Hobitti - kirjana vai elokuvana

Viimeisen vuoden aikana olemme perheen kanssa katsoneet sekä kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvat että Hobitit. Hobitin viimeinen osa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten, ja minussa heräsi halu lukea alkuperäisteos. Hetken kesti, että sain kaiveltua sen 11-vuotiaan hyllyjen perältä. Hän kun on ottanut sen huoneeseensa aikapäiviä sitten aikomuksenaan lukea se - vaikka hyväksi aikeeksi se on ilmeisesti jäänyt. En kyllä ymmärrä miksi, koska kirjahan oli älyttömän helppolukuinen. Totta kai muistin, että Hobitti on tuhat kertaa helpompi lukea kuin Taru, mutta silti yllätyin siitä, kuinka selvästi Hobitti on saturomaani, jonka pääkohderyhmä on lapsilukijat.

Siihen nähden Hobitti-elokuvat tuntuvat kyllä liioitelluilta. Siitä se ajatus ehkä lähtikin, kun teki mieli selvittää, että kuinka paljon Hobitissa oikeasti viitataan sormuksen myöhempiin vaiheisiin. Vastaushan on, että ei lainkaan siinä määrin kuin elokuvissa, hyvä jos ollenkaan. Jos TSH-elokuvien kohdalla olin ilahtunut siitä, että joku on onnistunut tiivistämään kirjasta löysät pois ja tekemään elokuvasrjasta juoneltaan kirkkaan, niin Hobittien kohdalla on ihan päinvastoin: miksi tämä tarina on pitänyt tehdä näin merkityksiä pursuilevaksi?! Pitäisi varmaan ajatella, että kuuden elokuvan sarja on oma taideteoksensa, joka on oikeastaan kokonaan alkuperäisteoksista erillinen, vaikkakin niiden yhteiseen tarinaan (ja Silmarillioniin tietenkin myös) paljon pohjautuva.

Mutta kyllä tämä Hobitti-kirja on minusta jotenkin erinomaisen herttainen ja viehättävä ihan itsenäänkin. Satu, johon on helppo tempautua mukaan ja jonka tarina kantaa. Kahdessa illassa olin ahminut sen läpi, ja sitten kävikin niin, että 9-vuotias nappasi kirjan itselleen, eikä hänelläkään mennyt kuin yksi viikonloppu sen lukemiseen. Minulla ei ole aikaa käydä Taru sormusten herrasta -sarjaa läpi, mutta se 9-vuotias raahasi senkin jo huoneeseensa. Jännityksellä seuraan jatkoa.