Veljeni bongasi kesällä Agustina Bazterrican Rotukarja-romaanin arvostelun ja lähetti linkin minulle. Päätin heti, että tämän kirjan luen heti, kun se on mahdollista, ja nyt minä bongasin sen kirjaston bestsellereistä. Olen tosi paljon hyödyntänyt näitä kahden viikon pikalainoja viime aikoina - veljeä kyllä sylettää lyhyt laina-aika, koska hän ei ehdi saman kahden viikon aikana kirjaa lukemaan.
Rotukarja on dystopia lähitulevaisuudesta. Kaikki maailman eläimet on lopetettu, koska koko eläinkuntaan levisi nopeasti sama vaarallinen virus. Ihminen ei kuitenkaan halua elää ilman lihansyöntiä, joten maapallon ihmiset on jaettu niihin, jotka syövät, ja niihin, joita syödään.
Romaanissa tätä kammottavaa maailmaa katsellaan teurastamon työntekijän Marcus Tejon silmin. Päähenkilö suhtautuu kriittisesti ihmislihan syöntiin ja syihin, jolla se oikeutetaan. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi kotitalouspään, naaraan, jota hän ei pysty teurastamaan.
Bazterrica kuvaa tarkasti ihmislihateollisuutta, ja lukijan mieleen hiipii väkisinkin kysymys, että jos voimme tehdä tämän eläimille, miksei myös ihmisillekin. Ihmislihan syöjät eivät näe rotukarjaa ihmisinä, vaan tuotantoeläiminä. Ei ole mitenkään harvinaista, että toisten ihmisyys nähdään vähempiarvoisena kuin toisten - miksei siis näinkin voisi käydä sopivassa tilanteessa? Sitä paitsi huomaan, että lukijana totun itsekin kuvauksiin ruhojen tainnutuksesta ja pilkkomisesta. Sitten sitä välillä herää siihen ei vittu -tunteeseen, kuten vaikka silloin, kun teurastamon työntekijät syövät yhden työntekijän varpajaisjuhlissa erityisherkkua, vain maitoa syöneen parikuukautisen tuotantoihmisen lihaa.
Aihe on kiinnostava ja romaani ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kaikkein herkimpiä lukijoita kuvaukset saattavat ällöttää, mutta itse yllätyin siitä, kuinka helppolukuinen tämä dystopia loppujen lopuksi oli. Ajatuksia se kyllä herättää, eivätkä ne ole aina kaikkein helpoimpia, mutta itse kirjaa lukee enemmän uteliaana kuin kauhistuneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti