta siitä on todella pitkä aika, kun olen lukenut historiallisia viihderomaaneja. Viimeksi taisin ahmia Angelicoja ja Kaari Utrioita teini-ikäisenä.

Ahmimiseksihan tämäkin meni. Toisaalta oli kiire, kun aikaa lukemiseen oli vain viikko eikä sovellus näyttänyt, missä kohtaa kirjaa olin menossa. Mutta kyllä kirjakin oli varsin mukaansatempaava! Romaani kertoo Eirasta, joka syntyy äpäränä mahtisukuun 1200-luvun Suomessa. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, ja iso osa romaanista keskittyykin kristinuskon ja kansanuskon rinnakkaiseloon ja myös niiden väliseen kilpailuun. Mielestäni tämä on tarinan kiinnostavin osa, mutta viihdyttävyyttä lisäävät myös sukujen väliset ja perheiden sisäiset juonittelut ja se, että Eiran sydän vetää kahtaalle.

Vähän minun on vaikea ymmärtää tällaista lajityyppiä, jossa toisaalta historialla ja ihan faktoillakin on iso merkitys, mutta jossa säännöllisin väliajoin kuvataan romanttinen rakastelukohtaus. Kuka näitä jaksaa lukea kirjan toisensa perään? Eikö pelkkä historiallinen romaani ilman tätä rakkausjuonnetta kelpaa? Minä ainakin jotenkin vaivaannun ja turhaannun, kun vetävän tarinan keskeyttää säädytön suutelo. Usein ne tuntuvat vähän päälleliimatuiltakin. Mutta toisaalta - purihan se minuunkin, historian ja viihteen yhdistelmä...

"Hiihto"loma Eilatissa

Tänä vuonna hiihtolomaa vietettiin Eilatissa. Loma oli varsinainen aktiiviloma: reissattiin, sukelleltiin, shoppailtiin jne. Silti jäi aikaa lukea lentokoneessa, vähän rannalla ja iltaisin hotellihuoneessa. Heti kun ei tv tai tietokone häiritse, tulee tartuttua kirjaan. Näin tekivät muuten myös 7- ja 9-vuotiaat, jotka molemmat lukivat yhdet paksut kirjat ja aloittivat seuraavia.

Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.

Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.

Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.