tiistai 9. helmikuuta 2016

45 vuotta (tai kuinka 90 minuuttia tuntui 45 vuodelta)

Otin viime viikonloppuna itselleni vähän omaa aikaa ja kävin elokuvissa. Tuttava kehui kovasti 45 vuotta -elokuvaa, joten minäkin päädyin siihen.

Tässä tiivis juonikuvas, sori jos spoilaan:
Aviopari on keskittynyt toisiinsa 45 vuotta. Nainen kontrolloi ystävällisessä hengessä, mies on tyytyväisenä tossun alla. Juuri ennen 45-vuotishääpäivää ja suuria juhlia mies saa kirjeen Saksasta: hänen Alpeilla kuolleen entisen tyttöystävänsä ruumis on löydetty. Mies suree ja alkaa puhua menneisyydestä. Nainen kokee oikeudekseen ryhtyä mustasukkaiseksi marttyyriksi.

Tässä kuvaus ajatuksenjuoksustani:
Miten kukaan voi olla noin itsekeskeinen?
Käyttäytyisinkö minä noin, jos kuulisin 45 vuoden jälkeen uusia asioita ihmisestä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin?
Miten tuo ei voi tajuta, miten pitkäkestoinen prosessi suru voi olla?
Kauanko tätä on vielä jäljellä?

Olin ilmeisesti liian nuori ymmärtämään - tai liian lyhyitä parisuhteita kokenut tai liikaa surua kokenut. Ensi kerralla menen katsomaan Zoolander 2:n. Eipä tule pettymyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti