Nappasin kirjastosta mukaani Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus. Luulin lainanneeni rakkausromaanin, jossa ratkeaa jokin arvoitus. No, kävi siinä niinkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Välillä sen kerronta oli yhtä kökköä kuin todella huonossa viihdekirjassa - ei lukijoita kiinnosta, minkälaisia huonekaluja tietyssä huoneessa on tai minkäväriset silmät päähenkilöllä on! Välillä kerronta oli paulocoelhomaista tajunnanvirtaa, josta oli vaikea saada otetta. Itse rakkaustarina oli kyllä kaunis, mutta minä tarvitsen konkretiaa ilman turhia krumeluureja.
Tämän romaanin jälkeen tuntui siltä, että hömppäkiintiö on täynnä, ja voisin välillä lukea salonkikelpoista kirjallisuutta. Kirjastosta löytyi myös Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys. Niemi on varsin ajankohtainen juuri nyt, koska hän voitti alkuvuodesta Runeberg-palkinnon, ja lisäksi hän kohautti saapumalla Linnan juhliin mereneliö/tilataideteos/ompelukorin sisältö olkapäällään.
En ollut aiemmin lukenut Niemen teoksia, mutta voipi olla, että palaan niihin tämänkin jälkeen. Ihmissyöjän ystävyys teki varsin positiivisen vaikutuksen. Se kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan. Ystävän perhe on toiminut köyhistä oloista tulleen kirjailijan mesenaattina, ja kirjailija joutuu ystävän kuoleman myötä kohtamaan niin oman menneisyytensä kuin koko Euroopan historian. Kirjailija kirjoittaa samaan aikaan eurooppalaista suurromaania, joka vuorottelee romaanissa kirjailijan tarina -kehyskertomuksen kanssa.
Kirjastossa tartuin tähän romaaniin oikeastaan juuri siksi, että siinä vuorotteli kaksi erilaista fonttia - ja kaksi eri tarinaa. Lukiessa tarinat täydensivät hyvin toisiaan. Oli myös mielenkiintoista huomata, että vuoronperään jompikumpi tarinoista oli se, jota halusin enemmän lukea, ja ihan lopussa molemmat olivat sellaisia. Jonkinlainen temaattinen yhdistyminen tässä siis tapahtui!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti