Japani-kuume

Suomalainen kirjakauppa muistaa kanta-asiakkaitaan kerran vuodessa bonussetelillä. Minulla sen arvo ei ole vielä koskaan ollut järisyttävän suuri, mutta sen verran aina takaisin tulee, että saa ilahdutettua itseään. Tänä keväänä tuhlasin bonukseni tarjouspokkareihin.

Yksi niistä oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on kertomus sapattivuodesta, joka sisältää matkoja (lähinnä) Japaniin, kirjan kirjoittamista ja ihmisenä kasvamista. Toisaalta se on kirja Sei Shonagonista, Heian-kauden hovinaisesta, ja hänen kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta.

Sei ja Tyynynaluskirja ovat riittävä syy lähteä Japaniin kirjoittamaan kirjaa. Ja tietenkin se, että 38-vuotiaana on jo aivan urautunut, työelämä tuntuu puuduttavalta ja siihen toivoo taukoa.

Minä en tiedä japanilaisesta kirjallisuudesta tai historiasta tai ylipäätään kulttuurista juuri mitään, joten en tiennyt Sei Shonagonistakaan. En itse asiassa edes ymmärrä, miten päädyin kaupassa juuri tähän kirjaan. Mutta kauheaa on ajatellakaan, että tämä olisi jäänyt lukematta!

Kankimäki kirjoittaa lämpimällä itseironialla omasta elämästään, mutta eniten matkustamisesta ja kirjoittamisesta. Kankimäen terävän katseen ja kynän alla tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen ja kirjoittajaksi heittäytyvä kustannustoimittaja rinnastuvat, näyttävät toisiltaan monessa asiassa. Yhtymäkohtia omaan elämäänsä löytää myös keski-ikäistyvä äidinkielenopettaja.

Parasta kirjassa on se, että se herättää minussa armottoman matkakuumeen. En ole aiemmin ajatellut, että Japani olisi matkakohdehaaveideni kärjessä. Kankimäki kertoo matkastaan sellaisia yksityiskohtia, että minulle tulee fyysinen kutina päästä kokemaan samat asiat ja enemmänkin.

 Kuvassa Japani-kirjan lisäksi korealaista kirsikkateetä ja belgialaista suklaata.

Sain ennen joulua suosituksen lukea Henrika Ringbomin Elden leende -kirja. Tilasin sen joululahjaksi, mutta vasta nyt kesän korvalla ehdin sen lukemaan.  Sekin on matkakertomus, ja  kohteena on Japani. Ringbom kuvaa osittain samoja asioita kuin Kankimäki, ja onkin kiinnostavaa vertailla kahta erilaista näkökulmaa.


Ovatko kaikki matkakertomukset myös matkoja omaan itseen? En ole perehtynyt lajityyppiin niin tarkasti, että osaisin arvioida asiaa, mutta myös Ringbom matkaa omaan sisimpäänsä. Hänen syynsä tehdä niin on hiljattain sairastettu rintasyöpä (sekä vanhempien ja yhden ystävän kuolema).

Jos Kankimäki käsittelee aihettaan kevyesti ja huumorilla, menee Ringbom syvälle sielunsa syövereihin. Kaksi erilaista lähestymistapaa luovat hyvin erilaiset kuvat samasta Japanista ja Kiotosta - ja kuitenkin kyseessä on selvästi sama paikka. Kun Kankimäki maalaa kuvan Japanista, jossa hän itsekin on mukana, käyttää Ringbom Japania enemmän taustana, jonka päälle hän maalaa oman kuvansa. Minä haluan vain päästä selvittämään, millainen on minun Japanini!