Romaanin päähenkilö ja minäkertoja muistelee 475-vuotiaana sisällissotaa, johon hänkin osallistui, ja sodan aikana kokemaansa rakkautta. Päähenkilö on mukana kantasoluohjelmassa, joten hän elää käytännössä ikuisesti. Myös hänen 350-vuotias koiransa, jolle hän tarinaa kertoo, on mukana samassa ohjelmassa.
Tämä mielenkiintoinen dystopia käsittelee ihmisten eriarvoistumista ja toisaalta myös paljon ihmisen ja eläimen suhdetta. Tanskaan on palannut rauha sodan jälkeen, mutta satoihin vuosiin on mahtunut paljon mullistuksia, esimerkiksi luonto on muuttunut ja luonnonvaraisen lihan syöntiin on mahdollisuus vain kaikkein rikkaimmilla. Romaanissa on kehyskertomuksen lisäksi paljon tarinoita vuosien varrelta, anekdootteja, jotka päällisin puolin eivät liity toisiinsa, ja joiden kertojatkin ovat jo unohtuneet. Silti niistä syntyy kokonaisuus, joka paljastaa, kuinka raadollisia ihmiset pohjimmiltaan ovat.
Mielenkiintoista on, että eläimet, jotka elävät satoja vuosia, pääsevät kehittymään yhtä viisaiksi kuin ihmiset. Ne puhuvat, oppivat lukemaan, suunnittelevat elämäänsä ihmisten tapaan. Välillä eläinhahmot näyttäytyvät "inhimillisempinä" kuin ihmiset.
Tykkään (ja samaan aikaan kauhistun) tällaisista dystopioista, jotka herättelevät ihmisiä siihen, että nykyhetkessä me valitsemme tulevaisuuden suunnan. Ollapa sellainen opeturyhmä, jolla luettaa tämäkin kirja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti