Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.
Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.
Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.
Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.
Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.
Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti