Pääsiäisen lukuloman antia

Pääsiäisen tienoilla ehdin lukea paljon: viimeistelin maaliskuun puolella aloitettuja romaaneja ja ahmin uusia tietokirjoja.

Georges Perec: Elämä. Käyttöohje: romaaneja.

Olen väistellyt tätä kirjaa koko aikuisikäni ajatellen, että se on raskaslukuinen. Se koostuu 99 luvusta, joissa kerrotaan pariisilaisen kerrostalon asukkaista ja asunnoista. Oikeasti romaani on hauska, välillä jopa kepeä ja yllättävän helppolukuinen. Osa luvuista on lyhyitä, ja mukana on paljon kirjoitusharjoitusten tyylisiä tekstejä, joihin ei tarvitse paneutua erityisen syvällisesti. Silti sälästä tulee kokonaisuus, jonka eri osaset, lyhyet tarinat, muodostavat ison kuvan ja kokonaisen tarinan. 

Helmet-lukuhaasteessa tämän kirjan voisi sijoittaa varmaan miljoonaan kohtaan, mutta valitsen itse tämän:

• 38, kirja on käännetty hyvin. EDIT: Kääntäjä on Ville Keynäs, joka on tehnyt hulppean työn tämän kirjan kanssa. Ranskaksi olisi jäänyt lukematta.
  

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu

Käyn läpi Nobel-kirjailijoita, jotta voisin sanoa lukeneeni edes jonkin heidän pääteoksistaan. Tosin Häpeäpaalua lukiessani epäilin, että olen saattanut lukea tämän jo aiemmin. Jostain syystä se ei ole painunut pysyvään muistiin. Ehkä se johtuu siitä, että tarina ei mene tarpeeksi minun ihoni alle, ja syynä on se, että on vaikea asettua päähenkilön kenkiin. Romaani kertoo keski-ikäisestä valkoisesta opettajamiehestä, joka ensin ryhtyy varsin arveluttavaan ja hyväksikäytön rajoja hivelevään suhteeseen opiskelijansa kanssa ja sitten joutuu kohtaamaan oman vajavaisuutensa, kun hänen oma maatilalla asuva tyttärensä raiskataan ja joutuu elämään samassa yhteisössä raiskaajien kanssa. Etelä-Afrikan kuvaus on tosi kiinnostavaa, päähenkilön ajatuskulut lähinnä rasittavia, ajoittain raivostuttavia.

Helmet-lukuhaaste:

• 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa
  
• 11, kirja kertoo köyhyydestä
  
• 29, kirjan henkilön elämä muuttuu
  
• 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
  
• 38, kirja on käännetty hyvin.
  

Corien van Zweden: Rinnat. Elämänmittainen rakkaustarina.

Kevytlukuinen tietokirja käsittelee rintoja, niiden merkitystä naiselle eri ikävaiheissa ja niiden asemaa historian aikana. Taustana on kirjailijan oma rintasyöpä ja rinnan poisto, mutta mikään rintasyöpäkirja tämä ei ole, vaan sopii kaikille rintojen merkityksestä kiinnostuneille.

Helmet-lukuhaaste:

• 4, joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
  
• 15, kirjassa on jotakin samaa kuin omassa elämässäsi.
  

Robert T. Kiyosaki: Rich Dad Poor Dad. What the Rich Teach Their Kids about Money - That the Poor and Middle Class Do Not!

Tartuin tähän sijoituskirjallisuuden klassikkoon epäilevin mielin. Kirja vastasi odotuksiani: tosi amerikkalaista rikastumisen ylistystä, jonka mukaan yksilön pitäisi sijoittaa pärjätäkseen tulevaisuudessa. Hyvinvointikunnan kasvattina en ole ihan samaa mieltä, enkä haluakaan olla, mutta kyllä tämä kirja antaa paljon ajateltavaa. Se on myös vetävästi kirjoitettu, tosin lyhyiden lukujen jälkeen tulevat kertauskysymykset saavat oman pääni kiehumaan. Mutta tästä siis investing for dummies, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Helmet-lukuhaaste:

• 4, joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
• 33, kirjassa opetetaan jokin taito.
  

Helmikuun luetut 2

Helmikuu oli loistava lukukuukausi, kiitos talviloman - mutta kiinnostavat kirjat ovat houkutelleet myös arki-iltaisin töiden jälkeen (ja aamupalapöydässä ja unettomina öinä ja lounastauolla ja mitä näitä nyt on).

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Tämä romaani on kartanoon sijoittuva murhamysteeri, vähän christiemäiseen tyyliin. Mutta vain vähän, koska romaanin päähenkilö herää samaan päivään yhä uudestaan ja joka päivä eri henkilönä kartanon asukkaista. Vähitellen arvoitus selviää sekä päähenkilölle että lukijalle. Tykkäsin tämän kirjan ideasta paljon. En tykännyt siitä, että kertoja kuvailee kaiken aivan valmiiksi, mutta siedin sen tarinan takia.

Helmet-lukuhaasteessa tämän voisi sijoittaa esim. kohtaan:

• 3, historiallinen romaani
• 4, joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
• 7, kirjassa on kaveriporukka
• 10, kirjan nimessä on numero (Tämä se voisi olla!)
• 17, kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi (Tai tämä!)
• 31, jännityskirja tai dekkari
• 36, kirjassa liikutaan ajassa (Tämäkin sopii aivan loistavasti tähän kirjaan.).

Peter Robinson: Caedmon's Song

Robinson on dekkaristi, joka on kirjoittanut kymmeniä kirjoja Alan Banksista (se sama kuin tv-sarjassa DCI Banks). Tämä kirja kertoo kuitenkin erilaisen tarinan. Toisaalla väkivaltaisesta hyökkäyksestä selvinnyt Kirsten yrittää muistaa, mitä hänelle on tapahtunut, toisaalla Martha etsii yorkshirelaisesta rantakaupungista miestä, joka on tuhonnut hänen elämänsä. Tätäkin kirjaa vaivaa lievä yliselittäminen, mutta tarina tempaisee mukaansa. Jos haluat harjoitella englanniksi lukemista, tämän romaanin kieli on hyvää mutta helppoa.

Helmet-lukuhaaste:

• 4, joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
• 7, kirjassa on kaveriporukka
• 12, kirjassa ollaan metsässä (ainakin välillä)
• 29, kirjan henkilön elämä muuttuu
• 31, jännityskirja tai dekkari.

Giulia Enders: Suoliston salaisuus. Kaikki kehomme keskeisestä elimestä.

Helppolukuinen ja -tajuinen tietokirja aiheesta, josta usein ei saa kovin paljon tietoa. Tässä on kaikki napakassa ja hauskassa paketissa.

Helmet-lukuhaaste:

• 28, kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä
• 34, kirjassa tarkkaillaan luontoa (no vähän niinku)
• 38, kirja on käännetty hyvin (Ei sillä, että pystyisin sanomaan, koska en osaa saksaa, mutta käännöstä on suomalaistettu sopivasti.).

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi

Älkää tuomitko, kun tunnustan, etten ole lukenut tätä ennen yhtään Hemingwayn romaania. Tästä lyhyestä muistelmateoksesta oli helppo aloittaa. Hemingway kertoo jutustelevaan sävyyn 1920-luvun Pariisista ja sen taiteilijapiireistä. Erityiskiitos 60-luvun kääntäjälle sanoista illatsut ja ookei. Luin kirjan hiihtolomalla ja ilokseni Hemingway kertoi pitkät pätkät lasketteluturismin varhaisista vaiheista.

Helmet-lukuhaaste:

• 4, joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
• 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
• 41, kirjassa matkustetaan junalla (Sijoittaisinkohan tämän tähän?).

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Tämä on juuri sitä, mitä Moyesilta voi odottaa. Siirappista hömppää. Kahdesta rakkaustarinasta toinen sijoittuu 1960-luvulle ja tarjoaa hieman kiinnostavaa ajankuvaa. Toimivaa eskapismia työn raskaan raatajalle.

Helmet-lukuhaaste:

• 6, kirja kertoo rakkaudesta
• 7, kirjassa on kaveriporukka
• 29, kirjan henkilön elämä muuttuu
• 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Romaanin tapahtumista iso osa sijoittuu lehti- ja toimitusmaailmaan.).

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Jäätävän hyvä lukuromaani Ranskan algerialaisista siirtolaisista. Paksussa romaanissa kuvataan ensin elämää Algeriassa, sitten ensimmäisen polven siirtolaisia ja viimeiseksi sitä, kuinka toisen polven siirtolaisten täytyy tehdä tiliä historian kanssa. Opin paljon, siis ihan tosi paljon uutta, Algeriasta ja sen suhteesta Ranskaan.

Helmet-lukuhaaste:

• 3, historiallinen romaani (Voiko historialliseksi romaaniksi kutsua kirjaa, joka kertoo 1900-luvun loppupuolesta?)
• 4, joku kertoo kirjassa omista muistoistaan
• 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa
• 11, kirja kertoo köyhyydestä
• 16, kirjassa eletään ilman sähköä (ainakin siellä Algeriassa)
• 19, kirjassa leikitään (Näitä ei ole vielä ollut, joten tämä pääsee ehkä tähän kohtaan!)
• 29, kirjan henkilön elämä muuttuu.

Kehtolaulu

Luin joulunpyhinä Leïla Slimanin Kehtolaulun. Se kertoo pariisilaisesta perheestä, joka palkkaa lastenhoitajan. Ranskassa tämä kirja nousi saman tien klassikoksi, koska siinä käsitellään avoimesti niitä tunteita, joita lastenhoitajan palkkaamiseen liittyy; kuinka lastenhoitaja samaan aikaan on osa perhettä ja silti ulkopuolinen, kuinka lastenhoitaja usein näkee lapsia enemmän kuin vanhemmat, mutta silti hänet voidaan erottaa varoittamatta, kuinka alaan liittyy paljon piiloon jäävää epätasa-arvoa ja huonoa kohtelua.

Suomessa lastenhoitajat ovat harvinaisia eikä kirja tule samalla tavalla iholle, mutta jännittävä se on! Kirja alkaa siitä, että lastenhoitaja on surmannut kaksi hoitolastaan ja yrittänyt ottaa hengen myös itseltään. Sen jälkeen tarinaa aletaan keriä auki siitä, kuinka Massén perhe palkkaa täydellisen lastenhoitajan Louisen. Alussa kaikki sujuu erinomaisesti, mutta vähitellen idylli alkaa säröillä.

Kirja ei ole mikään tiiliskivi ja Slimani kirjoittaa suoraviivaista kieltä, joten tähän on helppo tarttua. Vähäeleisesti, lähes lakonisesti, lukijan eteen rakentuu hurja tarina, joka käy loppua kohti suorastaan hyytäväksi. Sattumoisin olen lukenut kirjan ensimmäisen luvun myös ranskaksi. Jos jotakuta kiinnostaa, niin romaanin ranska ei ole erityisen vaikeaa, vaan tämän olisin voinut lukea myös sillä kielellä. Tekstin pienet finessit olisivat kuitenkin jääneet tavoittamatta, joten olen tyytyväinen, että luin tämän suomeksi ja ymmärsin pienimmätkin viittaukset. Uskon, että ilman niitä kokonaisuus olisi jäänyt valjummaksi.

Taas törmäilen ranskalaiseen kulttuuriin

Kierrätyskeskus on mun uusi kirjakauppani. Hinnat ovat toki edulliset (1 e/kirja kuin kirja) mutta valikoimakin on laaja. Tällä kertaa mukaan tarttui Diane Johnsonin Le Divorce - avioero ranskalaiseen tapaan. Elän mitä ilmeisimmin etsikkoaikaa ranskan kieleni kanssa, ja joka puolelta löytyy jotakin, joka tukee kiinnostustani ranskan kieleen ja ranskalaiseen kulttuuriin.

Le Divorce on julkaistu 1997, ja tuohon aikaan se on ollut hömppäkirjallisuuden kuuminta hottia. Romaani on tosi visuaalinen ja välillä kerronnassa mukaellaan elokuvakerrontaa, joten ei ole yllättävää, että tästä on tehty myös elokuva vuonna 2003. Jos jollakulla on se DVD-hyllyssään, otan sen mielelläni lainaan, koska kirja oli ihan hyvä, ja nyt olisi hyvä sauma pilata lukukokemus keskinkertaisella romcomilla.

Le Divorcen päähenkilö ja kertoja on amerikkalainen Isabel, joka tulee Pariisiin tukemaan siskoaan Roxya, joka on 3-vuotiaan Gennien äiti, viimeisillään raskaana ja eroamassa ranskalaisesta Charles-Henristä. Kirjan sosiaaliset ympyrät ovat Charles-Henrin perhe ja suku sekä Pariisin amerikkalainen seurapiiri. 

Paljon kerrotaan siitä, millaista Isabelin on muuttaa Pariisiin, ja kuinka Ranska ja ranska aukeavat vähitellen. Romaanin edetessä Isabel löytää itselleen ranskalaisen rakastajan samalla kun Roxyn elämä murenee palasiksi. 

Le Divorce ei ole hattaraa, vaikka se vähän hömppää onkin, vaan romaanin juoni on kiinnostava ja kokonaisuus on huolella kasaan punottu. Vähän tämä saa miettimään, oliko hömppä ylipäätään 25 vuotta sitten näinkin vakavasti otettavaa. Jos käyn lainaamassa pari Anni Polvaa tai vanhoja harlekiineja, pitääkö varautua syvälliseen pohdintaan? Vai sekoitanko nyt raskasoutuisuuden vakavuuteen? Tätä romaania joutuu välillä vähän makustelemaan, joten ahmiminen ei aina onnistu.

Kokonaisuus on varsin onnistunut. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään, Ranska tulee tutuksi ja kirjassa on paljon huumoria, vaikka se ei hulvaton olekaan. Suosittelen lukemaan, ja lainatkaa nyt joku mulle tämä leffana, niin saan tietää, kuinka hyvin tapahtumat taipuvat elokuvaksi!

Maagista realismia, tai ainakin melkein!

Olenpas minä nyt kovasti innostunut ranskalaisesta kirjallisuudesta. Yritän vetreyttää ranskan kielen taitoani, ja se selvästi vaikuttaa kirjavalintoihin, vaikka kyse olisi käännöskirjallisuudestakin.

Romain Puértolais on kirjoittanut romaanit Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin ja Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven. Ensimmäistä en ole (vielä) lukenut, toinen oli vallan mainio!

Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven kertoo päivästä, jolloin islantilainen tulivuori pysäyttää Euroopan lentoliikenteen. Juuri sinä päivänä Providencen pitäisi lentää Pariisista Marokkoon noutamaan adoptiotytärtään Zaheraa, joka on vakavasti sairas.

Koska Providencen lento on peruttu, hän päättää lentää itse. Siis sillä tavalla kuin linnut lentävät. Tästä eteenpäin romaani on mielikuvituksellista maagista realismia. Niille, jotka eivät sellaisesta tykkää, tulee lopussa selitys. Niille, jotka pettyvät liian realistiseen selitykseen, on varattu vielä onnellinen ja taianomainen loppu. Minä tykkäsin molemmista.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

Luulisi olevan helppoa löytää kirja, jonka kirjailija on kuollut 2010-luvulla. Jostain syystä sellaista ei vain tahtonut ihan itsestään etsiytyä lukulistalleni. Mutta joskus vastaus on lähempänä kuin arvaatkaan!

Olen tänä kesänä lueskellut lukioaikaista ranskan kielioppiani. Keksin kurkistaa, milloin sen tekijät ovat kuolleet. Napakymppi: Seppo Tella on kuollut vuonna 2011.

Lukukokemus on nostalginen. Kieliopin ensimmäinen versio on julkaistu 1979, ja se näkyy esimerkkilauseissa monella tavalla. Yksi suosikeistani on:

Voilà Pierre, Jean et le gros Michel.

Tuolla ovat Pekka, Jussi ja pulska Mikko.

Alkukesän lukemisto

Tässä lyhyet arviot muutamasta alkukesän aikana lukemastani kirjasta.

Pamela Druckerman: Mademoisellesta madameksi. Tarina keski-ikäistymisestä.

Tämä kirja on jatko-osa Kuinka kasvattaa bébé -kirjalle. Kirjailijan lapset ovat jo kouluiässä, mutta elämä heittää jo seuraavaa haastetta, keski-ikää, kehiin. Toimittajamaisella, napakalla ja humoristisella, otteella perehdytään keski-iän haasteisiin ja varsinkin siihen, miten neli-viisikymppisenä ollaan sinut itsensä kanssa. Ranska ja ranskattaret toimivat jälleen vertailukohteina ja inspiraationa. Jostain syystä tämä oli minusta erittäin samaistuttavaa ja nautinnollista luettavaa.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Alina on teatteriohjaaja, joka on vankina yksinhuoltajaäidin roolissa. Romaani on alkuun vähän raskastahtinen, mutta meno sujuvoituu loppua kohti. Teksti on välillä pohdiskelevaa ja ajatuksia herättävää, ja usein hauskaa tai hulvatonta. Romantiikkaakin löytyy, mutta painopiste pysyy Alinassa ja hänen tasapainottelussaan äidin roolin ja ammatillisen roolin välillä. Kirjassa on valtavasti eripituisia näytelmäsynopsiksia (joita Alina kehittelee päässään), joista osa on puuduttavia ja osa oikein osuvia.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Lapset ostivat minulle äitienpäivälahjaksi kaikkea keltaista. Tällaisen kirjankin olivat löytäneet. Se kertoo kesäisestä Hangosta, kahden sukupolven naisista, rakkauskokeiluista, sodastakin. Ei tämä huono romaani ole, mutta minä en saa siitä oikein otetta, vaan tapahtumat tuntuvat vain soljuvan lukijan ohi. Ehkä se on jonkun mielestä juuri hyvä. Ärsytysbonus runollisesta kielestä. Yodalle voisi se sopiakin, mutta romaanitekstissä haluan kuntoon sanajärjestyksen minä.

Poems from the Second World War (toim. Gaby Morgan)

Englanninkielistä runoutta sotaa käsittelevää runoutta toisen maailmansodan ajalta. Suurimmaksi osaksi runot olivat oikein hyviä, ja tämä oli kiinnostava, minulle uusi, kirjallinen näkökulma toiseen maailmansotaan. En minä näistä kuitenkaan enää yhtäkään muista.

Minä luen ranskaksi!

Ostin talvella pari ohutta ranskankielistä pokkaria. Fred Vargasin Coule la Seine (~ Seine virtaa) tuli luetuksi heti tammikuussa. Siinä on muutama novelli, joiden päähenkilönä on Adamsberg. Ei mitään ihmeellisiä stooreja, mutta ihan luettavia, suht ymmärrettävällä ranskalla. Sijoitin tämän kirjan haastekohtaan 7, kirjassa rikotaan lakia.

Anna Cavaldan L'echappée belle (~ Kaunis karkumatka) sai odottaa hyllyssä vähän pidempään, mutta se sopikin aivan mahtavasti aurinkoisiin hellepäiviin. Kirjassa kolme sisarusta matkaa sukulaisen häihin, mutta juuri ennen kirkonmenojen alkamista he karkaavatkin neljättä sisarusta tapaamaan. Tämä romaani on aivan ihana! Se käsittelee sisaruutta ja kasvamista, ja mielestäni näitä teemoja käydään läpi raikkaasti.

Romaanin ranska on kaunista ja kepeää, vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään. Sen ymmärsin, että kirja on myös hauska! Jos ranskan kieli ei luonnistu, tästä kirjasta löytyy myös suomennos (Karkumatka). Tämä pääsee haastekohtaa 43, kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Kirjasarja on J'ai lu.

Oma karkumatkani kotirannalle

Muistoksi käynnistäsi

Vuoden 2020 ensimmäinen romaani, joka ei mahtunut lukuhaasteeseen, on Fred Vargasin Muistoksi käynnistäsi.

Romaani kuuluu Kolme evankelistaa -sarjaan. Kolme historiantutkijaa olivat aikoinaan minun ensikosketukseni Vargasiin, ja heihin alunperin ihastuinkin. Sittemmin Adamsberg on vienyt heidän paikkansa, mutta aina on aikaa Matteukselle, Markukselle ja Luukakselle.

Laadultaan dekkari ei ole niin tasainen kuin monet muut Vargasin kirjat, mutta ei se huono ole, varsinkaan nyt, kun henkilöhahmot ovat tuttuja, samoin Vargasin tapa rakentaa hahmoja kertomalla heistä yksityiskohtia siellä täällä.

Kaiken kaikkiaan dekkari on varsin viihdyttävää luettavaa. Louis Kehlweiler metsästää murhaajaa bretagnelaisessa pikkukaupungissa. Ruumiita riittää, ja sen lisäksi, että murhaaja otetaan kiinni, pöllytetään vähän vanhoja salaisuuksia.

Vél d'Hiv - vaiettuja tarinoita historiasta

Holokaustista kirjoitetaan jatkuvasti, ja säännöllisesti minäkin tartun niihin kirjoihin - varsinkin, jos näkökulma on sellainen, josta en ole aihetta aiemmin katsellut.

Viimeksi luin Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah -romaanin. Romaani kertoo siitä, kuinka kesällä 1942 Pariisin poliisi tekee laajan ratsian ja kerää suurimman osan kaupungin juutalaisista pyöräilystadionille odottamaan siirtoa muualle. 10-vuotias Sarah odottaa äitinsä ja isänsä kanssa pääsyä pyöräilystadionilta pois. Hänellä on kiire kotiin, koska 4-vuotias pikkuveli odottaa piilossa lukitussa komerossa. Kodin sijasta Sarah joutuu leirille.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Pariisissa asuva amerikkalainen Julia tekee lehtijuttua Vélodrome d’Hiver -ratsiasta. Yllättäen Julia törmää ranskalaisen miehensä perheen perhesalaisuuteen, joka liittyy jotenkin Sarahiin. Kun Julia selvittää menneisyyden tapahtumia, hänen oma elämänsä mullistuu.

Romaanin aihe on kiinnostava, silläkin, että se on Ranskassa yhä varsin vaiettu. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat tarinassa luontevasti rinnakkain, ja pääpaino on nykyisyydessä, mikä tekee kirjasta miellyttävän lukea myös heille, joita holokaustitarinat liikuttavat ylenpalttisesti.

Hippasen minua ärsyttää kertomistyyli, jota kutsuttakoon vaikka viihdekirjamaiseksi tyyliksi. Varsinkin nykyajassa kulkevassa tarinassa esiintyvä ulkonäön, vaatteiden, ihmissuhteiden kiemuroiden yms. kuvailu tuntuu turhalta - se jopa vähän syö vakavaa sisältöä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä: tarina rullaa sujuvasti, asia on tärkeä ja lukeminen tuntuu mukavalta.

Kuinkakohan pitkään näitä holokaustiromaaneja kirjoitetaan? Vielä tapahtumat ovat lähellä, ja on kiire kerätä kokijoiden ja silminnäkijöiden tarinat talteen. Tuleekohan holokaustista jossain vaiheessa vain yksittäinen tapahtuma historiassa, jotain, jota tapahtui niin kauan sitten, ettei sitä oikein jaksa muistaa? Vai pysyykö tämä poikkeuksellinen julmuus jälkipolvien mielessä hamaan maailmaan tappiin asti? 

Kirjasta on tehty myös elokuva Sarah's Key. Ennen elokuvaa kirja oli julkaistu Suomessa nimellä Avain.

Kolme vahvaa naista

Marie Ndiayen Kolme vahvaa naista kertoo kolme erilaista tarinaa, joissa kaikissa on vahva nainen. Ensimmäisessä tarinassa Norah, Ranskassa asuva asianajaja, matkustaa Senegaliin isänsä luokse. Matkalla Norah joutuu kohtaamaan sekä menneisyytensä että nykyisyytensä.

Toisen kertomuksen päähenkilö on Rudy, ranskalaismies, joka on riidellyt senegalilaissyntyisen vaimonsa Fantan kanssa. Rudy käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan Fantaan. Kolmas tarina kertoo nuorena leskeksi jääneestä Khadysta, joka pyrkii Senegalista Eurooppaan. Khady joutuu elämään nykyhetkessä; hän ei pysty kuvittelemaan tulevaa, ja menneisyyskin on usein vain hatara muisto.

Tarinat liittyvät ohuesti toisiinsa, mutta ne voi myös lukea toisistaan irrallisina. Kaikissa tarinoissa keskiössä on nainen, joka ei anna periksi erilaisista vaikeuksista huolimatta. Ja vaikeuksia, vastoinkäymisiä, takkuista elämää näissä tarinoissa riittää. Tarinat antavat kaikki myös jonkinlaisen kuvan Ranskan ja Senegalin, emämaan ja siirtomaan, suhteesta.

Ndiaye kirjoittaa kevyesti, mutta usein ajatus harhautuu hieman syrjään itse tarinasta. Lukija löytää itsensä katsomasta tapahtumia uudesta näkökulmasta. Tämä romaani vaatii aikaa ja makustelua.

Lempidekkareita

Sain joululahjaksi Fred Vargasin Kalmankuoriaiset. Se on Adamsberg-sarjaa, joka taitaa nykyään olla lempidekkarisarjani. Tässä romaanissa on outo juoni, jonka palaset näyttävät ensin täysin yhteensopimattomilta, mutta lopulta loksahtelevat kohdilleen nätisti. Adamsberg etsii tiettyjä fyysisiä todisteita ja kirjan lopussa myös lapsuudessaan tapaamaansa naiserakkoa, jota kukaan muu ei muista, joten sijoitan kirjan haastekohtaan 2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Väkivaltainen ja ällöttäväkin rikostarina on kerrottu tyylillä ja jopa lämmöllä.

Ostin itse kirja-alesta Hyisiä aikoja -pokkarin. Sekin on ihan samanlainen Adamsberg-dekkari: juoni hajoilee moneen suuntaan, mutta lopussa kaikki liittyy ihan selvästi yhteen. Kirjan kannessa on maisema Pariisista, siis 30, kirjan kannessa on kaupunkimaisema. Tässä kirjassa selvitetään sekä Islannissa vuosia aiemmin tapahtuneita murhia että omituiseen Ranskan vallankumouksen aikaisia valtiopäiväistuntoja toisintavaan kerhoon liittyviä kuolemantapauksia. Lukijan kannattaa varautua oman yleissivistyksen kasvuun. 

15 Kirjassa käsitellään jotain tabua

Lapsen tekemä henkirikos on aika lailla tabu, eikös vain? Tämän haastekohdan saa täyttää Pierre Lemaitren Silmukka. 12-vuotias Antoine tappaa hetken kiivastuksessa naapurin pienen Rémin ja piilottaa ruumiin. Ranskalainen pikkukylä menee sekaisin jo kadonneen lapsen vuoksi, mutta tämä ei riitä Lemaitrelle, vaan hän järjestää seudulle vielä hirmumyrskynkin.

Tarina on taitavasti rakennettu. Sekä Antoine että lukija saavat monta kertaa jännittää kiinni jäämistä, ja loppuratkaisu on yllättävä, mutta varsin tyydyttävä. Minua lukijana hieman ärsytti, että en oikein tiennyt, mihin genreen romaani pitäisi sijoittaa. Luulin ryhtyväni dekkarin lukemiseen, mutta sellainen tämä teos ei kyllä ollut. Kannattaa siis ryhtyä lukemiseen avoimin mielin - mutta ehdottomasti kannattaa ryhtyä!

Kulinaristin kuolema

Hirmuisen hyvä idea tuo Helmet-lukuhaaste! Vaikka luen normaalistikin melko paljon, on haaste antanut lukemiselle valtavan lisäboostin ja auttanut löytämään uutta luettavaa.

Luin haasteeseen Siilin eleganssin (joka kyllä muutenkin oli ollut lukulistalla pitkään) ja ihastuin siihen. Siispä kun kirjaston hyllyssä silmiini osui Muriel Barburyn Kulinaristin kuolema, en aikaillut hetkeäkään.

Romaani on Barburyn esikoinen ja sijoittuu samaan taloon kuin Siilin eleganssikin. Kulinaristin kuolemassa kuuluisa ruokakriitikko makaa kuolinvuoteellaan, muistelee elämänsä makuelämyksiä ja yrittää tavoittaa sitä kaikkein mieluisinta, jotakin lapsuudessa koettua ja sittemmin unohtunutta.

Lyhyissä luvuissa vuorottelevat kriitikon omat muistot ruoista ja hänen lähipiirinsä muistot kriitikosta. Ohimenevien tuokiokuvien kautta hahmottuu yksi ihmiselämä.

Tämä ei ole uusi lempiromaanini, mutta ihan luettava, jopa lukaistava, kirja. Minua viehättää ranskalaisten romaanikirjailijoiden tyyli, jossa näennäisen kepeällä otteella käsitellään syviä ja vaikeita asioita. Tämä romaani on tyyppiesimerkki tästä lajista.

Ihan kohta tartun vuoden 2019 lukuhaasteeseen, odottakaa vielä hetki!

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Pyysin ja sain joululahjaksi vuonna 2011 Charles Baudelairen Pahan kukat, jonka on kääntänyt Antti Nylén. Teoksessa on rinnakkain ranskankielinen alkuteksti ja suomenkielinen runoversio. Nylén on kirjoittanut runoista myös antoisia selityksiä. Käännöstyöstään hänet on palkittu ainakin Maurice de Coppet -palkinnolla.

Aika monta vuotta olen seisottanut tätä teosta yöpöydällä. Aina välillä olen lukenut runon tai pari. Alussa minulla oli tavoite, että luen myös ranskankieliset tekstit. Käännöksen kanssa ne olivat kyllä ihan ymmärrettäviä, mutta jossain vaiheessa myönsin itselleni, että ranskan kielen taitoni ei riitä siihen, että alkuperäisillä runoilla olisi minulle jotakin lisäarvoa. Lukeminen alkoi sujua nopeampaa, kun luin vain suomeksi.

Sen verran kuitenkin tajuan, että ovat nuo käännökset ihan törkeän taitavia. Baudelaire nyt on Baudelaire: omituinen, kiinnostava, taitava ja henkeäsalpaava.

24. Surullinen kirja

Vihdoinkin muistin kirjastossa ollessani Muriel Barberyn Siilin eleganssin. Se kertoo pariisilaistalon portivartijarouvasta, joka pyrkii kaikin keinoin peittämään kotitalonsa asiakkailta sen tosiasian, että hän on hienostunut taiteen ja kulttuurin ystävä. On varmaan ennalta-arvattavaa, että tällainen käytös johtaa yksinäisyyteen ja eristäytymiseen. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun taloon muuttaa uusi asukas.

Siilin eleganssi on ihana kirja, joka kertoo taiteesta, ystävyydestä ja siitä, kun uskaltaa antautua elämälle. Se on välillä hauska, usein ilahduttava ja useaan otteeseen myös surullinen kirja. Siksi sijoitan sen tähän haastekohtaan, vaikka pelkkä surullisuus ei sitä määritäkään.

Tässä romaanissa pohditaan välillä filosofisia kysymyksiä ja välillä kuvaillaan naapuruston elämänmenoa tarkan humoristisesti. Romaanin tunnelma on mielestäni hyvin samanlainen kuin esimerkiksi Amelie-elokuvan. Onko tämä sitten ranskalaisuutta? Ainakin se on hyvin viehättävää.

16. Kirjassa luetaan kirjaa

Tähän haastekohtaan valikoitui Leonie Swannin Ihmissutta ken pelkäisi. Neiti Maple ja muut salapoliisin kyvyillä siunatut lampaat ovat tällä kertaa Ranskassa ja joutuvat tekemisiin aivan kilipäisten vuohien, käsittämättömästi puhuvien ranskalaisten ja mahdollisesti itsensä ihmissuden kanssa.

Mielesäni Swannin lammasdekkarit ovat viihdyttäviä ja harmittomia hyvän mielen kirjoja, joihin kätkeytyy pieniä filosofisia viisauksia. Tässä kirjassa lampaille luetaan Velhoa ja leijonaa - ja sen tarinan tapahtumilla on oma osansa mysteerin selviämisessä.

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Enhän huijaa haasteessa, jos kuitenkin tuon pääotsikon sanat ovat aakkosjärjestyksessä?

Tämä Dirty French -kirjanen on helmi. Jos osaat jo hieman ranskaa ja kaipaat motivaatiota opiskella sitä lisää, tässä on sinun kirjasi. Opit juopotteluun, juhlimiseen, seksiin ja eritteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja. Kirjassa on myös lyhyitä tekstejä ranskalaisista ja ranskalaisuudesta, joten kirjan luettuasi olet kielen lisäksi oppinut kulttuuria.

