Maria Lang on Ruotsin ensimmäinen dekkarikuningatar

Yksi lempparidekkaristeistani on Maria Lang. Ihastuin hänen kirjoihinsa, ja erityisesti Christer Wijkiin, jo 12-vuotiaana. Vuosien 1949 ja 1988 välillä kirjoitetut tarinat ovat varsin klassisia dekkarijuonia ilman väkivallalla mässäilyä, ja monessa kirjassa on rikostarinan lisäksi jokin ruotsalaiseen kulttuuriin liittyvä teema. Langin avustuksella olen tutustunut esimerkiksi Ruotsin maantietoon, oopperamaailmaan ja moniin ruotsalaisiin kirjailijoihin.

De röda kattorna -dekkarissa seikkaillaan Värmlannissa, Selma Lagerlöfin ja monen muun ruotsalaisen klassikkokirjailijan kotiseuduilla. 25-vuotias Bodil on viettänyt kesäloman Englannissa ja on huolissaan, koska pikkusisko Ingalillistä ei ole kuulunut koko kesän aikana kuin yhden kortin verran. Bodil palaa koti-Ruotsiin ja aloittaa kuumeisen siskon etsinnän.

Romaanin ruotsin kieli on välillä vähän vanhahtavaa, mutta pääasiassa varsin ymmärrettävää. Sama teos löytyy kyllä suomeksikin Punaiset kissat -nimellä. Tämä ei ole parasta Langia, mutta varsin nautittavaa kumminkin. Jos häneen ihastuu, niin kirjat eivät onneksi lopu heti kesken. Silläpä sijoitankin tämän haastekohtaan 24, kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Oletko muuten jo katsonut Netflixistä Maria Lang -filmatisoinnit, joissa Tuva Novotny on Puck ja Ola Rapace Christer Wijk? Suosittelen! On sarjassa mukana Puckin aviomies Einarkin, mutta kuten kuvasta saattaa päätellä, hän ei ole sarjan sankari. Ola Rapace täyttää kaikki odotukset, joita koskaan olen asettanut Christer Wijkille, ja se on aika paljon se.

Munametsällä

Kirjamessuilla kuvasin kameran muistiin kirjoja, joita voisi olla kiva lukea. Olga Kokon Munametsä oli yksi niistä. Alkuvuodesta löysin kirjan kuvan kamerasta ja laitoin kirjan varaukseen. Samalla huomasin, että tämä olikin yksi tämän talven kohukirjoista, jonka kaikki haluavat lukea.

Koska siinä on seksiä. Paljon seksiä. Romaanin päähenkilö Linnea on töissä mainostoimistossa ja purkaa stressiä juomalla, naimalla ja runkkaamalla. Ei ehkä ihan hirveän omalaatuista vuonna 2020, mutta ainakin tässä nimenomaisessa romaanissa oikein hauskaa. Linnea myös bloggaa ja vloggaa, ja tarinankerronnan lomassa vuorottelevat bloggaukset ja vloggaukset, joissa Linnea antaa setämiesten ja kukkahattutätien kuulla kunniansa.

Minusta kerronnallinen ratkaisu toimi, tarina eteni vauhdilla ja sattumukset olivat hauskoja. Jonkinlainen kasvukertomuskin tästä tuli, mutta se ei ollut päälleliimatun opettavainen, vaan syntyi luontevasti. Netistä tosin luin, että monen mielestä kirja oli pinnallinen ja vloggaukset ärsyttäviä ja irrallisia.

Sijoitan tämän lukuhaasteen kohtaan 2, iloinen kirja. Ehkä iloinen ja hauska eivät ole aivan synonyymeja, mutta en keksi parempaakaan paikkaa.

Kiinalaisia juttuja

Bongasin Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä Mari Mannisen kirjan Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Kun ryhdyin varaamaan sitä kirjastosta, huomasin Eero Paloheimon kirjoittaneen Kiinalainen juttu -nimisen kirjan, joka kertoo ekokaupungin rakentamisesta Kiinaan. Tässähän olisivat minulle haastekohdat 47 ja 48, kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet!

Mannisen Kiinalainen juttu on helppolukuinen ja sivistävä tietopaketti Kiinasta. Se esittelee erilaisia uskomuksia Kiinasta ja kumoaa niistä aika monta.

Paloheimon Kiinalainen juttu on - erilainen. Se kertoo ekokaupungin suunnittelu- ja rakentamisprosessin alkuvaiheista ja matkaan tulevista mutkista, mutta ote on varsin päiväkirjamainen. Eero Paloheimo on suunnittelija ja Vihreiden entinen kansanedustaja, jolle ekokaupunkien kehittäminen on ollut sydämen asia. Paloheimo kirjoittaa kuitenkin paljon yksityiskohdista, joilla ei ole varsinaisen asian kanssa juurikaan tekemistä. Jonkun mielestä tämä saattaa tehdä kirjasta kiinnostavan, mutta minua tyyli lähinnä ärsyttää. Vielä enemmän ärsyttää se, että Paloheimo haukkuu vuorotellen kaikki yhteistyökumppaninsa ja viattomat ohikulkijatkin. Minulla ei ollut Paloheimosta aiemmin mitään voimakasta mielikuvaa, mutta tämän kirjan perusteella luokittelisin hänet besser-wisseriksi, sovinistiksi ja rasistiksi.

Lisäksi kirja oli käsittämättömän huonosti kustannustoimitettu. Hetken epäilin sen olevan omakustanne, mutta Kiuas Kustannus ei ole omakustannefirma. Tekstiä olisi pitänyt stilisoida valtavasti - ja karsia, koska 700 sivua samaa kuraa on aivan liian paljon. Usein samat tapahtumat selitetään useamman kerran, ja kronologisuuskin on välillä vähän miten sattuu.

Puolessavälissä kirjan tarina alkoi vetää paremmin. Ehkä siksi, että Kiinassakin alkaa vihdoin tapahtua, mutta mielestäni myös kirjoitustyyli on selkeämpi ja kertojaääni itseironisempi. Siltikin arvioisin tämän lyhyesti sanomalla vain ok boomer.

Signe Brander -fanitusta

Signe Branderin Helsinki-aiheiset valokuvat ovat hienoja. Tällä kertaa ihailin niitä kirjasta,  Helsingin kaupunginmuseon julkaisusta Foto Signe Brander - valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907 - 1913. Sijoitan tämän valokuvateoksen Helmet-haastekohtaan 33, kirjassa tapahtuu muodonmuutos. Kyseessä on tietenkin Helsingin muodonmuutos, jota Brander palkattiin todistamaan kuvillaan.

Branderin työstä voi lukea tarkemmin Timo Mäkelän viehättävästä ja nopealukuisisesta sarjakuvaromaanista Neiti Brander. Sen tuuppaan vähän väkisin haastekohtaan 38, kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, koska on siinä, katsokaa itse vaikka.