Harhauduin taas ostamaan kesäpokkareita Suomalaisesta. Kyllähän sitä kerran kesässä voi vähän rahaa omaan harrastukseensa laittaa!
Juhannusmatkalle poimin mukaan hauskimmat. Ensin lukaisin Anna Perhon Pientä säätöä. Törkeän hauskoja muistoja kirjoittajan oman elämän varrelta ja nauruhermoon osuvia huomioita elämästä yleisesti kivasti yhteen sopivana pakettina. Juontajana Perho on minulle aika neutraali ja suuria tunteita herättämätön hahmo, mutta hyvin se kirjoittaa! Tjeu.
Minä ainakin nauroin tikahtueksani esimerkiksi Perhon listatessa erilaisia syitä olla kateellinen hoikemmille naisille, esimerkiksi: "Laihat voivat tehdä joogaliikkeitä tukehtumatta omaan vatsaansa." Kyllä tunnistin tunteen!
Jos tunteista tai ihastuksista puhutaan, niin sellainen tapahtui ensimmäisellä äitiyslomalla, kun luin Kotivinkistä Roope Lipastin kolumneja. Ainakin osittain niihin pohjautuu Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisimmät teot. Teos pohjautuu pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin maalla asuvan suurperheen isänä, jonka pääelämäntehtävä tuntuu olevan talon ja tilan ylläpito. Ihan riittävästi kosketuspintaa Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa omakotitalossa asuvalle suurperheen äidille - vaikka Lipastin huumori vetosi kyllä jo silloinkin, kun hoidin yhtä vauvaa kerrostalossa.
Tätä kohtaa en tainnut lukea miehelle ääneen, vaikka monta luin, ja tämäkin olisi ollut opettavaista:
"--- kaupassa käymisestä ei tule naisten kanssa yhtään mitään: jos pitää ostaa juustoa ja leipää, voi olla varma, että löytää itsensä Prisman lastenhaalariosastolta.
Mitä se sellainen on, häh?
Kannattaisi ottaa mallia miehistä. Jos pitää ostaa juustoa ja leipää, ostetaan juustoa ja leipää. Jos makkaraa, ostetaan makkaraa. Jos mennään kaupungille ostamaan housut, ostetaan ensimmäiset ja palataan kotiin.
Tästä syystä miehillä on kaapissa juustoa, leipää, makkaraa ja housut, kun taas naisilla on erilaisia kynttilöitä, koriste-esineitä, teippiä, kumilankaa, lääkkeitä, hätälahjoja tuliaisiksi, servettejä, pattereita, lamppuja, suklaata sekä monenmoista muuta, mistä voi hyvinkin joskus olla jotain hyötyä.
Mutta, ja haluan korostaa tätä, miehillä on juustoa, leipää, makkaraa ja housut."
Nämä humoristiset välipalat riittivät hetkeksi, mutta muille juhannuksen matkakirjoille uhraan ihan omat bloggauksensa. Joskus.
[Edit 2.7.2016: Lisäsin havainnollistavat lainaukset.]
perjantai 1. heinäkuuta 2016
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Vaimo kävi lääkärissä
Erilaisia rintasyöpäaiheisia kirjoja on tullut viime aikoina selailtua enemmänkin, ja käsiini osui sellainenkin romaani, joka on ollut lukulistallani pitkään, nimittäin Kluunin Vaimo kävi lääkärissä.
Ainakin osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja kertoo rintasyövästä aviomiehen näkökulmasta. Kirja kuvaa rintasyöpää läheltä mutta kuitenkin ulkopuolelta. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2007, ja tuolloin muistan sen saaneen huomiota myös siksi, että minäkertoja, rintasyövästä kertova aviomies, on sitoutumiskammoinen ja uskoton mulkero.
Tai mulkerosta voi olla montaa mieltä. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvinkin raikkaan ja valoisan kuvan siitä, minkälaiset erilaiset asiat ihmisiä pitävät yhdessä, mitä on rakkaus ja mitä molemminpuolinen sitoutuminen.
Kirja on varsin helppolukuinen ja sitä värittävät "wramplet", erilaiset lainaukset musiikkikappaleista. Kirjassa on myös pieniä tietoruutuja päähenkilö Stijnin elämästä. Se on ärsyttävää! Kyllä pitäisi osata sen verran yhtenäistä tekstitä kirjoittaa, ettei tarvitse romaaniin erillisiä faktaruutuja!
Mielenkiintoista on lukea myös hollantilaisesta sairaanhoidosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, ja mielessä käy muutamaankin otteeseen, että ei kai se ole tuollaista voinut olla vielä viisitoista vuotta sitten, eikö potilaalla ole muka ollut mitään sanomista omista asioistaan. Toisaalta vakavan sairauden suhteen tuntee varmaan usein olevansa vähän altavastaajana, ja romaani antaa hyvän kuvan siitä, miltä tuntuu, kun jää terveydenhuollon rattaissa passiiviseksi tekemisen kohteeksi.
Paljastettakoon, että kirjan lopussa vaimo kuolee. Draaman kaari kestää romaanissa hienosti loppuun asti, ja mielestäni loppu on kuitenkin onnellinen ja täynnä toivoa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea kuvauksena yhdenlaisesta parisuhteesta ja sen päättymisestä. Näinkin se voi mennä.
Ainakin osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja kertoo rintasyövästä aviomiehen näkökulmasta. Kirja kuvaa rintasyöpää läheltä mutta kuitenkin ulkopuolelta. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2007, ja tuolloin muistan sen saaneen huomiota myös siksi, että minäkertoja, rintasyövästä kertova aviomies, on sitoutumiskammoinen ja uskoton mulkero.
Tai mulkerosta voi olla montaa mieltä. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvinkin raikkaan ja valoisan kuvan siitä, minkälaiset erilaiset asiat ihmisiä pitävät yhdessä, mitä on rakkaus ja mitä molemminpuolinen sitoutuminen.
Kirja on varsin helppolukuinen ja sitä värittävät "wramplet", erilaiset lainaukset musiikkikappaleista. Kirjassa on myös pieniä tietoruutuja päähenkilö Stijnin elämästä. Se on ärsyttävää! Kyllä pitäisi osata sen verran yhtenäistä tekstitä kirjoittaa, ettei tarvitse romaaniin erillisiä faktaruutuja!
Mielenkiintoista on lukea myös hollantilaisesta sairaanhoidosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, ja mielessä käy muutamaankin otteeseen, että ei kai se ole tuollaista voinut olla vielä viisitoista vuotta sitten, eikö potilaalla ole muka ollut mitään sanomista omista asioistaan. Toisaalta vakavan sairauden suhteen tuntee varmaan usein olevansa vähän altavastaajana, ja romaani antaa hyvän kuvan siitä, miltä tuntuu, kun jää terveydenhuollon rattaissa passiiviseksi tekemisen kohteeksi.
Paljastettakoon, että kirjan lopussa vaimo kuolee. Draaman kaari kestää romaanissa hienosti loppuun asti, ja mielestäni loppu on kuitenkin onnellinen ja täynnä toivoa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea kuvauksena yhdenlaisesta parisuhteesta ja sen päättymisestä. Näinkin se voi mennä.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2016
Ja taas dekkari
Luin myös Ursula Poznanskin dekkarin Viisi, kun se sattui HS Kirjaston viikon kirjana olemaan. Yleensä nuo viikon kirjat ovat olleet läpikuivia tietokirjoja aiheista, jotka eivät kiinnosta edes selailun vertaa, mutta dekkari, jonka tapahtumat pyörivät geokätköilyn ympärillä, oli raikas poikkeus, jonka päätin omalle padille ladata.
Tapahtumat sijoittuva Salzburgiin ja päähenkilö on etsivä Beatrice Kaspary, joka tasapainottelee yksinhuoltajuuden, poliisin työn ja menneisyyden aaveiden välissä. Romaanin tarina alkaa, kun lehmien laitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Murhaaja johdattelee poliisia koordinaattien ja geokätköilyslangin yhdeltä vainajalta toisen luo. Arvoitus keriytyy auki pikkuhiljaa niin kuin pitääkin, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä voidakseen itsekin epäillä ja arvailla murhaajaa. Ratkaisu on kuitenkin niin yllättävä, että ainakaan minä en pystynyt sen kaikkia kiemuroita edes epäilemään.
Laatukamaa. Kannattaa lukea.
Tapahtumat sijoittuva Salzburgiin ja päähenkilö on etsivä Beatrice Kaspary, joka tasapainottelee yksinhuoltajuuden, poliisin työn ja menneisyyden aaveiden välissä. Romaanin tarina alkaa, kun lehmien laitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Murhaaja johdattelee poliisia koordinaattien ja geokätköilyslangin yhdeltä vainajalta toisen luo. Arvoitus keriytyy auki pikkuhiljaa niin kuin pitääkin, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä voidakseen itsekin epäillä ja arvailla murhaajaa. Ratkaisu on kuitenkin niin yllättävä, että ainakaan minä en pystynyt sen kaikkia kiemuroita edes epäilemään.
Laatukamaa. Kannattaa lukea.
perjantai 3. kesäkuuta 2016
Espoo-dekkari
Kovasti olen lukenut. Dekkareita. Nyt on kaikki tämän talon Håkan Nesserit luettu. Suosittelen lämpimästi ja suren, koska tämä nautinto on nyt minun osaltani ohi.
Kesäloma alkoi ja lukemiseen löytyi yhtäkkiä ruhtinaallisesti aikaa. Eilisen aikana luin dekkarin, joka vähän sattumalta päätyi käsiini, nimittäin Elina Pullin Tukkasurman. Kirja kertoo lastentarhanopettaja Maariasta, joka on rintasyövän takia sairaslomalla mutta päätyy selvittämään kollegansa ja esimiehensä surmaa.
Kirjassa on paljon asioita, jotka saivat minut pitämään sitä erityisen kiinnostavana: Päähenkilön rintasyöpä saa kirjassa paljon tilaa ja toipumisprosessin kuvailu on uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuun merenranta-Espooseen. Päiväkoti surmatyön tapahtumapaikkana on kiinnostava, ja kirjassa kuvataan myös päiväkotimaailmaa kiinnostavasti.
Mutta (aina mulla on joku mutta!) hirveän paljon tavaraa on ahdettu yhteen dekkariin. On vähän liikaakin, kun jokaisella kirjan henkilöllä on motiivi murhata ja enemmän tai vähemmän epäilyttävä menneisyys, ja välissä on vanhoja päiväkirjamerkintöjäkin, joiden merkitystä saa arvailla ihan loppuun saakka. Eniten minua häiritsee kertojanäänen sekavuus. Kirjassa on minäkertoja, joten voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu, että Maaria on alussa vähän sekaisin rintasyöpänsä ja murhan ja yllättävien paljastusten kanssa. Minua kuitenkin häiritsee ajatus, joka hyppii ja pomppii ja tekee ihan kummallisia johtopäätöksiä. Loppua kohti kertojanääni rauhoittuu ja selkenee, ihan niin kuin Maarian mieli muutenkin, mistä päättelen, että kyseessä ehkä oli ihan tietoinen valinta.
Kerronta ei kuitenkaan ollut niin sekavaa, että se olisi juonta tai lukukokemusta suuremmin häirinnyt. Ihan kurjasta kirjasta ei voi olla kysymys, jos tempaisen sen päivän aikana (ja minä tein eilen aika paljon rästiinjääneitä paperihommiakin!).
Kesäloma alkoi ja lukemiseen löytyi yhtäkkiä ruhtinaallisesti aikaa. Eilisen aikana luin dekkarin, joka vähän sattumalta päätyi käsiini, nimittäin Elina Pullin Tukkasurman. Kirja kertoo lastentarhanopettaja Maariasta, joka on rintasyövän takia sairaslomalla mutta päätyy selvittämään kollegansa ja esimiehensä surmaa.
Kirjassa on paljon asioita, jotka saivat minut pitämään sitä erityisen kiinnostavana: Päähenkilön rintasyöpä saa kirjassa paljon tilaa ja toipumisprosessin kuvailu on uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuun merenranta-Espooseen. Päiväkoti surmatyön tapahtumapaikkana on kiinnostava, ja kirjassa kuvataan myös päiväkotimaailmaa kiinnostavasti.
Mutta (aina mulla on joku mutta!) hirveän paljon tavaraa on ahdettu yhteen dekkariin. On vähän liikaakin, kun jokaisella kirjan henkilöllä on motiivi murhata ja enemmän tai vähemmän epäilyttävä menneisyys, ja välissä on vanhoja päiväkirjamerkintöjäkin, joiden merkitystä saa arvailla ihan loppuun saakka. Eniten minua häiritsee kertojanäänen sekavuus. Kirjassa on minäkertoja, joten voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu, että Maaria on alussa vähän sekaisin rintasyöpänsä ja murhan ja yllättävien paljastusten kanssa. Minua kuitenkin häiritsee ajatus, joka hyppii ja pomppii ja tekee ihan kummallisia johtopäätöksiä. Loppua kohti kertojanääni rauhoittuu ja selkenee, ihan niin kuin Maarian mieli muutenkin, mistä päättelen, että kyseessä ehkä oli ihan tietoinen valinta.
Kerronta ei kuitenkaan ollut niin sekavaa, että se olisi juonta tai lukukokemusta suuremmin häirinnyt. Ihan kurjasta kirjasta ei voi olla kysymys, jos tempaisen sen päivän aikana (ja minä tein eilen aika paljon rästiinjääneitä paperihommiakin!).
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Aavikon tyttäret
Pitkällä sairaslomallani hortoilin aika monta kertaa kaupungilla ilman sen kummempaa tekemistä, ja monesti ohjauduin myös kirjakauppaan. Eräällä kerralla mukaan tarttui alehyllystä Nura Farahin Aavikon tyttäret. Se oli ollut lukulistallani jo pitkään mutta ei vaan ollut tullut vastaan. Mielelläni ostin sen omakseni, kun muutamalla eurolla sain.
Kun opetin vielä lukiossa, keräsin listaa muun kuin länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ja toisaalta kirjoista, jotka kertovat kulttuurien kohtaamisesta tai vähemmistökulttuureista. Kyllä tämäkin kirja sille listalle olisi päässyt, koska se on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjailijan romaani. Voi olla, että kirja ei aivan täytä noita luettelemiani kriteereitä, mutta jonkinlainen kirjallinen virstanpyykki se suomalaisen kirjallisuuden kentässä on; nyt meillä on myös somalitaustaisia maahanmuuttajakirjailijoita!
Vaikka sana onkin vähän tyhmä, ja koko käsite alleviivaa me ja muut -asetelmaa. Mutta virstanpyykki se silti on, koska näen tämän maahanmuuttajakirjailija-ajatuksen välttämättömänä väliasemana matkalla kohti monikulttuurisempaa kirjallista kulttuuria. Toisaalta aina on tärkeää tuntea omat juurensa, ja jokainen kirjailija hyödyntää niitä omassa tuotannossaan.
Niin myös Nura Farah. Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pikkutytöstä keski-ikäiseksi naiseksi. Samalla kerrotaan myös muista naisista, jotka kuuluvat Khadijan elämään. Tapahtumat sijoittuvat Somaliaan 1900-luvun puolivälin tienoille. Somalia itsenäistyi vuonna 1960, ja kirjassa tämä tapahtuu, kun Khadija on kolmen lapsen äiti.
Romaani kertoo paimentolaisyhteisön elämästä ja naisen asemasta siinä. Kirja ei alleviivaa, vaan kertoo tarinoita, joiden kauttaa aukeaa ikkuna tähän kulttuuriin ja sen tapoihin. Tarinankertojana Farah onkin taitava: kertomuksista muodostuu kokonaiskuva yhden naisen elämänpolusta.
Toisaalta romaania vaivaa pieni keskeneräisyyden tunne. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja välillä ongelmat ratkeavat liian helposti. Tämä sopii tarinamaisuuteen, mutta suuri sukuromaani tämä kirja ei vielä ole. Ehkä seuraava romaani jo on? Joka tapauksessa Aavikon tyttäretkin on lukemisen arvoinen teos! Se näytti ainakin minulle palasen maailmaa, johon en olisi ilman kirjaa päässyt.
Kun opetin vielä lukiossa, keräsin listaa muun kuin länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ja toisaalta kirjoista, jotka kertovat kulttuurien kohtaamisesta tai vähemmistökulttuureista. Kyllä tämäkin kirja sille listalle olisi päässyt, koska se on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjailijan romaani. Voi olla, että kirja ei aivan täytä noita luettelemiani kriteereitä, mutta jonkinlainen kirjallinen virstanpyykki se suomalaisen kirjallisuuden kentässä on; nyt meillä on myös somalitaustaisia maahanmuuttajakirjailijoita!
Vaikka sana onkin vähän tyhmä, ja koko käsite alleviivaa me ja muut -asetelmaa. Mutta virstanpyykki se silti on, koska näen tämän maahanmuuttajakirjailija-ajatuksen välttämättömänä väliasemana matkalla kohti monikulttuurisempaa kirjallista kulttuuria. Toisaalta aina on tärkeää tuntea omat juurensa, ja jokainen kirjailija hyödyntää niitä omassa tuotannossaan.
Niin myös Nura Farah. Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pikkutytöstä keski-ikäiseksi naiseksi. Samalla kerrotaan myös muista naisista, jotka kuuluvat Khadijan elämään. Tapahtumat sijoittuvat Somaliaan 1900-luvun puolivälin tienoille. Somalia itsenäistyi vuonna 1960, ja kirjassa tämä tapahtuu, kun Khadija on kolmen lapsen äiti.
Romaani kertoo paimentolaisyhteisön elämästä ja naisen asemasta siinä. Kirja ei alleviivaa, vaan kertoo tarinoita, joiden kauttaa aukeaa ikkuna tähän kulttuuriin ja sen tapoihin. Tarinankertojana Farah onkin taitava: kertomuksista muodostuu kokonaiskuva yhden naisen elämänpolusta.
Toisaalta romaania vaivaa pieni keskeneräisyyden tunne. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja välillä ongelmat ratkeavat liian helposti. Tämä sopii tarinamaisuuteen, mutta suuri sukuromaani tämä kirja ei vielä ole. Ehkä seuraava romaani jo on? Joka tapauksessa Aavikon tyttäretkin on lukemisen arvoinen teos! Se näytti ainakin minulle palasen maailmaa, johon en olisi ilman kirjaa päässyt.
lauantai 9. huhtikuuta 2016
Oneiron
Joululahjakirjani Oneiron kulki monessa reissussa mukana ja odotti kuukauden sairaslomankin ajan yöpöydällä kärsivällisesti. Töihin palattuani pakkasin sen aamuisin reppuun mukaan, ja se tempaisi saman tien mukaansa.
Tuntuupa taas tyhmältä referoida Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa; kaikkienhan se jo täytyy tuntea. Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat joutuneet omituiseen kuolemanjälkeiseen välitilaan. Eri-ikäiset naiset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja heidän elämäntarinansa ovat kaikki erilaisia. He kertovat toisilleen ja itselleen omia tarinoitaan ja yrittävät päästä selville siitä, miten he ovat päätyneet yhteen.
Laura Lindstedtin teos yhdistää erilaisia tekstilajeja rohkeasti, ja sekoituksesta syntyy kokonaisuus, joka hengästyttää lukijan. (No, jotkut esseemäiset kohdat meinasivat kyllä nukuttaa minut, mutta pääasiassa kirjaa oli vaikea päästää käsistään.) Naisten tarinat ovat mukaansatempaavia ja saavat lukijan miettimään, minkälaiset asiat oikeastaan elämää ohjaavat. Kuolemaa kirjaa käsittelee pelotta ja muistuttaa lukijaa siitä, että kuoleman edessä me kaikki olemme samalla viivalla.
Kirjan nimi oneiron on kreikkaa ja tarkoittaa unta tai unelmaa. Kirjan seitsemän naista joutuvat kuolemansa hetkellä unenomaiseen tilaan, joka ei noudata fysiikan lakeja, jossa ei ole aistimuksia ja jossa merkitystä on vain tarinoilla. Tuossa tilassa on kuitenkin mahdollisuus tarkastella omaa elämäänsä ja tulla sinuiksi sen kanssa. Hyväksymällä elämänsä - ja hyväksymällä kuolemansa, joka sekin vääjäämättä koittaa - pääsee pois unesta.
Tuntuupa taas tyhmältä referoida Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa; kaikkienhan se jo täytyy tuntea. Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat joutuneet omituiseen kuolemanjälkeiseen välitilaan. Eri-ikäiset naiset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja heidän elämäntarinansa ovat kaikki erilaisia. He kertovat toisilleen ja itselleen omia tarinoitaan ja yrittävät päästä selville siitä, miten he ovat päätyneet yhteen.
Laura Lindstedtin teos yhdistää erilaisia tekstilajeja rohkeasti, ja sekoituksesta syntyy kokonaisuus, joka hengästyttää lukijan. (No, jotkut esseemäiset kohdat meinasivat kyllä nukuttaa minut, mutta pääasiassa kirjaa oli vaikea päästää käsistään.) Naisten tarinat ovat mukaansatempaavia ja saavat lukijan miettimään, minkälaiset asiat oikeastaan elämää ohjaavat. Kuolemaa kirjaa käsittelee pelotta ja muistuttaa lukijaa siitä, että kuoleman edessä me kaikki olemme samalla viivalla.
Kirjan nimi oneiron on kreikkaa ja tarkoittaa unta tai unelmaa. Kirjan seitsemän naista joutuvat kuolemansa hetkellä unenomaiseen tilaan, joka ei noudata fysiikan lakeja, jossa ei ole aistimuksia ja jossa merkitystä on vain tarinoilla. Tuossa tilassa on kuitenkin mahdollisuus tarkastella omaa elämäänsä ja tulla sinuiksi sen kanssa. Hyväksymällä elämänsä - ja hyväksymällä kuolemansa, joka sekin vääjäämättä koittaa - pääsee pois unesta.
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Lumikuningatar
Sain joululahjaksi Michael Cunninghamin Lumikuningattaren. En ole lukenut Cunninghamilta aiemmin kuin Tunnit, josta pidin - muistaakseni - aika tavalla. Odotukset olivat siis korkealla.
Romaani kertoo Barrettista, hänen veljestään Tylerista ja tämän tyttöystävästä Bethistä. Ja muutamasta muusta yhteisestä ystävästä. Beth on kuolemassa syöpään ja Tyler yrittää kirjoittaa hänelle täydellisen rakkauslaulun. Pariskunnan kanssa yhdessä asuva Barrett on taas kerran eronnut yhdestä poikaystävästä. Sitten Barrett näkee taivaalla valoilmiön, joka ei jätä häntä rauhaan. Varsinkin kun Bethin syöpä valon näkemisen jälkeen talttuu ja kolmikon elämä asettuu jonkinlaiseen rauhalliseen sopusointuun. Tyler ja Beth menevät naimisiin ja Tyler esittää häissä laulunsa. Häiden jälkeen syöpä pahenee ja Beth kuolee. Tämän jälkeen Tylerin ura muusikkona kääntyy vihdoin nousuun ja Barrett tapaa miehen, jonka kanssa hän muuttaa yhteen.
Olipas juoni tylsän kuuloinen. Mutta niin oli kyllä kirjakin, ihan suoraan sanottuna. Ei Cunningham huono kirjoittaja ole, ja tähän melko suppeaan juoneen kätkeytyy kyllä paljon erilaista symboliikkaa. Itse olisin kuitenkin kaivannut vähän enemmän lihaa henkilöhahmojen luiden päälle. Mietin lukiessani, oliko ongelma se, että kirja kertoo niin kovin erilaisesta maailmasta kuin minkä tunnen. Olen ennenkin törmännyt amerikkalaisten nykykirjailijoiden teksteissä tällaiseen maailmaan, jossa taiteesta kiihkoilevat ja huumeilla tajuntaansa laajentavat keski-ikäiset lapsettomat luus... tilapäistöillä itsensä elättävät tyypit keskustelevat hamaan maailman tappiin omista ongelmistaan ja maailman ongelmista. Sori vaan, mutta ei sovi yhtään minun kalvinistiseen käsitykseeni aikuisen ihmisen elämän tarkoituksesta - enkä edes ymmärrä, onko tuollaista maailmaa oikeasti olemassa.
Mutta ehkäpä tämä kirja kannattaa lukea, jos tuollainen elämäntyyli tuntuu kiinnostavalta. Tai jos haluaa tutkailla veljeyttä, koska romaani käsittelee paljon Barrettin ja Tylerin suhdetta ja sitä, miksi se on sellainen kuin on. Itse näkisin, että eniten romaani pohtii sitä, miksi me tulkitsemme erilaiset asiat jumalalliseksi väliintuloksi, ja myös sitä, kuinka ihmiset eri tavoilla tekevät kauppaa kuoleman kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)