Sitä näkee itsensä taideteoksissa, joita katselee, ja ihmisissä, joita kohtaa. Kuulee oman elämänsä musiikissa, jota kuuntelee. Ja löytää kirjoista sen, mikä itseä koskettaa. Mutta eikö silti elämä joskus ojenna jonkin kirjan, joka on tarkoitettu juuri sinulle ja siihen hetkeen? Minulla on ainakin monia sellaisia kokemuksia - ja joskus se kirja ei ole myöhemmällä lukukerralla tuntunut enää miltään, vaikka sillä on tietyllä hetkellä ollut elämän suuntaa muuttava vaikutus.
Kaksi viikkoa sitten elämä ojensi (tai tarkemmin sanottuna äiti antoi) minulle Riikka Pulkkisen Totta-romaanin. Se osui juuri tähän hetkeen ja näihin tunteisiin. Kirja kertoo rakkaudesta, menettämisestä ja tasapainon kadottamisesta ja löytämisestä. Ja surusta. Seitsenkymppinen Elsa on kuolemassa syöpään. Kuoleman läheisyys saa sekä Elsan että tämän miehen Martin muistamaan Eevan, johon Martilla on ollut suhde vuosikymmeniä sitten. Heidän tyttärentyttärensä Anna selvittää Eevan tarinaa ja samalla omaa katkennutta suhdettaan.
Totta on oikeasti hyvä kirja! Pulkkisen esikoista Rajaa kehuttiin aikoinaan kauheasti, mutta minusta se oli - ainakin niiden ylistyslaulujen jälkeen - lattea lukukokemus. Siksi en uskaltanut toivoa tältä uudelta kirjaltakaan liikoja, en ainakaan niin paljon kuin kritiikeissä oli luvattu. Tarina kuitenkin kantaa loppuun saakka, rakenne toimii ja useamman kertojan ja näkökulman käyttö on perusteltua. Vähitellen henkilöiden tarinat täyttyvät ja asiat, jotka ovat menneisyydessä jääneet kesken, saatetaan loppuun.
Aikaisemmin arvostelin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa kliseisestä surun kuvauksesta, joka ei vastaa omia kokemuksiani surusta tai menetyksestä. Pulkkisen surun kuvaus on kaunista, raastavaa ja totta. "Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitsi mandariineja tai perunoita. Niinä hetkinä se oli pakokauhua. Nyt, pidellessään surua, Martti oli melkein onnellinen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti