Uudenvuoden lupauksia

En aio kirjoittaa lukuhaasteesta tänä vuonna. Vaikka rakastan listoja ja haasteita yli kaiken, lukuhaastekirjoista kirjoittamisesta on tullut pakkopullaa, mikä varmasti näkyy bloggauksissakin. Vuonna 2022 aion kirjoittaa rennosti ja just siitä, mikä huvittaa. Toivottavasti se näkyy teksteissä myös niin, että jossain vaiheessa jaksan paneutua yksittäisiin kirjoihin kunnolla. 

Tänään en paneudu. Tänään käyn lyhyesti läpi loppuvuoden aikana kuuntelemiani asiapitoisempia (? no jotain sinnepäin ainakin!) kirjoja.

Laura Frimanin Tauko - jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin on kiinnostava, viihdyttävä ja pohdiskeleva teos vaatteista, identiteetistä ja turhan paskan ostamisesta. Sitä kuunnellessa totesin olevani nykyään melko fiksu kuluttaja, mutta pohdiskelin myös omaa vaateidentiteettiäni ja sen historiaa. Tätä suosittelen kaikille vaatteista yhtään kiinnostuneille.

Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittama Rohkeudella Elina Gustafsson oli myös kiinnostavaa kuunneltavaa. Seuraan Gustafssonia somessa ja tykkään hänen persoonallisesta tyylistään. Elämäkerta räväytti julkiseksi tosi paljon hänen taustastaan, mikä ainakin on tosi rohkeaa. Mielestäni on aina vähän hassua tehdä elämäkerta kolmikymppisestä julkkiksesta, mutta opin paljon Gustafssonin urheilu-urasta ja kyllähän Gustafssonin persoona kannattelee tätä teosta ja tekee kokonaisuudesta innostavan.

Kitty Flanaganin 488 elämänohjetta kuuntelin vain osittain. Alussa yritin kyllä, mutta tämä humoristiseksi ja sarkastiseksi tarkoitettu elämänohjekokoelma on lähinnä ilkeä ja tylsä. Aikani yritettyäni siirryin kuuntelemaan loppua, koska toivoin, että siellä koomikko Flanagan vetäisi maton omienkin jalkojensa alta, mutta näin ei valitettavasti käynyt. Ei ollut minun kirjani, enkä suosittele tätä kenellekään, koska kenenkään ei pitäisi saada kiksejä tällaisesta vittumaisesta huumorista, jossa ilkeillään kaikille, mutta omalle itselle ei uskalleta nauraa.

Äänikirjapalveluista tekee välillä yllättäviä ja ilahduttavia löytöjä. Sellainen oli Erling Kaggen Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni. Norjalainen kustantaja on myös tutkimusmatkailija, joka on kävellyt yksinään napaseuduilla ja vuoristoissa. Minusta ei olisi ikinä moiseen hommaan, mutta sitäkin innostavampaa on kuunnella, mitä Kaggelle on jäänyt kokemuksista käteen.

Monenlaisia sukutarinoita

Tähän bloggaukseen olen koonnut kirjoja, joita yhdistää se, että ne kertovat perheen tai suvun tarinan. Keskenään nämä tarinat ovat hyvinkin erilaisia, mutta jokainen valottaa omalla tavallaan sitä mekaniikkaa, jolla jokaiselle perheelle tai suvulle rakentuu oma historiansa.

Koko Hubara: Bechi

Bechi kertoo äidin ja tyttären suhteesta. Romaanissa keritään auki kolmikymppisen Bechin ja hänen jemeninjuutalaisen äitinsä Shoshanan muistoja. Suvun tarina alkaa Shoshanan vanhempien muutosta Israeliin, sitten Shoshana lähtee ovet paukkuen Suomeen. Raskaana oleva Bechi hakee omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa. Romaanin keskeisiä teemoja ovat rasismi ja äitiys - samoin yksilön rajojen ylitystä pohditaan jokaisessa sukupolvessa. 

Mielestäni Bechi on taitavasti rakennettu tarina, joka jää lukemisenkin jälkeen mieleen pyörimään. Vähempää en olisi odottanutkaan Koko Hubaralta! 

Soili Pohjalainen: Valuvika

Valuviassa kaupunkilainen ja kolmikymppinen Maria lähtee Pohjois-Karjalaan katsomaan Arttu-ukkinsa perään. Humoristisessa romaanissa eri sukupolviin kuuluvat päähenkilöt törmäävät monta kertaa toistensa omituisuuteen. Maria tutustuu paremmin ukkiinsa, vähitellen myös äitinsä ja mummonsa menneisyyteen. Sitä kautta löytyy rauha oman itsen ja oman elämän ka

nssa.

Tätä romaania oli hauska kuunnella, tarina tempaisi mukaansa.

 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Tämäkin romaani kertoo yhden perheen tarinaa 70-luvulta nykyhetkeen. Alussa perheen äiti sairastuu ja kuolee, sitten isä ja kaksi lasta yrittävät pärjätä kolmistaan, lopussa lapsistakin on jo tullut isovanhempia. Romaani on lakonisen toteava, samaan aikaan viiltävän suora ja hulvattoman hauska. Erityisesti nautin lapsuusvuosien kuvauksesta, mutta läpi kirjan kerronta on terävää ja tarkkanäköistä. 

Ihmettelen, että en ole romaanista nähnyt yhtäkään arvostelua tai sitä hehkuttavaa mainosta. Sen räiskyvänvärinen kansi kiinnitti huomioni äänikirjapalvelussa, ja onneksi.

 

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Tämä on takuuvarmaan Moriartya: rakkautta, huumoria, muutama salaisuus ja hankalia, moraalisia valintoja. Koko tarina rakentuu sen ympärille, kuinka 1930-luvun lamavuosina Sydneyssä pienellä saarella asuvat sisarukset Connie ja Rose löytävät naapurien mökkiinsä hylkäämän vauvan. He adoptoivat Enigman, jonka mysteeristä tulee koko Australiaa vielä vuosikymmenienkin jälkeen kiinnostava uutinen. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin jälkeläiset tuskailevat elämänvalintojensa kanssa, ja samaan aikaan Enigman arvoitus alkaa avautua. 

Ahmin.

Viihdettä ja vähän faktaakin

On kyllä varsin hyvä, että en ole koskaan edes yrittänyt saada tällä blogillani mainostuloja - taas tuli reilun kuukauden paussi kirjoittamiseen, enkä ehtinyt edes ajatella kirjoittamista kuin vasta viime päivinä. 

Äänikirjojen kuuntelu on minulle rentoutumistapa muiden joukossa, vähän enemmän viihdettä kuin kirjojen lukeminen. Tähän bloggaukseen on valikoitunut kirjoja, joiden kuunteleminen on ollut nimenomaan rentoutumista.

 S.J. Bennet: Windsorin solmu. Hänen majesteettinsa tutkimuksia 1.

Kuinka hauska voikaan olla dekkari, jossa murhaa ratkoo kuningatar Elisabet! Kirjan idea on loistava ja toteutuskin varsin toimiva: dekkarijuoni vetää hyvin. Kirja on ehdottomasti hyvän mielen kirja, samanlaista yläluokkaista, mutta ah, niin turvallista mysteerien ratkomista kuin esimerkiksi Christiet. Nautin kovasti tämän kuuntelemisesta!

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kirjan kertoja makaa alppilalaisella parvekkeella ja räytyy itsesäälissä, koska lupaava parisuhde meni vituiksi. Näin olisin kuvannut kirjaa ensimmäisen puoliskon ajan. Saamaton ja muissa roikkuva kertoja ärsytti minua huomattavasti. Loppua kohti tarina ja varsinkin päähenkilö sai kuitenkin lisää väriä, ja itsesääli alkoikin näyttää masennukselta. Sen jälkeen hahmoa oli huomattavasti helpompi sietää. Kuuntelin tänä syksynä myös Savonlahden Kai minä halusin tätä. Siinä minäkertoja käy läpi tapahtumia, jotka ovat johtaneet siihen, että hän on uudenvuodenaattona laitattamassa kierukkaa -  kuinka ihastus muuttui parisuhteeksi, joka muuttui vähän ärsyttäväksikin, mutta kuitenkin turvalliseksi. Tämä päähenkilö on alusta saakka selkeämmin masentunut, ja ehkä siksi siedettävämpi kuin se aiempi, vaikka heissä onkin paljon samaa.

Savonlahden tyyli on omintakeinen: hän kuvaa viimeistä yksityiskohtaa myöten päähenkilön puuhat, ja tarina ryntää sinne, minne minäkertojan ajatuksetkin. Molemmat kirjat kuitenkin päättyvät sulavasti, niin, että tarina tekee kauniin kaaren. Kyllä minä näistä niin paljon tykkäsin, että luen varmaan seuraavankin!

Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla.

Kun on itse ollut kotosalla kaksi viimeistä vuotta, on ihanaa kuunnella tarinoita, joissa oikein mehustellaan eksoottisilla ulkomailla (kuten Islannilla). Rämö perheineen muuttaa Reykjavikista Islannin perähikiälle, ja lukija seuraa innostuneena, millaista elämä maailman reunalla on.

Maria Petterson: Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja.

Petterson on kaivanut esiin ja koonnut samoihin kansiin uskomattomia tarinoita, joita yhdistää se, että ne kertovat naisista. Historian saatossa on ollut vaikka kuinka paljon naisia, jotka ovat olleet yhtä merkittäviä, kiinnostavia ja osaavia kuin miehet, ja on tosi voimauttavaa kuulla heidän tarinoitaan. Vaikka tässä on vähän sellaista iltasatuja vahvoille tytöille -fiilistä, tarinat ovat aikuiseen makuun. Ne viihdyttävät ja samaan aikaan antavat informaatiota.

Kaltainen valmiste

Tänä viikonloppuna vietetään Helsigin kirjamessuja, ja minäkin olin paikalla eilen iltapäivällä. Ai, miten ihanaa olikaan pitkästä aikaa kävellä Messukeskuksen käytävillä, kerätä kassit täyteen joululahjakirjoja ja pysähtyä kuuntelemaan kiinnostavia kirjailijahaastatteluja. 

Usein teen niin, että kävelen päämäärättömästi ja istahdan sijoilleni silloin, kun jokin keskustelu kuulostaa kiinnostavalta, mutta selailen ohjelmaa myös etukäteen ja teen muistiinpanoja haastatteluista, jotka saattaisivat kiinnostaa minua. Tänä vuonna listallani oli Silvia Hosseinin, Suvi Auvisen ja Sofia Blanco Sequeirosin keskustelu esseistä ja vallasta. Tosi hyvä keskustelu se olikin, mutta sitä osasin myös odottaa, koska kuuntelin loppukesästä Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -esseekokoelman ja olin todella vaikuttunut.

 

Auvisen esseet pohtivat vallan jakautumista yhteiskunnassa, aktivismia ja aika usein myös syömistä - näkökulma voi olla esim. dyykkaaminen tai veganismi. Essee on riskialtis kirjallisuuden laji, koska välillä ne saattavat olla suorastaan kuolettavan tylsiä. Auvisen esseet eivät ole puisia, vaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Ne koostuvat kiinnostavista kohtauksista ja rakentuvat draaman kaaren mukaisesti. Kohtauksia yhdistävät toisiinsa briljantit ajatuskulut. Kokonaisuutena kokoelma pakottaa lukijan pohtimaan omia ajatuksiaan ja totuttuja näkökulmia. Sehän se on hyvän kirjan, ja erityisesti hyvän esseekokoelman merkki, että se ravistelee ajatuksia ja pakottaa näkemään asiat uudesta vinkkelistä.

(Sofia Blanco Sequeirosia en ole lukenut, mutta hänen esseekokoelmansa Voitto on nyt lukulistalla.)

Somesta tuttuja kirjoja

En ole vaihtanut ihan kokonaan äänikirjoihin, vaan luen kyllä mielelläni ihan paperisiakin kirjoja. Lukukokemus on aivan erilainen. Oikeisiin kirjoihin voi keskittyä, ja rakastan sitä, että niitä voi hypistellä ja selailla. Äänikirjoissa on pakko hyväksyä se, että jokin asia saattaa mennä ohi, ja luottaa siihen, että kokonaisuus pysyy kuitenkin hyppysissä. Tai siis korvien välissä.

Alkusyksystä sain kirjastosta monta varausta ja pääsin lukemaan oikeita kirjoja. Nämä kaikki ovat löytyneet somen kautta.

 Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä.

Seuraan Instagramissa Tanskasen Tympeät tytöt -tiliä, jolla sarjakuvan kautta puhutaan tyttöjen asemasta ja kulttuurista, jossa tämän hetken tytöt kasvavat. Kun sarjakuvista julkaistiin albumi joukkorahoituksen avulla, kannoin korteni kekoon, ja olipa ihan mahtavaa saada kirja vihdoin syksyllä käsiinsä. Tanskasen oivaltavat sarjakuvat kritisoivat patriarkaattia ja kapitalismia, antavat tytöille äänen ja herättävät lukijassa kaikki mahdolliset tunteet: surun, vihan ja ilon. Suosittelen, ihan jokaiselle.

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Myös Koskelaan olen tutustunut Instagramin kautta. Hän on tuore Vasemmiston kaupunginvaltuutettu Helsingissä ja aivan älyttömän skarppi ja särmä tyyppi. Äidiksi tuleminen kertoo Koskelan omasta raskausajasta, mutta noin yleisemmin raskaana olemisesta ja äidiksi kasvamisesta. Vaikka aihe ei ole minulle ajankohtainen, tunnistin monia tunteita ja ajatuksia 18 vuoden takaa. Itse tulin äidiksi ilman kirjaa, joka olisi auttanut tulkitsemaan päänsisäistä kaaosta ja laittamaan ne aatteet myös yhteiskunnalliseen kehykseen. Jälkikäteen katsottuna se sujui ihan kohtuullisesti, mutta helpompaa se olisi ollut tämän kirjan kanssa.

Pauline Harmange: I hate men

Ranskalaisen kirjailijan essee käy läpi syitä, miksi jokaisen feministin, tai oikeastaan jokaisen naisen, pitäisi vihata miehiä. Provoisovasta lähtökohdasta huolimatta essee erittelee ihan sujuvasti syitä, joiden vuoksi patriarkaatin edustajien periaatteellinen vihaaminen olisi tärkeää. Hermange ei ehkä aivan onnistunut vakuuttamaan minua puolelleen, mutta esseen lukeminen antoi mahdollisuuden peilata omia ajatuksia esseistin ajatuksiin ja kirkastaa omaa näkemystä. Tähän kirjaan sain vinkin Ronja Salmen Instagramista.

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja - Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi.

Kun Ina <3 porno tuli telkkarista, minulla ei ollut aikaa perehtyä siihen. Onneksi Mikkola kirjoitti tämän kirjan, jossa sarjan tietopuoli on siististi kirjoissa ja kansissa - ja toki sarjan perusajatus pornon positiivisesta voimasta ja pornolukutaidon tärkeydestä on kirjankin johtava ajatus. Tämä kirja on fyysisesti isokokoinen ja sisältää jonkin verran niin pornografista kuvastoa, että bussimatkoille en tätä suosittele. Sen sijaan soisin, että sekä pornon suurkuluttajat että pornon vastustajat vilkaisisivat kirjan sisältöä. Kirjassa on paljon faktaa, tilastoja ja raikkaita ajatuksia, joihin omia ajatuksia kannattaa verrata.

Pohdiskelun virittelijöitä

Anna Karhusen Jos on romaani, jonka alussa ollaan elämän risteyskohdassa. Päähenkilö valitsee kirjassa vuoron perään eri polun. Lohduttavaa on, että jokainen poluista näyttää johtavan suurin piirtein samanlaiseen paikkaan - jossain vaiheessa on ryhdyttävä seuraamaan omaa sydäntään. Pidin tästä kirjasta ja sen maailmasta niin paljon, että luin sen puolikkaassa yössä. Pidin myös Karhusen kevyestä ilmaisusta ja siitä, kuinka Helsinki oli kirjassa yhdessä pääosassa.

Anna Burnsin Maitomies kertoo nimettömästä ajasta ja paikasta - jotka muistuttavat runsaasti 1970-luvun lopun Pohjois-Irlantia. Ympäröivä poliittinen tilanne aiheuttaa sen, että kaikki ovat samaan aikaan äärimmäisen kiinnostuneita toisista ihmisistä, mutta uskomattoman välinpitämättömiä elämän kaikkea kirjoa ja monikerroksellisuutta kohtaan. Päähenkilö, parikymppinen nuori nainen ajelehtii omassa elämässään, joka mullistuu, kun keski-ikäinen mies alkaa ahdistella häntä. Romaani kertoo todentuntuisesti sekä Pohjois-Irlannin (tai vastaavan ympäristön) tilanteesta sekä seksuaalisesta ahdistelusta. Suosittelen lukemaan, mutta varoitan mailien mittaisista luvuista.

Tukea ja vinkkejä kirjoittajalle

Loppukesästä luin taas pari kirjoittamisopasta. Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön Kynä. Kaikki tärkeä kirjoittamisesta on selkeä, kannustava ja kirjoittamisen prosesseja hyvin hahmottava, väliin jopa rautalangasta vääntävä, mutta hyvällä tavalla. Varsinkin tietokirjailija saa tästä paljon hyviä vinkkejä, mutta opas soveltuu myös kaunokirjoittajalle. Tästä löytyy myös harjoituskirja, jonka saatan hyvinkin ostaa, jos kaipaan jossain vaiheessa lisäbuustia omaan kirjoittamiseeni.

Anteeksi, ihan karsea kuvakollaasi. Osaisin paremminkin, mutta enpä sitten tehnyt parempaa.

 

Lauri ja Paavo Järvilehdon Pim! Olet luova käsittelee luovuutta laajemmin. Tästäkin saa kirjoittamiseen monenlaista vinkintynkää, mutta itselleni en kokenut niitä kovin hyödyllisinä. Kirjan jutusteleva ja hieman humoristinen sävy viehättänee monia, mutta ei minua.