Oi, kuinka Katja Ketun Kätilö imaisi mukaansa. En muistakaan, milloin jokin kirja olisi niin pitänyt otteessaan. Enkä usko, että se ihan vähään aikaa myöskään hellittää otettaan, niin voimakas kirja se on.
Lapin sota taitaa olla aika aliedustettuna suomalaisessa kirjallisuudessa - ainakin minun lukemistossani. Kätilö täyttää tätä aukkoa. Toki se täyttää myös sitä aukkoa, että sodasta kerrotaan naisen äänellä, ja vielä sellaisen naisen, joka on mukana sodassa. En ole lukenut kovin monta kirjaa, jotka näyttävät sisältäpäin, kuinka sota rikkoo ihmisen. Kätilö onnistuu siinä mainiosti. Kuitenkin kirja kertoo enemmän rakkaudesta kuin sodasta. Se näyttää sen tuntemattoman voiman, joka saa takertumaan toiseen ihmiseen kaikin keinoin.
Ketun kieli (tai henkilöiden Lapin murre) soljuu väkevänä ja vetävänä. Vielä kun oppisin itse luontevasti kutsumaan miestä persveivariksi tai sokeriterskaksi. Kuunnelkaa nyt tätäkin: "Sinulla on parantajan sormet, himo minuun, kyky painautua ihmisten kelpokylkeen ja kaikkein mieluiten ottaisin sinut luokseni tänne parakkiini, mutten voi. --- Tiesin vain, että tekisin mitä tahansa jos saisin kauniita karvaomenoitasi vielä joskus kouraani punnita ja niitä hitaasti lipitellä Kuolleen miehen vuonon valoyössä."
:-D, kutsua luontevasti miestä sokerikyrväksi. Tästä pidin minäkin, niin kielestä kuin tarinasta, ja juurikin sodan kuvauksena. Mukava kuulla, että ihastuit!
VastaaPoista