maanantai 26. elokuuta 2019

VMP

Lainasin äitin hyllystä Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun. Takakansi lupasi katemortonmaista tarinaniskentää ja kartanoihin sijoittuvia salaisuuksia. Odotukset olivat siis korkealla.

Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.

Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.

Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.

Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti