Sain joululahjaksi myös Alice Munron Kerjäläistytön. Sitä olen tässä talven ja kevään mittaan lueskellut vähitellen.
Vaikka Munroa pidetään novelistina, ei tämä mielestäni ole novellikokoelma, vaan kokonaisuus, jota voisi pitää romaaninakin. Kirja kertoo köyhistä oloista tulevasta Rosesta, hänen elämästään noin 10-vuotiaasta keski-ikään. Tarinat eivät etene täydellisen kronologisesti, mutta niistä muodostuu kuitenkin kertomuskokonaisuus, joka kuvaa Rosen kehitystä älykkäästä koulutytöstä kohtuullisen menestyväksi näyttelijäksi. Toiseksi tärkeäksi henkilöksi muodostuu Flo, Rosen äitipuoli, joka on oikeastaan Rosen vastapooli, pikkukaupunkiin jämähtänyt nainen, joka ei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä tai elämänsä muuttamisesta.
Tarinat imaisevat mukaansa heti kirjan alussa. Munro kuvaa henkilöitä ja Hanrattyn pikkukaupunkia niin elävästi, että vaikka kirja välillä unohtuu viikoiksi, on tuttujen juttujen pariin helppo aina palata. Pienillä tarinoilla ja huomioilla Munro näyttää, minkälaista elämä kanadalaisissa pikkukaupungeissa on ollut 1900-luvun aikana. Hän on myös loistava ihmisten kuvaaja. Rosen hahmo on monisärmäinen: toisaalta itsetietoinen ja vahva, toisaalta epävarma ja hyväksyntää hakeva. Rosen vanhetessa myös suhde Flohon syvenee. Onhan Flokin omassa elämässään tehnyt rohkeita valintoja ja ottanut riskejä: esimerkiksi ryhtynyt äitipuoleksi ja perustanut kaupan. Toisaalta mitä vanhemmaksi Rose tulee, sitä selkeämmin hänen epävarmuutensa näkyy. Eivät äiti ja tytär olekaan niin kaukana toisistaan kuin Rose nuorena kuvittelee.
Minulle tämän kirjan hienous on nimenomaan Rosen ja Flon välisessä suhteessa ja siinä, miten sen dynamiikka muuttuu vuosien varrella. Toisaalta kirjan kolmanneksi päähenkilöksi nousee Hanratty, tuo kummallinen kaupunki, jollaista nykyaikana on vaikea edes kuvitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti