Ennen jo mainostamaani kirjastokäyntiä luin kaksi kirjaa, jotka tarttuivat mukaan edellisellä kirjaston ohi kävelyllä.
Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen
Minne tytöt kadonneet. Maria Kallio -dekkari käsitteli maahanmuuttajatyttöjen outoja katoamisia ja yhtä murhaakin. Kirja oli kyllä jännittävä ja mukaansatempaava, mutta minä vähän petyin. Olen lukenut Lehtolaiselta parempiakin dekkarijuonia, ja erityisesti olisin toivonut maahanmuuttajateeman käsittelyyn vähän raikkaampaa otetta. Kyllä tällaisellekin aiheen käsittelylle varmaan on tilausta - esimerkiksi esiteini otti kirjan minun jälkeeni lukemisekseen, ja hän saa siitä varmasti uutta ajateltavaa - mutta minä olen lukenut ja nähnyt tällaisia juonenkäänteitä jo aika monessa dekkarissa ja tv-sarjassa.
Mutta minä olin taas teemoittanut lukemistoni, ja seuraavan kirjan kanssa en joutunut pettymään. Se oli Johanna Holmströmin
Itämaa (ruots.
Asfaltsänglar). Se kertoo ysiluokkalaisesta Leilasta, jonka suomenruotsalainen äiti pyrkii toteuttamaan islamia täydellisesti ja pohjoisafrikkalainen isä haluaa ottaa etäisyyttä uskontoon. Leila ei koe sopivansa mihinkään lokeroon, eikä tilannetta helpota se, että isosisko Samiran yritys itsenäistyä vanhemmista päättyy huonosti, tai se, että koulu ja kaverisuhteet siellä ovat Leilalle yhtä helvettiä.
Holmström käsittelee raikkaasti suomalaista islamia sekä maallistuneen ja puhdasoppisen uskonnon törmäystä. Tarinan todenmakuisuutta lisää se, ettei Leilan tarina pyöri pelkästään uskonnon ympärillä, vaan koululla ja teini-iän ongelmilla on oma osansa. Suomenruotsalaisuudellakin on paikkansa Leilan tarinassa; kirjassa käsitellään monellakin tapaa vähemmistön vähemmistössä olemista. Myös Itämaa on ahmittavaa matskua: välillä pitää pitää mietintätaukoja ja tarina jää päähän pyörimään lukemisen jälkeenkin.