lauantai 16. tammikuuta 2021

Kehtolaulu

Luin joulunpyhinä Leïla Slimanin Kehtolaulun. Se kertoo pariisilaisesta perheestä, joka palkkaa lastenhoitajan. Ranskassa tämä kirja nousi saman tien klassikoksi, koska siinä käsitellään avoimesti niitä tunteita, joita lastenhoitajan palkkaamiseen liittyy; kuinka lastenhoitaja samaan aikaan on osa perhettä ja silti ulkopuolinen, kuinka lastenhoitaja usein näkee lapsia enemmän kuin vanhemmat, mutta silti hänet voidaan erottaa varoittamatta, kuinka alaan liittyy paljon piiloon jäävää epätasa-arvoa ja huonoa kohtelua.

Suomessa lastenhoitajat ovat harvinaisia eikä kirja tule samalla tavalla iholle, mutta jännittävä se on! Kirja alkaa siitä, että lastenhoitaja on surmannut kaksi hoitolastaan ja yrittänyt ottaa hengen myös itseltään. Sen jälkeen tarinaa aletaan keriä auki siitä, kuinka Massén perhe palkkaa täydellisen lastenhoitajan Louisen. Alussa kaikki sujuu erinomaisesti, mutta vähitellen idylli alkaa säröillä.

Kirja ei ole mikään tiiliskivi ja Slimani kirjoittaa suoraviivaista kieltä, joten tähän on helppo tarttua. Vähäeleisesti, lähes lakonisesti, lukijan eteen rakentuu hurja tarina, joka käy loppua kohti suorastaan hyytäväksi. Sattumoisin olen lukenut kirjan ensimmäisen luvun myös ranskaksi. Jos jotakuta kiinnostaa, niin romaanin ranska ei ole erityisen vaikeaa, vaan tämän olisin voinut lukea myös sillä kielellä. Tekstin pienet finessit olisivat kuitenkin jääneet tavoittamatta, joten olen tyytyväinen, että luin tämän suomeksi ja ymmärsin pienimmätkin viittaukset. Uskon, että ilman niitä kokonaisuus olisi jäänyt valjummaksi.




1 kommentti:

  1. Huh huh mikä lastenhoitaja ja eipä ollut vanhemmissakaan hurraamista.

    VastaaPoista