Kesäkuulumisia

Hei vaan, piiiitkän tauon jälkeen!

Melkein arvasin, että tässä käy näin: kun aloitan kirjagramin pitämisen, blogi jää lapsipuolen asemaan. Olen kyllä lukenut paljon ja tehnyt lukemastani säännöllisesti Instagram-sisältöä, mutta tänne en ole eksynyt kertaakaan helmikuun jälkeen. Nyt sentään sain tuon Instagram-syötteen näkyville, eli ainakin täällä näkyy, jos sinne päivitän jotakin. Jos et vielä ole ottanut liinan_lukupaivakirja-tiliä Instassa seurantaan, suosittelen tekemään sen nyt.

Valitettavasti en ole myöskään kamalasti kirjoittanut, eli siitäkään ei ole ollut mitään sanottavaa. Pari viikkoa sitten kävin Finnconissa, eli kaikenlaisten spefi-harrastajien vuosittaisessa kokoontumisessa. En koe kuuluvani siihen joukkoon, vaikka satunnaisesti luenkin scifiä ja fantasiaa. Olin juuri sairastanut koronan ja supertylsistynyt, mutta en jaksanut vielä mitään isompaa ohjelmaa itselleni keksiä. Netistä huomasin, että Finncon järjestetään kivenheiton päässä kotoani ja siellä on paljon kirjallisuusaiheista ohjelmaa. Lauantaina kävin kuuntelemassa muutaman paneelikeskustelun ja luennon, joista suurin osa oli melko tylsiä, mutta varsinkin yksi keskustelu ihan todella kiinnostava. Sain muutaman lukuvinkin, joista osa oli ihan kuraa ja osa varsin kiinnostavia. Sunnuntaina osallistuin Ilmastokirjoittaminen ja toivo -työpajaan. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut mitään spefiin viittaavaakaan, joten oli tosi mielenkiintoista lähteä tekemään jotakin ihan uutta - tai ylipäänsä kirjoittaa jotakin.

En vielä ryhtynyt spefistiksi, eikä kirjoitusjumiakaan ole täysin selätetty, mutta ainakin olen täällä taas! Helmet-lukuhaastekin on kohta valmis, ja vaikka en aio jokaisesta kirjasta tehdä omaa bloggaustaan, aion paljastaa, mitä kirjoja luin haasteeseen tänä vuonna.

Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin Magian syvempi sävy oli kirjastossa aikuisten hyllyssä, mutta jo takakansitekstistä erittyi vahvaa YA-tuoksua. Lainasin sen silti, koska olen mieleltäni ikuisesti nuori sekä erityisesti laiska ja mukavuudenhaluinen lukija.

Tämä romaani kertoo kolmesta Lontoosta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Harmaa Lontoo on meidän tuntemamme 1800-luvun Lontoo, punainen Lontoo on värikäs ja taikaa täynnä oleva satumaa ja valkoinen Lontoo on pelottava ja väkivaltainen taikuuden täyttämä kaupunki. On olemassa ihmisiä, jotka pystyvät liikkumaan eri Lontoiden välillä, ja asiat alkavat mennä pieleen, kun tavarat siirtyvät väärään Lontooseen.

Romaani on sujuvaa fantasiaa, jota lukee kyllä viihtyäkseen - mutta niin säväyttävä tai oivaltava tämä romaani ei ole, että etsisin käsiini trilogian toisen ja kolmannen osan. Jos sinä kuitenkin ahmit fantasiaa ja etsit aina uusia, hyviä sarjoja, voin luvata, että tämä täyttää odotukset - eikä ole mitään tusinatavaraa, vaan omaperäinen ja ainutlaatuinen fantasiamaailmansa, johon on lukiessa helppo sukeltaa.

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiivisen maahan tai maailmaan

Yleensä luen aika paljon fantasiaa, mutta jostain syystä tämän haasteen aikana sitä on osunut aika vähän minun tielleni. Kirjastosta nappasin hätäpäissäni mukaan Leena Krohnin Älä lue tätä kirjaa -teoksen. Kirja on muutaman lyhyen jutun kokoelma, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin.

Ajattelin, että Krohnin seikkailut sijoittuvat varmasti johonkin outoihin maailmoihin. Tässä kokoelmassa on aika monta tarinaa, jotka tapahtuvat ihan tavallisessa maailmassa, mutta joissakin kertomuksissa maailman rajat venyvät ja vääntyvät sellaiseen muotoon, että voin hyvällä omallatunnolla sijoittaa tämän kirjan tähän haastekohtaan.

Kirja on helppolukuinen ja tutustuttaa lukijan vaivattomasti Krohnin tyyliin. Tarinat antavat mukavasti ajateltavaa ja vääntävät ajatuksia uusille kaistoille.

Surunhauras, lasinterävä

Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.

Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.

Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.

Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.

Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.

Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.

Hobitti - kirjana vai elokuvana

Viimeisen vuoden aikana olemme perheen kanssa katsoneet sekä kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvat että Hobitit. Hobitin viimeinen osa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten, ja minussa heräsi halu lukea alkuperäisteos. Hetken kesti, että sain kaiveltua sen 11-vuotiaan hyllyjen perältä. Hän kun on ottanut sen huoneeseensa aikapäiviä sitten aikomuksenaan lukea se - vaikka hyväksi aikeeksi se on ilmeisesti jäänyt. En kyllä ymmärrä miksi, koska kirjahan oli älyttömän helppolukuinen. Totta kai muistin, että Hobitti on tuhat kertaa helpompi lukea kuin Taru, mutta silti yllätyin siitä, kuinka selvästi Hobitti on saturomaani, jonka pääkohderyhmä on lapsilukijat.

Siihen nähden Hobitti-elokuvat tuntuvat kyllä liioitelluilta. Siitä se ajatus ehkä lähtikin, kun teki mieli selvittää, että kuinka paljon Hobitissa oikeasti viitataan sormuksen myöhempiin vaiheisiin. Vastaushan on, että ei lainkaan siinä määrin kuin elokuvissa, hyvä jos ollenkaan. Jos TSH-elokuvien kohdalla olin ilahtunut siitä, että joku on onnistunut tiivistämään kirjasta löysät pois ja tekemään elokuvasrjasta juoneltaan kirkkaan, niin Hobittien kohdalla on ihan päinvastoin: miksi tämä tarina on pitänyt tehdä näin merkityksiä pursuilevaksi?! Pitäisi varmaan ajatella, että kuuden elokuvan sarja on oma taideteoksensa, joka on oikeastaan kokonaan alkuperäisteoksista erillinen, vaikkakin niiden yhteiseen tarinaan (ja Silmarillioniin tietenkin myös) paljon pohjautuva.

Mutta kyllä tämä Hobitti-kirja on minusta jotenkin erinomaisen herttainen ja viehättävä ihan itsenäänkin. Satu, johon on helppo tempautua mukaan ja jonka tarina kantaa. Kahdessa illassa olin ahminut sen läpi, ja sitten kävikin niin, että 9-vuotias nappasi kirjan itselleen, eikä hänelläkään mennyt kuin yksi viikonloppu sen lukemiseen. Minulla ei ole aikaa käydä Taru sormusten herrasta -sarjaa läpi, mutta se 9-vuotias raahasi senkin jo huoneeseensa. Jännityksellä seuraan jatkoa.