Lisäksi tämä on hauska kirja. Kaiken kaikkiaan huomattavasti paljon parempi kokemus kuin C'est d'accord -sarja, joka yritti 90-luvulla opettaa minulle ranskaa 70-luvun keinoin.

Perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Lukaisin Helena Liikanen-Rengerin teoksen Maman finlandaise - poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa. Kirjoittaja elää perheineen Antibes'ssa. Yhden lapsen kummitäti asuu samalla tienoolla ja Etelä-Ranska kuuluu vakiolomakohteisiimme, joten kirjaan oli kiinnostava tarttua. Ja kyllähän siitä oppi jotakin uuttakin, mistä voi olla tulevilla matkoilla hyötyä. Koska tässä vaiheessa elämää näyttää varsin epätodennäköiseltä, että me koskaan muuttaisimme pysyvästi johonkin toiseen maahan, on myös kivaa elää vaihtoehtoista elämää muiden kautta. Tämä kirja on mukavan kepeä ja helppolukuinen, mutta ei ihan pelkkää hömppää kuitenkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia ja kokemuksia, joita ulkomailla asustelu voi tarjota.

Baskeri päähän ja punkku kainaloon, The Smiths soi jo

Minulla on mielestäni melko avara kirjamaku, ja aika harvoin kohtaan sellaisen kirjan, jota en yhtään ymmärrä/jaksa lukea/halua lukea. (Itse asiassa näitähän on vain ne säännöllisesti mainitut Hesset, jotka ovat jääneet lukematta vain laiskuuden takia, ja Vilhelm Mobergin Invandrarna, jonka sain äidiltä joululahjaksi lukioiässä, mutta jota en vain saanut luettua, koska ruotsi, laiskuus ja osa keskeltä sarjaa. Äiti otti sen sitten takaisin kymmenen vuoden jälkeen, vaikka nyt alkaisin olla kypsä sille - tosin haluan aloittaa ihan alusta.)

Jouluna 2009 sain lahjaksi Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän. Melkein kuusi vuotta se otti, mutta nyt olen lukenut senkin. Vaan kuinka se oli vaikeaa, epämiellyttävää ja tuskaista! Minä ihan oikeasti yritin ymmärtää tätä kirjaa (en jättänyt kesken!) mutta ei, se ei vaan ole minua varten.

Minä tiedän kyllä, keitä varten se on. Nuoria miesälykköjä. Niitä sellaisia, jotka jo lukiossa erottuvat joukosta pukeutumalla eksentrisesti, juomalla viiniä kaljan sijaan ja viljelemällä sivistyssanoja. Ehkä kirja kelpaa jopa ikääntyneille miesälyköille, jotka tunnistavat itsensä kuvauksessa. Minulle ei niinkään.

Romaani kertoo Joelista, suomalaisesta julkkisälyköstä, joka saa hermoromahduksen ja lähtee lepäämään ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän sotkeentuu järjestäytyneen rikollisuuden toimiin; Joel tutustuu Marceliin, ranskalaiseen älykköön ja kuljetusliikkeen omistajaan, jolla on liiketoimia rikollisten kanssa.

Joel ja Marcel ovat molemmat todella ärsyttäviä hahmoja. Joel viljelee sellaisia sanoja kuin alhaiso, rypee itsesäälissä ja pitää itseään epäsopivana tähän maailmaan. Marcel on tämän lisäksi periaatteellinen ihmisvihaaja. Molemmat suhtautuvat naisiin pelokkaasti ja vihamielisesti. Molemmat intoilevat Flaubertista ja Morrisonkin mainitaan - mieleeni piirtyy yhä selkeämmin kuva siitä väärinymmärretystä älyköstä.

Koska tämä teos ei kolahda minuun, en oikein osaa tulkita sitä. Minäkertoja Joel kertoo näkemästään oman kokemuksensa kautta, ja lukijalle tulee aavistus, että Joel ei ehkä näe ihan samaa kuin muut pikkukaupungin asukkaat. Tulkitsen myös niin, että ainakin osa Marcelin tarinasta on Joelin kertoma. Ehkä romaani on tarina älyköstä, joka ei jaksa ympäristön kummeksuvaa suhtautumista (Myönnän osallisuuteni!) ja sortuu väkivaltaiseen fantasiointiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka todellisuus on niin vaikea, että yksilö haluaa rakentaa oman todellisuutensa, jonka ohjailu on helpompaa. Kirjan lopussa kaksi todellisuutta risteävät. En minä silti tiedä, mikä tämän tarinan kliimaksi on. Varmaan se, että molemmat päähenkilöt saavat kirjan lopussa. Joel pääsee pukille, mutta kokee jälkikäteen vain pettymystä ja nöyryytystä. Marcel saa kaikkien unelmien kohteen ja löytää todellisen rakkauden. Jee, toivoa siis on!

(Anteeksi älykkönuorukaiset.)