tiistai 16. huhtikuuta 2013

Tyyntä ja myrskyä

Olin ajatellut lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään ruotsiksi, mutta se tuli minun luokseni suomeksi, enkä ehkä olisi kaikkea ruotsiksi ymmärtänytkään, näin tarkemmin ajatellen. Jää kertoo merestä, saaristosta, yhteisöstä, perheestä, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, noin esimerkiksi, ja niin vetävästi, että kun olin nauttinut kerronnasta kaksi kolmasosaa, ihmettelin, eikö tässä mitään käännekohtaa tulekaan. Silti hämmästyin, kun se vasta ihan lopussa tuli - eikä se olisikaan voinut tulla yhtään aiemmin - enkä tahtonut sitä edes todeksi uskoa.

Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!

Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti